Välikuulumisia; Björk, Björk ja Björk

Huhhuh, ei ole tullut taas kirjoiteltua pitkään aikaan. Kesällä on ollut liikaa aikaa, eikä silloin saa yhtään mitään aikaiseksi. Ehkä yliopisto aiheuttaa sopivan paineen, jonka alla voi sitten päivitellä musiikkiblogiakin.

Kesä on ollut täynnä aivan uskomattomia keikkoja, joista jokaisesta olisin voinut kirjoittaa jotain. Jotenkin se sitten vain jäi, ja no, olenhan mä ollut töissä ja kaikkea. Levännyt! Mutta hitsi, Garden Partyt oli loistavat, rakastuin Kentiin ja syvensin rakkauttani Little Dragoniin ja Regina Spektoriin. Liimasin Charlotte Gainsbourgin perumisesta kertovan tiedotteen vessanpönttöön; siinä se on edelleen. Vielä enemmän kirpaisi kyllä Radioheadin peruminen! Voi jumalauta, no, onneks Berliinissä oli hauskaa muutenkin ja Julia Holterin ja Kira Kiran keikat oli ihan uskomattomia. Palautetuilla lippurahoilla aion ostaa uudet kengät ja skumppaa.

Koetin kovasti palauttaa mieleeni kaikkia kesän keikkoja, mutta kovassa Björk-darrassa se osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Jep, olin Flowssa kaikki neljä päivää ja koin aivan uskomattomia elämyksiä, sekä myös pieniä pettymyksiä. Joo, Bon Iver oli kaiken ylistämisen arvoinen, suoraan hyvien keikkojen oppikirjan ohjeilla rakennettu kokonaisuus ja kyllä, A Winged Victory For The Sullen oli juuri niin kaunista livenä kuin odotinkin. Joo, Korallreven ja Sin Cos Tan yllätti täysin keskeneräisyydellään. Kaikki hyvät ja huonommat hetket vuoden 2012 Flowsta jää kuitenkin tällä hetkellä puhtaasti jumalaisen Björkin varjoon. Harvoin mikään keikka jättää samanlaiset jäljet! Tietysti iso osa siitä syntyi nostalgian vaikutuksesta; Björksy kun on soinut levysoittimessa iät ja ajat. Äh, se hetki kun tuo lonkeroihin pukeutunut alien asteli lavalle oli kaikessa uskomattomuudessaan täy-del-li-nen. Biophilian biisit soi mitä oudoimmilla soittimilla tosi kauniisti ja friikit taustavideot tuki niitä joskus erittäinkin onnistuneesti. Parhaat hetket koettiin kuitenkin vanhojen klassikoiden uusioversioissa. Olisiko kukaan odottanut muutama vuosi sitten kuulevansa Possibly Mayben soitettuna... Tesla coililla?

Koin elämäni isoimmat reivit Björkin eturivissä, kun Declare Indepencence kajahti soimaan Pussy Riotille omistettuna ja nenän edessä hehkui oikeita salamoita. Olispa koko elämä yhtä Björkin keikkaa. Heti kun palaan täältä pilvilinnoista, kerään ylpeyteni ja alan taas kirjoittaa asiantuntevaa ja kriittistä musablogia. Jos olisin cool niin tietysti esittäisin pettynyttä, koska mikään ei oo just nyt muodikkaampaa kuin dissata Björkin Flow-keikkaa. Mutta meitsi pistää nyt kuitenkin Biophilian soimaan, hahaa!

Metric - Synthetica (2012)

Jos minun pitäisi valita ihminen, jonka voisin saatella alttarille täydellisessä rinnakkaisulottuvuudessa, se olisi Emily Haines. Vuosikaudet olen unelmoinut tuosta kaunokaisesta, joka muuttaa kosketuksellaan kaiken kauniiksi ja timanttiseksi. Jep, tämä ei ole kauhean objektiivinen tapa aloittaa kirjoitusta Hainesin luotsaaman Metric-yhtyeen uusimmasta levystä, mutta ainakin olen rehellinen. Teki Haines sitten jazzahtavaa musiikkia omalla nimellään tai indie-rockia Metricin riveissä, onnistuu hän lähes aina tekemään jotain persoonallista ja mieleenpainuvaa. Tällä kertaa hän on iskenyt kyntensä juurikin rinnakkaisulottuvuuksiin, peileihin, elämän pieniin heijastuksiin.

Mitä koko nimi, Synthetica, sitten edes tarkoittaa? Pieni copypaste Wikipediasta (ihan tulee lukioajat mieleen):

According to Metric's frontwoman Emily Haines, Synthetica is "about forcing yourself to confront what you see in the mirror when you finally stand still long enough to catch a reflection. Synthetica is about being able to identify the original in a long line of reproductions. It's about what is real vs what is artificial".

Bändi todella uskoo asiaansa. Syntheticaa kun myydään 3D-lasien kanssa (muistatteko lapsuudesta ne laitteet, mihin laitettiin erilaisia "kiekkoja" sisälle?), ja sen sanat on painettu kansilehtiseen peilikuvana. Hauskoja kikkoja, mutta myös musiikilliset seikat alleviivaavat hyvin teemaa ja tutkiskelevat sitä yllättävänkin mielenkiintoisesti. Yhtye on mennyt ilmaisussaan eteenpäin, uudistaen itseään jälleen askeleen kauemmaksi indie-rock -kokeiluvaihettaan. Mahtipontiset synat vievät musiikkia kohti jonkinlaista new wavea. Hainesin lyriikat ovat myös enemmän kuin paikallaan, ja niiden seasta löytyy muutama varsinainen helmi jopa hänen mittapuullaan.

"I'm just as fucked up as they say", aloittaa Haines ja näyttää heti, mistä on kysymys. Artificial Nocturne on mitä nerokkain lähtölaukaus mielikuvitusmatkalle - se summaa yhteen koko levyn ja kierrättää joitakin sen lyriikoita kertauksenomaisesti. Sanoitukset luovat kuvaa eristäytyneestä ihmissielusta, joka elää elämäänsä vain omissa synkissä haaveissaan. Tasaisena synamattona alkava valitusvirsi nousee puolivälissä täyteen, tanssittavaan mittaansa muun bändin avustamana. Kappale loistaa samaan aikaan eeppisyydellään ja ihmisläheisyydellään. Samoilla ihmismielen tummilla alueilla liikkuu seuraava Youth Without Youth, joka on kaikessa kokeilunhalussaan albumin hienoimpia kappaleita. Haines viljelee vahvoja kielikuvia ("hangman, we played double dutch with a hand grenade") tasaisesti eteenpäin nykivien rumpujen tahtiin ja pääsee pelottavan lähelle kertojahahmonsa mielenliikkeitä. Nämä ensimmäiset kaksi kappaletta toimivat peilinä nuoren elämään, sen kärjistymiin ja odotuksiin. Niitä seuraava Speed The Collapse viimeistelee täydellisen toimivan kärkikolmikon. James Shawn horisontissa ujeltava kitara ja apokalyyttiset sanoitukset luovat hyvin museisan vakutelman, mutta bändi pitää kappaleen kasassa ja luo samalla yhden muistettavimmista melodioistaan. Soundi voi olla iso olematta lainkaan korni.

Pakkomielteisenä (lue: -oireisena) faninakin on pakko myöntää, että kaikkein hioutunein biisimateriaali jää levyn alkuun. Jos Syntheticaa katsoo peilin kautta, mikä tietysti paljastaa nopeasti kaikenlaiset pikkuvirheet (heh heh), niin ensimmäisenä silmiin pistää laskelmoidun kesäinen Breathing Underwater. Takuuvarma ja ärsyttävän ylituotettu seurava single toimii riisuttuna versiona niin kovin paljon paremmin. Vaikka Hainesin laulusuoritus onkin levyn parhaita, jäävät sanoitukset kivan-helpon-festarimaiseksi. Levyn loppupuolella tarjoillaan myös hämmentävä yllätys (spoiler-varoitus!), kun iloisen leikkisä The Wanderlust alkaa unisena maalailuna kotoa karkaamisesta - "I've been sleep walking through the railway station" - mutta löytääkin sitten yllättävän liittolaisen. Hainesin käheän kauniin lauluäänen ylle kun alkaa möristä kukapa muukaan kuin Lou Reed, jonka hokema "wanderlust will carry us home" jää valitettavasti melkoisen turhaksi puuhailuksi. Minua saa harvoin hiljaiseksi, mutta nyt… No, kuunnelkaa itse:

Synthetican parhaat puolet liittyvät niihin hetkiin, kun levy tavoittaa teemansa aidosti. Lyhyt Dreams So Real tuntuu ensiksi synapönötyksessään turhahkolta välisoitolta, mutta aukeaa myöhemmin yhdeksi levyn suurimmista tukipilareista. Kappale porautuu levyn teemojen peruspolttopisteisiin; unelmiin ja niiden toivottomuuteen, realismiin, putoamisen tunteeseen. "Our parents, daughters and sons believed in the power of songs / what if those days are gone", kysyy Haines ennen kuin kappale muuttuu pirteäksi rumpuilotteluksi. Dreams So Real tiivistää lyhyeen mittaansa ne tunteet, jotka syntyvät, kun katsoo maailmaa ulkopuolisen silmin eikä tunne olevansa lainkaan osa sitä. Ja eikö ulkopuolinen tarkastelu ole aina jonkinlaista heijastelua?

So I'll shut up and carry on
scream becomes a yawn

Musiikillisesti Metric on löytänyt itselleen juuri sopivan kolon, luonut itselleen uudenlaista ja raikasta identiteettiä. Shaw'n kitara ei missään vaiheessa puske liikaa läpi, ja jostain syystä suorastaan rakastan Joshua Winsteadin bassoa tällä levyllä. Haines löytää myös laulutavalleen uusia käyttötapoja - Lost Kittenissa hän mouruaa ja kehrää kuin kunnon kissanpentu ikään. Pelkistetty instrumentaatio aiheuttaa Hainesin tulkinnan kanssa kylmiä väreitä. "I was looking for a hooker when I found you", hän vokottelee ja sitoo yhteen mielikuvia pienistä kissoista ja korkokengistä luoden samalla Synthetican ainoan, oikeaoppisen rakkauslaulun. Samaa, elämäniloista linjaa jatkaa Clone, joka paneutuu syvälle ihmissuhteisiin ja joka on hyvää vauhtia muodostumassa tämän kesän hittibiisiksini. Metricille ominaista voimarymistelyä edustaa nimibiisi Synthetica, joka tarjoaa vastauksia aloituskappaleen kysymyksiin ja nousee koko albumia kantavaksi, oikeaa minää puolustavaksi anthemiksi - "I've got something no pill could ever kill."

Synthetica on melkoisen kylmä paketti kertanielemältä - jo laulujen nimet, kuten "Artificial Nocturne" tai "Clone" kertovat paljon sen päällimmäisestä ulkokuoresta. Emily Haines tekee suuren työn sitoakseen kappalemateriaalin teemaansa puolesta, mutta myös luodakseen niistä luontevan kokonaisuuden, joka ei kalskahda ontolta. Useat kertojat joutuvat todellakin kohtaamaan peilikuvansa ja reagoimaan näkemäänsä; aina syntyneen kuvan analysointi ei ole helppoa, mistä esimerkiksi Synthetican kansikuva on hyvä muistutus. Synthetican kappaleiden tahtiin tanssiminen luo hauskoja ristiriitoja. Onko totuus tanssittavuus vai kappaleen takana siintävä, synkkä tarina?

PMMP - Rakkaudesta (2012)

 
Mikä ihme PMMP:n salainen resepti oikein on? Miten yhtye onnistuu aina vain yhdistämään tavallisen, Radio Novaa kuuntelevan maalaistädin ja cooliudestaan vaivaannuttavan tietoisen hipsterin? Vastaus taitaa löytyä uudesta, kuudennesta Rakkaudesta-levystä, joka on samaan aikaan uskomattoman tyylikäs että suoran tunteikas. Levyllä bändin nokkanaiset, Paula Vesala ja Mira Luoti, osoittavat olevansa coolimpia kuin kaikki kuuntelijansa yhdessä. Nyt puhutaan radioystävällisestä popista ja tuikitavallisesta suomirockista, mutta suurella naissydämellä. Sillä naislevy Rakkaudesta on - perheellisen kotiäidin siivousanthem, sanoisinko.

Kuten varmaan jokainen tähän blogiin eksynyt tietää, PMMP koostuu Vesalan ja Luotin lisäksi bändiläisistä, kappaleet säveltävästä Jori Sjöroosista, loputtomasta energiasta, suomen kielen kauniista hyötykäytöstä sekä eheän levyrakenteen rikkovista punk-biiseistä. He ovat liikkuneet Leskiäidin tyttäret -levyn rosoisuudesta Veden varaan -levyn kokeilevuuteen ja miesnäkökulmiin, ja kasvaneet siitä pelkistettyyn Rakkaudesta-albumiin. Vaikka kulmakivet ovat edelleen aivan samat kuin ennenkin, niin nyt pelisääntöjä on hieman muutettu. Ensinnäkin, Rakkaudesta on pienimuotoinen teemalevy (PMMP on muuten yksi harvoja yhtyeitä, joka voi katu-uskottavasti julkaista tämän nimisen albumin! Vai miltä kuulostaisi Popedan tai Yön "Rakkaudesta"?) vaikka joskus käsitteleekin aihetta höllästi tai, no, kierosti. Toisekseen, levyn on tällä kertaa sanoittanut Vesala yksin.Tämä päätös mietitytti ensin hetken, mutta unohtui sitten merkityksettömänä, sillä lyriikat toimivat aivan samaan tapaan kuin edellisetkin.

Vaikka olinkin liikkeellä puhtaalta fanityttöpohjalta (tiedättekö, tekisi mieli kirjoittaa "Paulasta ja Mirasta" kuin parhaista kavereista ikään), niin aloitusbiisi 4ever Young pohditutti alusta asti. Livenä kappale ei koskettanut yhtäkään kohtaa kehostani, vaan tylsistytti ja toisaalta kauhistutti järkyttävällä muka-ironisen-hauskalla nimellään. Olisi vain pitänyt luottaa - useammalla kuuntelulla biisi paljastuu olevansa varsinainen popin mestariteos. Mira Luoti vetää yhden parhaista laulusuorituksistaan, ja kaunis melodia saa hauskaa kontrastia lyriikoista, jotka rakentavat kuvaa kauneusleikkauksissa kasvojaan parannelleesta, vahvasta naishahmosta. Hupaisat yksityiskohdat eivät vain höhötytä, vaan syventävät hahmoa entisestään: "Kun mulla on viidennet häät / vieraat ei jaksa lässyttää / ne vetää silti pöydät tyhjiks mielissään." Yleensä PMMP:n levyjen avausraidat ovat potkaisseet mahasta ilmat pihalle jo kättelyssä, mutta nyt kuulijaa ei päästetä niin helpolla. Samalla, vähäeleisellä linjalla jatkaa Korkeasaari, joka on levyn riippakivi. Vetopasuunan ja Vesalan kauniin tulkinnan varassa roikkuva, äärimmäisen herkkä kappale tapahtuu aivan kuulijan edessä. Pahaenteinen tunnelma latautuu äärimmilleen ennen loppua, jossa se purkautuu yhtäkkiä kuvottavan realistisesti. Sanoitusten arkisuus tekee tarinasta toden, ja kontekstissaan ja julkaisuajassaan se koskettaa ainakin jollain tapaa varmasti lähes jokaista.

Korkeasaari keväällä
karhut heräilevät
koko perhe kerrankin
yhdessä on

Kauneinta Rakkaudesta-levyssä on, että sen tarinoihin ja kertojiin on helppo samaistua, vaikka aiheet liitäisivätkin kaukana omasta elämästä. Koko Show hurmaa arkirealismillaan ja aikuisuudellaan. Musiikillisesti se on "hauskinta" PMMP:tä, sitä helpointa ja kesäisintä kuten vaikkapa aikaisempi Kesäkaverit, mutta enää ei dokata festareilla vaan tanssahdellaan tiskipinojen ja pyykkikasojen välissä. "Otan koko shown, oli mitä vaan" laulavat Vesala ja Luoti lukuisten taustalaulajien kanssa ja viettävät äänistään päätellen elämänsä parasta aikaa. Jos Koko Show on arcadefiremainen (moni arvostelu alleviivaa tätä, ja en voi kuin kompata!) anthem kaiken kestäville parisuhteille, on Tytöt kaikkien nuorten naisten yhteinen huudatuslaulu. Noniin, pystyn kyllä parikymppisenä miehenäkin nauttimaan biisistä, joka edustaa jokaiselta PMMP-levyltä löytyvää "outolintua", tällä kertaa jonkin sortin räpin muodossa. Tytöt olisi voinut toimia tiivistettynä pakettina paremmin; nyt se lataa pöytään paljon hienoja oivalluksia ("en oo mikään perse, oon mieluummin persoona") mutta ei sido niitä millään lailla yhteen. Hajanaisuutta korostaa Mariskan vierailu, joka varmasti jakaa paljon mielipiteitä. Ylipäätään kappale olisi kaivannut rutkasti lisää energiaa, sillä nyt Vesalan laiskat puhelauluosuudet jäävät aidosti anthem-tyylisen kertosäkeen varjoon.

PMMP:n musiikkia on usein arvosteltu masentavaksi, eikä Rakkaudesta onnistu karistamaan tätä leimaa yhtyeestä. Ensisinglenä julkaistu Heliumpallo kaikuu kansanlaulumaisen komeasti, muttei erityisen pirteästi. Toinen sinkku, kesän tanssihitiksi selvästi haluava (ja erittäin chisumainen) Rakkaalleni kyllä nostattaa tunnelmaa, ja äkkikuulemalta sen "dam di dam"-kertosäe kuulostaa hupaisalta. Kuten tavallista, sen alle kätkeytyy kuitenkin tummempia tunteita, eikä sen kertojaa voi esimerkiksi patteriin hirttäytymisellä uhkailemisen valossa väittää täysin onnelliseksi hahmoksi. Bändi on aina leikitellyt keveän instrumentaation ja raskaiden lyriikoiden välisellä kontrastilla, mutta nyt sitä viedään äärimmilleen. Ilman Vesalaa ja Luotia Jeesus ei tule oletko valmis -kappale voisi olla vaikkapa Pariisin Keväälle sopiva, kesäinen chillailuhitti, mutta nyt se ottaa kantaaottavan otteen, no, koko ympäröivään maailmaan. Mikään muu kappale ei nostattanut kiinnostusta aluksi yhtä paljon kuin tämä; PMMP mainitsemassa kappaleessaan Rihannan bikinit? Kertosäkeen "Jeesus Jeesus ei tule oletko valmis"-rallattelu on ilmeisesti saanut ihmisiä jo suuttumaankin, vaikka mielestäni se on vain mielenkiintoiseksi puettu, aiheellinen kannanotto. Kappale onnistuu hymyilyttämään vaikeista aiheistaan huolimatta, ja vaikka monitulkintaiset sanoitukset tuntuvat kritisoivan vähän kaikkea, niin ne osuvat silti maaleihinsa eivätkä jää vain tylsiksi yrityksiksi.

Paula Vesala kommentoi Soundin haastattelussa tämän levyn olevan aktiivisempi kuin edeltäjänsä; että sen kertojat olisivat ottamassa, tai jo ottaneet, askeleen kohti tulevaa. Edellinen Veden varaan -levy esitteli useita, omassa tilassaan vellovia kertojahahmoja, ja näistä on ehdottomasti päästy yli. Korkeasaaressa tehdään dramaattinen päätös, Pahvinaamarissa kertoja on jättänyt huonon parisuhteen taakseen. Tämä muutos on hieno, sillä se tuo Vesalan teksteihin aivan uudenlaista näkökulmaa. Parhaiten tämän tiivistää lopetuskappale Toivo, jonka teksti ja musiikillinen tyylilaji edustavat aluksi perinteistä, raskasta suomirockia: "Onko sillä tunteet / itkikö se verhon takana / kun lapsi sanoi vielä / täytyy hyvästellä maailma." Lopulta kertoja kuitenkin antaa anteeksi, ja kun kappale nousee sekä musiikillisesti että lyriikoiltaan kohti katarsista, on kuulijan heittäydyttävä mukaan ja tunnettava kehossaan sellainen puhtaana virtaava toivo, jollaista ei aikaisemmilta PMMP:n levyjen lopetuskappaleilta tosiaankaan löytynyt. Masentava levy Rakkaudesta ei ole, vaan entistä värikkäämpi. Se heijastaa PMMP:n diskografiaan entistä monisävyisempiä, aikuisia tunteita.

Sen jälkeen on aamuja

huomenta maailma

Sigur Rós - Valtari (2012)

Enpä haluaisi olla musiikkikriitikko, jolle maksettaisiin uuden Sigur Rós -levyn arvostelemisesta. Sigur Rósin kohdalla kun ei ole niinkään kyse levyistä, kappaleista tai ideoista, vaan ennen kaikkea musiikista. Musiikki on subjektiivinen tunnekokemus, eikä saameri soikoon mitään "arvosteltavaa", ja tämän todistaa erinomaisesti Sigur Rósin uusin Valtari-levy. Sillä se, huhhuh, se on yhtä tunnevyöryä alusta loppuun. Ja kuten kaikki Sigurien levyt, se vaatii oman aikansa, eikä sovi kauppareissun taustamusiikiksi.

Hoidetaan analyyttinen puoli nopeasti alta pois. Valtari ei tosiaan muistuta nimensä mukaisesti höyryjunaa, vaan ehkä ihan pelkästään höyryä. Se hylkää sitä edeltäviä levyjä leimanneen kappalekeskeisyyden ja heittää rakenteet jorpakkoon. Jopa laulaja Jónsin omaleimaisesta äänestä, jota voitaneen pitää Sigur Rósin selvimpänä tavaramerkkinä, luovutaan jo levyn kolmanneksi viimeisessä kappaleessa. Silti levy tiivistää yhtyeen parhaan osaamisen, lumoavien äänimaailmojen luomisen. En tiedä kuinka paljon voin painottaa, että Valtari on tunnetta puhtaimmassa ja luonnollisimmassa muodossaan - ja aivan kuten ihmismielikin vaeltaa, ei Valtarikaan tunne musiikkia koskevia rajoja tai ennakko-oletuksia.

Oma ensimmäinen mielikuvani Valtari Hourin (lisää tällaisia siistejä ennakkokuunteluja kiitos!) jälkeen oli, että Sigur Rós tekee edelleen kaunista musiikkia, mutta ei enää villasukille. Ensivaikutelma osoittautui vääräksi, sillä Valtari toimii mitä parhaiten myös puuronkeiton sun muun söpöilyn ohessa. Kun Ég anda alkaa soida, tuntee todella hengittävänsä. Tuttu usva valtaa huoneen - se, mikä ei antanut merkkejä itsestään edellisellä Með suð í eyrum við spilum endalaust -albumilla. Kun Jónsin äänikin vihdoin rikkoo pinnan muutaman minuutin maisemien kuuntelun jälkeen, on helppo hengähtää ihastuksesta. Ja juuri kun kaikki vaikuttaa samalta kuin vanhan tuttavan näkeminen aivan liian monen vuoden jälkeen, vetäistään matto alta. Ég anda loppuu kolkkoon, konemaiseen äänimassaan, jonka orgaanisuudesta on vaikea sanoa. Näin Sigur Rós varmistaa jo heti aluksi, että kuulija tietää, mistä nyt on kyse; viisikymmentäviisiminuuttisesta, elävästä organismista, joka sanelee itse oman reittinsä laahustaessaan läpi udun. Levy on miksattu hyvin "vinyylimäisesti", ja yksittäisten äänten jäljittäminen on yllättävän vaikeaa. Elektronisuus ja orgaanisuus kietoutuvat yhteen saumattomasti.

Se, missä Valtari eroaa selvästi muista Sigur-levyistä, ilmenee jo kolmannessa kappaleessa tapahtuvassa huipennuksessa. Varúð nousee ainoana kappaleena vuorten korkeudelle ja järisyttää tannerta kuin Glósoli ikään. Rummut, kitarat ja jousisektio luovat painostavan äävivyöryn, joka kasvaa alati ja jonka päälle lapsikuoro laulaa rukousmaista melodiaa. Yhtäkkiä kiito katkaistaan, jo kuuden minuutin mitassa; katarsis on saavutettu, mutta reilusti yli puolet levystä on vielä edessä päin. Kappalejärjestys on nerokas; Sigur Rós ottaa saman tien luulot pois, jotta voi sen jälkeen alkaa rakentaa albumiaan mihin suuntaan tahtookaan. Varúð jää suuremmassa mittakaavassa yhdeksi yhtyeen raastavimmista kappaleista, vaikkei se musiikillisesti tarjoakaan juuri mitään uutta aikaisempaan repertuaariin. Silti sen tunnelma on ainutlaatuinen, jollain tapaa se edustaa maanläheisintä Sigur Rósia, mitä tällä levyllä on tarjota. Sen jälkeen voidaan liikkua jälleen kuulailla lakeuksilla, sillä loppuosa levyä ei juuri nouse ruohonjuuritasoa korkeammalle. Ei ainakaan musikaalisesti, mutta tunneskaalassa ei tosiaan liikuta vain sen pienimmässä päässä.

Näennäisen rauhallisia kappaleita sitten riittääkin. Vanha kunnon soitinarsenaali on toki käytössä, mutta sitä käytetään nyt hyvin eri tavalla. Ekki Múkk kuulostaa aaltojen leikittelyltä, nousu- ja laskuvedeltä. Liki kahdeksanminuuttinen kappale vaatii kymmeniä kuuntelukertoja, jotta siitä jäisi kunnollinen rannalle ajautunutta aaltoa muistuttava muistijälki. Jónsi vaikeroi epämääräisen (mutta ruosteisen kauniin) rahinan ja kaukaisten jousten päälle, tapahtumia värittää hento melodia. Välillä noustaan pianon avulla korkeammalle, välillä laskeudutaan takaisin hietikolle. Hieman samanlaista tarjoilee Rembihnútur, joka käy läpi metamorfoosin elektronisen ambientista tuutulaulusta leijailevaksi hymniksi. Taustojen kilkatus vaihtuu viime hetkillä, raskaat lyömäsoittimet terävöittävät jälleen nerokkaan yksinkertaista melodiaa ja kannattavat sitä hyvin korkealle. Kappaleen huokuva toivo suorastaan hyökyy ihmisruumiin yli.

Valtarin loppupuolisko sukeltaa pilvien alapuolelle. Dauðalogn on herkkä piano"balladi" (Sigur Rósin mittakaavassa) höystettynä kuvankauniilla Amiinan jousityöskentelyllä. Oikeana hetkenä yhdistelmä saa kuulijan tuntemaan niin voimakkaita surun ja haikeuden väristyksiä, että edelleenkin suosittelisin jättämään kuuntelun yksinäisiin oloihin. Jónsi tekee kappaleessa pysähdyttävän koskettavan laulusuorituksen (kuulostan kliseiseltä ooppera-arvostelijalta), ja onkin yllättävää, että hän jättäytyy taka-alalle niin aikaisin. Valtari ja Fjögur píanó käsittävät matkan viimeiset viisitoista minuuttia - ne johdattavat kuulijaa läpi melankolisten, muinaisten raunioiden ja modernimman, pohjoismaisen kaipauksen. Instrumentaalikappaleet ovat kuin tehtyjä inspiroimaan, ja etenkin Valtari muokkautuu joka kuuntelukerta hieman erilaiseksi. Otteen saaminen siitä on vaikeaa, lukuisat yritykset tarttua sen pintaan ovat johtaneet vain lipeämiseen ja uuteen tulkintaan. Teknologia ja luonto kohtaavat, eikä kumpaakaan enää erota toisestaan - tai sitten rakastavaiset eivät koskaan saa toisiaan, tai ovat vain kaukana toisistaan. Valtari on albumina sellainen järkäle, että sen osasissa riittää pureskeltavaa pitkäksi aikaa. Jokainen kokee sen musiikin varmasti aivan eri tavalla, mutta voin silti varauksetta suositella tämän levyn kuuntelemista jokaiselle, joka haluaa purkaa suuret tunteensa musiikkiin.

Olen kehittänyt pakkomielteen täydellisiin levynkansiin, ja Valtarin sattuu olemaan yksi niistä. Vihreä, luonnollinen ja puhdas väri, horisontissa leijuva alus; pysähtynyt hetki, joka ei kuitenkaan aivan lopeta liikettään. Näitä hetkiä Valtari on täynnä. Niistä voi saada kiinni, vaikka olisikin lukenut, että Valtari tulee sisältämään ambientimpaa materiaalia. Niistä voi saada kiinni, vaikka olisikin katsonut kappaleiden suomenkieliset nimet, vaikka olisikin lukenut haastatteluja, kuullut kappaleiden syntytarinoita. Parhaiten nämä hetket kuitenkin saavuttaa silmät kiinni, lattialla maaten, kaukana jossain.

Blood Red Shoes - In Time To Voices (2012)

 
Kesän ensimmäinen kirjoitus kertokoon teiniangstista, siitä pohjattomasta pahanolon tunteesta johon vain musiikki voi vaikuttaa. Blood Red Shoesin tuotanto on aina ollut tällaista; jokseenkin helposti lähestyttävää, sen samaistuttavat tunteet ovat niin pinnassa ettei tilaa väärille tulkinnoille jää. "I wish I was someone better", rumpali-laulaja Steven Ansell huusi kaksihenkisen yhtyeen ensimmäisellä levyllä, eikä meno toisellakaan "Fire Like This"-kiekolla etsitty turhan vaikeita kielikuvia. Ei sillä, että kyseessä olisi mitenkään turhan "helppoa" musiikkia; tämä vain kitarasta ja rummuista koostuva indierock osaa kyllä yllättääkin, mutta sanoitukset ovat aina liikkuneet pahan olon ja turhautuneisuuden välimaastossa, ja niitä on yritetty päästä pakoon suoraviivaisella tavalla. Rummut paukkuvat täysillä ja kitara ulvoo - ja niin Blood Red Shoesin uusimallakin levyllä, vaikka se viekin ilmaisua asteen verran aikuisempaan ja hillitympään muotoon.

Siinä missä kaksi aikaisempaa levyä ottivat vaikutteita punk-musiikista, on In Time To Voices saanut selvästi inspiraatiota raskaammasta ja tummemmasta metallista. Laura-Mary Carterin kitarointi ei enää ole lainkaan niin suoraviivaista kuin aikaisemmin, ja koko yleistunnelmassa on jotain mystisen synkkää. Kun Box Of Secrets alkoi "that way / what way / anyhow, doesn't matter much"-huudatuksella ja Fire Like This Don't Ask -renkutuksella (heheh, loistava sana kuvaamaan sen tyylistä, popahtavaa kappaletta), on In Time To Voicesin käynnistävä nimibiisi salaperäinen, kylmän vaarallinen slovari. Siis Blood Red Shoesin mittakaavalla. Carterin ääni jättää jälkeensä kylmän metallisen ruosteen, eikä bändin usein tehokeinona käyttämää duettoa käytetä tällä kertaa nostattamiseen. Nais- ja mieslaulajan duetot ovat aina olleet emotionaalinen heikkouteni, ja tällä levyllä ne ovat usein astetta hienovaraisempia kuin aikaisemmat karjumiset. Vaikka karjumistakin toki kuullaan, aikuistumisestakin huolimatta osa tunteista pitää edelleen välittää kovalla voluumilla!

Joitakin kappaleita kuunnellessa on helppo todeta yhtyeen sävellysten kehittyminen. Riisutut, akustisetkin versiot monista biiseistä toimisivat hyvin. Jotkut on jopa jätetty sellaisiksi; Night Light esittelee Carterin tumman äänen yhdistettynä synkkään, raapivaan kitaraan, joka ei koskaan nouse alkuasetelmaansa korkeammalle. Night Light on Blood Red Shoesin oma nuotiolaulu, esitettäväksi sähkökitaralla. Toista ääripäätä edustaa välisoitto Je Me Perds, jossa Blood Red Shoes päästää kaikki estot irti ja purkaa raivonsa puolitoista minuuttia kestävään punk-remuamiseen. "What the fuck am I doing here / lying face down on the floor" Ansell huutaa keuhkojensa pohjasta, ja Carter tekee saman saaden hiukseni nousemaan pystyyn. Jossain melun alla piilee vielä täydellisen yksinkertainen melodia - ja näin Blood Red Shoes on tehnyt saman kuin St. Vincent Krokodilillaan, kehitellyt yksinkertaisista elementeistä jotain suoraviivaisen toimivaa ja virkistävää. Kauniisti ranskalaisittain nimetty Je Me Perds löytää paikkansa levyllä, sillå se herättää nopeasti mielenkiinnon ja saa kuuntelemaan loppulevyä tarkan varuillaan.

Perinteisemmät Blood Red Shoes -tyyliset poprock-kappaleet toimivat mitä mainioimmin. Ensimmäinen single, Cold, rakentuu nopeasti ampuvan hiphop-biitin päälle, ja laajentaa yhtyeen äänimaailmaa rohkeammaksi, vaikkei koskaan poistukaan mukavuusalueelta. Kertosäe muodostuu yhdestä Ansellin huutamasta sanasta, mikä on tietysti koko tämän orkesterin ominaisin piirre, ja taustalla Carter ujeltaa oktaavia korkeammalla hieman kauniimpaa melodiaa. Cold on täynnä koukkuja, ja luonnollinen seuraaja sille olisi Lost Kids, jossa kitaran sointukulku liippaa erittäin läheltä metallimusiikkia. Ansell maalailee mielikuvia kiviä ikkunoihin viskovista lapsista ja huutaa rumpujensa takaa koko levyn korvamatoisimmat säkeet: "And I can't find my way / already buried anyway." Stop Kicking olisi voinut myös löytyä kummalta tahansa yhtyeen aikaisemmistakin albumeista. Se on täynnä sitä murrosikäistä kiukkua, mikä pitkälti määrittelee Blood Red Shoesin - edelleenkin. Melodia voisi olla napattu vaikkapa The Wombatsilta, ja lähinnä Ansellin raivoikas lauluääni koettaa pitää kappaletta syvällä, eikä nostaa sitä tanssilattioiden täyttäjäksi.

Erityisen hyvin kappalemateriaalin kehittyminen näkyy niissä kappaleissa, jotka kehittyvät edetessään ja kasvattavat painoaan jatkuvasti. Tätähän Blood Red Shoes on tehnyt ennenkin - When We Wake edelliseltä levyltä kyllä kasvoi, mutta vain soittimiensa osalta. Nyt sellaiset kappaleet kuin The Silence And The Drones tuntuvat paljon, no, aikuisemmilta. Juuri edellä mainittu biisi kun kasvattaa soittien ja voluumin lisäksi aitoa tunnetasoa, ja tekee sen vieläpä elegantin tyylikkäästi. Bändi itse sanoi pitävänsä The Silence And The Dronesia jonkinlaisena virstanpylväänä urallaan, ja siinä olivat oikeassa. Syvästä eristymisestä kertovat sanoitukset saavat lisäpotkua molempien laulajien tulkinnasta. Kappaleeseen on latautunut valtava määrä kaautunutta energiaa, asioita, joita kertoja on yrittänyt ilmaista jo vuosia. Tätä uhkuu myös Slip Into Bluen loppuosa, joka nousee yllättäin koskettimien tukemaksi jamitteluksi - livesovituksia voi miettiä myöhemminkin, sillä levylle kaikkine instrumentteineen päätyneenä tämäkin biisi hipoo sitä, mihin Blood Red Shoes kenties joskus pystyy kokonaisessa levymitassa.

A thousand hands are reaching out
a choir of voices to shake me down
a broken conscience
won't you let me please forget?

Aluksi vierastin In Time To Voicesin kansikuvaa - sen yleiskuvassa on jotain aika halpaa ja helppoa. Musiikkiin paneutumisen myötä se on kuitenkin avannut itseään ja tunnelmaansa. Tyhjä huone, johon punainen valo luo varjoja. Keskellä sitä tuoli, jolla jonkun odotetaan istuvan. Tulkintoja voi alkaa pohtia, tai sitten ei, mutta joka tapauksessa tietynlainen yksinäisyys on aina ollut osa Blood Red Shoesin musiikkia. Niin nytkin, ja vaikka osa levyn materiaalista perustuukin rankkoihin tosielämän kokemuksiin (kuten siihen, kun Ansell heräsi öiseltä kadulta ryöstettynä), niin on siinä silti ainesta voimalevyksi siinä missä aikaisemmissakin albumeissa. Teinimäinen yksinäisyys on vaihtunut aikuisiän eristyneisyydeksi, sellaiseksi, joka on helpompi ottaa vakavissaan. "So we'll repeat the process further and further apart / sleep more, feel less / lay down in the dark" Ansell kuiskaa ja maalaa viimeisen kappaleen nimen, "7 Years", hyytävän pelottavaksi. In Time To Voices päättyy eeppiseen äänivalliin, Carterin kitara- ja rumpuvyörytyksen hukkuvaan ääneen.

Beach House - Bloom (2012)

Beach House on kirinyt indie-popin kärkinimeksi muutamassa hassussa vuodessa, ja vieläpä kovin vähäeleisellä musiikilla. Kyllä, tämä on nyt juuri sitä hypertyylikästä dream popia, ja jos et ole aikaisemmin kuullut Beach Housen musiikista, niin en oikeastaan ole varma onko sinulla lupa lukea musiikkiblogeja. Tämä musiikki ei tee mitään uutta, sillä vanhasta ammentaminen on muotia. Juuri ilmestynyt Bloom on joka tapauksessa osoitus siitä, että Victoria Legrand ja Alex Scally ovat kaiken heihin kohdistuvan hypen arvoisia. Ylisanoja tai ei, niin jollain kumman tavalla kaksikko löytää tiensä suoraan sydämeen. Joten tehdään kaikki palvelus itsellemme ja unohdetaan Pitchfork, unohdetaan hitto soikoon koko blogosfääri ja keskitytään pääasiaan. Eli ytimeen. Eli musiikkiin.

Unenomaisesti säksättävät koskettimet, haukotteleva kitara, taustaan hukkuva sähkörumpu, eteerinen lauluääni. Beach House on tämän tutun ja turvallisen kaavan eloon herättäjä, eikä sinänsä tuo siihen uudella levyllään mitään uutta. Samoista peruselementeistä on rakennettu kokonaisuus, joka tavoittelee paljon korkeampia kuin yhtyeen aikaisemmat levyt. Taustat rakentuvat edelleenkin tasaisista syntikkamatoista, mutta nyt ollaan kaukana aikaisemman Teen Dreamin teinimaailmasta. Varovaiset melodiat ovat vaihtuneen aikuisissa hattarapilvissä lentelyyn. Ilmaisun paisuttaminen tuo mieleen M83:n Wake Upin, sillä Beach House tekee nyt aikalailla samanlaisen tempun. Jossain taustalla pikkulapset istuskelevat sängyllä tutkien hirviönaamareita; myös Bloomin maailmalle on avauduttava täysin, sen tuottamien tunteiden on annettava kuljettaa.

Bloomin kappaleista kirjoittaminen on hidasta ja vaivalloista, sillä jokainen kappale on oma kaunis universuminsa. Tiedän sortuvani kliseeseen ja fanipoikailuun, mutta voiko tällaista musiikkia avata sanoin? Aloitetaan vaikkapa loogisesti kappaleesta numero yksi. Myth avaa albumin melodialla, joka vain kasvaa kasvamistaan, kunnes, no, puhkeaa kukkaan. Legrandin lauluääni kuuluu vain minulle. ”What comes after this momentary bliss?” hän kysyy eikä tosiaankaan paljasta vastausta. Myth on mitä loistavin esimerkki Beach Housen unimaailmasta, siitä, missä kappaleilla on juuri tällaisia nimiä ja missä lentäminen on aivan yhtä mahdollista kuin loputon sukeltaminenkin. Myth on henkilökohtainen kesä, jonka haikeus on kuin suoraan kellastuneesta valokuvasta.

Bloomin paras puoli on ehdottomasti sen vahva aloituskärki. Kyllä, se kantaa ehdottomasti rautaisena kokonaisuutenakin, mutta kolme ensimmäistä kappaletta muodostavat sellaisen hittiputken, että EP:nä julkaistuna ne muodostaisivat täysien pisteiden levyn arvosteluasteikosta riippumatta. Kuuntelemalla Myth, Wild ja Lazuli putkeen aurinko alkaa paistaa pilvenraosta ja huonekasvit nostavat nuupahtaneita päitään. (Ihan saamerin pelottavaa, mutta kun kirjoitan tätä niin näen edessäni ulkona sateenkaaren!) Mythin salaperäisen paisuttelun jälkeen Wild johdattaa kuulijan keskelle nuoruuden perheriitoja ja öisiä pakomatkoja. Legrand pääsee ääneen vain kun ilosesti pulputtavat syntikkataustat antavat hänelle luvan. "Wild in the ways / what we are making" hän jylisee lopulta äänimassan päälle. Siinä missä Wild on täynnä vaarallisen kirkkaana hehkuvaa voimaa, on Lazuli hienovaraisempi (ja kenties söpöin asia, mitä Beach House on koskaan tehnyt). Uninen pop-anthem rinnastaa rakkaussuhteen jalokiveen ja kuvastaa tunteen täydellisesti myös musiikilliseen ulosantiinsa. Lazuli alkaa soittorasiamaisella kilkatuksella, mutta edeltäjiensä tapaan hukkuu pian uniseen äänivyöryyn, joka kehystää täydellistä kappalerakennetta. Kappale näyttää yhtyeen jäsenten yksittäiset vahvuudet vahvana; Scallyn kitaralla näppäilemä melodia on kauniin kuulas, ja Legrandin tulkinta saa sellaiset säkeet kuin "there's nothing like lapis lazuli" kuulostamaan kohtalokkaalta mutta silti niin luonnolliselta. "Make her suffer / like no other" Legrand  huokaisee ja valaa lyriikoihin vuorten kokoisen sielun.

Bloomin rakenne on huokoinen; vahvoja tulkintoja vasten nojaa usein vähäeleisempi teos, joka Teen Dreamin kappaleiden tapaan luottaa lähinnä omaan, hauraaseen melodiaansa. Other People ja The Hours rakentuvat lähinnä pienten koukkujensa varaan, mutta lopulta kyse on vain niiden hienostuneesta tunnevarauksesta levyn eeppisimpiin vetoihin verrattuna. Aivan uudenlaisista tunteita Beach House herättää kappaleellaan Wishes, jonka melodia muistuttaa pelottavan paljon… joululaulua. Onko aivan tyhmää sanoa, että se muistuttaa kaikkea muuta joulussa paitsi talvea?

Vaikka Legrandin käheä ääni onkin juuri oikea sitä ympäröivää musiikkia vahvistamaan, niin harvoin siihen on latautunut sellainen määrä tunnetta kuin levyn parhaaseen kappaleeseen, Troublemakeriin. (Hahah, hauskaa muuten miten lähes jokainen Bloomin arvostelu valitsee yhden lempikappaleensa, joka voi olla aivan mikä tahansa; nyt se siis tosiaan on Troublemaker.) Komean vähäeleiset urut avaavat sen tumman maailman, ja hukuttavat kappaleen tavanomaisen rakenteen aivan omanlaiseensa usvaan. Legrandin äänessä on uhoa ja uhkaa, hän kuulostaa olevansa räjähtämäisillään. Beach House ei ole koskaan riuhtonut ja temponut niin paljon kuin Troublemakerin kertosäe, joka ampaistaan kohti taivaita, ja vain vaivoin se saa itsensä pysymään hillittynä. Tällaista on pidätellä itkua. Lopun "someone like you" jää päähän kummittelemaan pitkäksi aikaa, eikä anna itsensä taipua helppoihin tulkintoihin.

In the night we stick together
The walls are shaking in their skin
Does it become you troublemaker
Watch them unravel you
Pulling everything apart

On totta, että sama kaava ei aivan kanna albumin loppuun asti. Unisuus alkaa haukotuttaa, heh. Silloin tällöin Scallyn kitaran toivoisi ottavan vallan ja räjäyttävän savuverhon. Mutta tässä vaiheessa eteen lyödään On The Sea, joka valloittaa pianonsa yksinkertaisuudella. Kaunis ja herkkä kappale jakelee luontorinnastuksia ja loppuu pysäyttävästi: "Shadows bend and suddenly / the world becomes / and swallows me in." Lopetuskappaleena Irene on oikein suvereeni. Se ei ole minulle henkilökohtaisesti mikään eeppinen loppuhuipennus saati grande finale. Se ajaa kuitenkin lopetuskappaleen asiansa paremmin kuin hyvin. Kappale soljuu ohi vain nopeammin kuin huomaisikaan, ja usein olen yllättänyt itseni pöllämystyneenä kuuntelemassa sen jälkeistä kitaran säksätystä - tässäkö se oli? Kun paikallaan junnaavat äänet lopulta lakkaavat, on edessä aivan liian pitkä hiljaisuus. Jo muutenkin pitkä albumi saa valitettavasti turhan lopun yhdentekevästä bonuskappaleesta. Tämä on harmi, sillä en olisi koskaan halunnut pudota pilvilinnoistani tavallisen, tylsän kritiikin pariin. Voi Beach House, miksi ette vain antaneet minun kellua luomissanne valekuvissa, noissa haalistuneissa polaroid-kuvissa, joissa puhkipalaneet auringot ja tummat, symmetriset varjot piirtävät vääriä muistikuvia katsojan mieliin!

Unohdetaan tämän tekstin alun pienimuotoinen sarkasmi ja ilkeily. Bloom on levynä täynnä tunnetta ja sitä voi varauksetta suositella lähes kenelle vaan. Tunnekuohut ovat kasvaneet yli nuoruuden kesistä, ja melodiat ovat nousseet lähemmäksi taivaanrantaa. Scallyn maalaileva kitara toimii täydellisessä symbioosissa Legrandin kypsän äänen kanssa, ja kaikesta huomaa yhtyeen kehittymisen ja itsevarmuuden. Pitchforkin haastattelussa Scally kertoi vihaavansa bändejä, jotka muuttuvat levyjen välissä. Beach House ei ole muuttunut, se on vain kasvanut siihen mittaan, johon aikuinen ihminen kasvaa. On suorastaan nerokkaan itsetietoista nimetä levy tällä tavalla – Bloom on todella Beach Housea suurimmassa väriloistossaan. Voit kuunnella Mythin kymmeniä kertoja päivässä, voit tanssia öisillä kaduilla Wildin tahtiin loputtomasti, eikä sopivan särmätön musiikki anna koskaan menettää otetta itsestään. Bloom on niitä levyjä, joihin kasvaa kiinni.

Vuoden 2012 randomein keikka: Lady Gaga

No huhhuh. Näinkin vannoutunut Lady Gaga -vihaaja on nyt sitten hommannut lipun Hartwall-areenan lisäkeikalle. Elokuun lopussa saatte siis lukea varmasti aika mielenkiintoisen keikka-arvion... Voisin ennen sitä kirjoittaa pitkän tekstin suhteestani tähän absurdiin pop-tähteen. Toivon että saan sataselleni vastikkeeksi järjettömän spektaakkelin ja vuosisadan bileet. Ja kuka tietää, onhan minulla vielä monta kuukautta aikaa korjata asenteeni! Ehkä minusta kuoriutuu vielä kunnon little monster.

Mutta jos Alejandro soi, niin räjäytän pääni. Ihan oikeasti, mieluummin vaikka Kuuden vuoden kuuliaisuus tai hienokoruhermannia muutama päivä putkeen. Mutta Judas, oi Judas!

Lower Dens - Nootropics (2012)

Lower Dens on hieno antiliike ihanan söpöille dream pop –bändeille. Yhtye soittaa nuhjuista lo-fi – musiikkiaan iskevän kitaran ja persoonallisen laulajan (ja nokkanaisen) Jana Hunterin säestämänä, mutta ei tosiaankaan tarjoile mitään helppoa tai kivan kuuloista. Kertakuulemalta Lower Densin musiikki kuulostaa juuri siltä muodikkaalta hurinalta ja sumulta, mihin niin moni 2010-luvun yhtye itsensä verhoilee. Heidän toinen levynsä Nootropics vaatii kuitenkin julmetun monta kuuntelukertaa, ennen kuin se paljastaa tumman syvyytensä ja moniulotteiset, universaalit viestinsä.

Nootropics-nimellä viitataan lääkkeisiin, jotka parantavat aivojen suorituskykyä kohottaen esimerkiksi muistia ja tietoisuutta. Niin kierolta kuin se kuulostaakin, levy kuulostaa juuri tältä; ympäristöstään täysin tietoisen ja sen syvintä olemusta käsittelevän ihmisen tuotokselta. Nootropics pohtii teknologiaa ja sen ja ihmisyyden leikkauspintaa; se on pieni tutkielma ihmisyyden rajoista ja niiden nostamisesta, sekä juuri teknologian osasta elämässämme. Näitä teemoja lähestytään joka suunnalta, usein sanoitusten lisäksi myös instrumentit ja kappalerakenteet tukevat Hunterin luomia merkityksiä. Kappaleet käyvät läpi monia muodonmuutoksia, eivätkä tosiaan pidä kiirettä tavoitteensa saavuttamisessa. Ja kyllä, nämä muodonmuutokset eivät ole kesäisiä eikä Hunterin sanomaa voi väittää kovin pirteäksi. Lower Dens on aina pitänyt musiikkinsa mahdollisimman vähäeleisenä ja tuonut siihen vain juuri ja juuri ne elementit mitä tarvitsee, ja nyt tämä on viety huippuunsa.

Tämä synkkä maailma ammentaa paljon Kraftwerkilta - tuttujen elementtien, Jana Hunterin androgyydin äänen ja himmeiden sähkökitaroiden lisäksi yhtye esittelee analogiset syntetisaattorit, jotka peittyvät hyvin harmaaseen usvaan, muiden soittimien sekaan. Täydellisen kuvan Lower Densin musiikillisesta kehittymisestä antaa häkellyttävänä ensimmäisenä maistiaisena jo jonkin aikaa sitten julkaistu Brains. Se laajentaa ensimmäisen levyn, Twin Hand Movementin äänimaailmaa rikkaasti; jokainen kuuntelukerta tuntuu tarjoavan jotain uutta ja oivaltavaa. Brains rakentuu tikittävän motorik-biitin päälle ja on yllättävän nopeatempoinen. Kertosäe uhkaa olla jopa, kauhistus sentään, mukana laulettava! Kappale kuulostaa alakuloisen koneen tuotokselta, eikä se pysy hetkeäkään paikallaan. Se muistuttaa, mikä on ihmisen ja hänen luomansa teknologian suhde. Hunterin ääni hukkuu kaiken massan alle, ja vain yhden kerran se nousee huutoon ja voittaa koneen, vain vaipuakseen uudestaan.

I objected with a knife and when I finally let my guard down
I was in the middle of the sea and drowning

Levyn aloittava Alphabet perustuu Louis Aragonin runoon Suicide vuodelta 1924. Runo rakentuu yksinkertaisesti aakkosista, mutta Lower Dens ei luota aivan tällaiseen yksinkertaisuuteen. Alphabetin sysäävät liikkeelle sykliset, hypnoottiset rummut, jotka toistavat ummehtuneisuuttaan loputtomasti. Pian sitä alkaa värittää syntetisaattori, sitten kitara ja basso - kaikki nämä soittimet antavat itsestään vain päällisen puolen, niin vähän kuin mahdollista. Lopputulos on kauniin nuhjuinen melodia, jonka päälle Hunter maalailee kuvaa ihmisen suhteesta omaan sisäiseen eläimeensä, omaan lajiinsa ja sen selviytymiseen. Samaa teemaa pohtii Propagation, joka irrotettiinkin seuraavaksi singleksi. Hunterin hitaasti venyttelevä pohtii lisääntymistä ja sen ihannointia, sitä, miten tämä perustarve synnyttää suurimman osan nykyisistä ongelmistamme. Tätä kierompaa kappaletta rakkaudesta en ole aikaisemmin kuullut - lisääntymisen lieveilmiönä se on aivan turha tuneitden kimppu, väritön kuin Propagationin äänimaailma ikään.

Levyn instrumentaaliosuudet jäävät harmittavasti "emobiisiensä" varjoon. Brainsin pitkänä lopetuksena toimiva Stem olisi toiminut loistavasti omana irrallisena itsenäänkin, samoin kuin Lion In Winter Pt. 1; sen drone-kitarat saavat ihon kananlihalle, ja vaikka se toimii hyvänä johdantona omaan kakkososaansa, niin sen hitaasti kasvava vetovoima voisi muodostaa aivan omankin teoksensa. Mutta no, kakkososansakin kanssa se muodostaa myös eheän kokonaisuuden. Muista kappaleista on mainittava lopetusta edeltävä Nova Anthem, joka nimensä mukaisesti kasvaa minimalistisuudestaan huolimatta aikamoisiin mittoihin. Hunterin venyttelevä laulutapa puuduttaa aluksi, mutta kuuntelukertojen kertyessä Nova Anthem muuttuu muuta levyä hallitsevaksi tekijäksi. Levyn peruselementeistä koostuva kappale kumpuaa ihmisyyden tukipilarista, kielestä. Pystymmekö koskaan hylkäämään sen kokonaan, kulttuurimme suurimman seinän?

Kun kaikki on jo sanottu, on aika siirtyä kohti suurempaa todellisuutta. In The End Is The Beginning voisi väärin käytettynä olla jokseenkin tekotaiteellinen kappaleen nimi, mutta nyt se muuttuu kuvottavan hyytäväksi. Rumpukomppi hakkaa kolkosti samanlaisena lähes kymmenen minuuttia, sen takominen ei herkeä hetkeksikään. Kitarat tuntuvat jamittelevan omiaan, eikä maailmanloppuun valmistautuva ihmiskunta kuulosta tämän perusteella hektiseltä vaan metallisen väliinpitämättömältä. Lopetus säksättää yhteensä neljätoista minuuttia, eikä mikään hirveästi muutu. Ihmiskunta ja Nootropics sen mukana ei saa grande finalea, vaan poistuminen hoidetaan hitaasti ja nylkyttäen. Kaikki kuulostaa puuduttavalta painajaiselta, joka joskus aiheuttaa katarsiksen, joskus vain jättää yksin. Ja kun tämä levy loppuu, kuulija on totisesti yksin.

Ihminen lajina ja yksilönä, ihminen osana maailmaa ja ihminen sen rakentajana. Tämän olemme saaneet aikaan. Olemmeko onnellisia? Onko lajimme vietti saatu tyydytettyä? Jana Hunter esittää kysymyksiä - tai ehkä pikemminkin omia vastauksiaan niihin - kitaransa avulla ja asettaa albumin nimen uuteen valoon. Tätäkö ihminen pohtii saavutettuaan uuden tason tietoisuudessaan? Ehkä uusi tietoisuus elää jo luomassamme teknologiassa. Vaikka Nootropics on musiikillisesti yhtä vähäeleisen masentunut kuin kansikuvansakin, sykkii Hunterin äänessä pieni toivo. "Dont be afraid / don't be afraid / everything will change / while you're asleep" hän laulaa ja kuulostaa innostuneemmalta kuin koskaan.

Pariisin Kevät - Kaikki on satua (2012)

Pariisin Kevät on minulle yläasteen loppu ja 15-vuotiaan elämän dramaattiset ylä- ja alamäet. Sitä kun naama on täynnä finnejä ja olen ihastunut ja elämä on kiinni äidinkielen kirjoituksesta. Eikö Meteoriitti-levyllä pitkälti ollut kyse tästä? ”Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa seuraavaa”, lauloi Arto Tuunela ja tiivisti aika hyvin keskimääräisen suomalaisen teini-iän. Kilometrin mittainen vanha koulureittini suorastaan huutaa Rivieran sanoituksia ja keväinen aurinko kaivaa usein mielen perukoilta esiin Alkemistin melodian. Pariisin Kevään musiikki edustaa minulle helppoa, huoletonta ja naiivia hattaraa, johon voi uppoutua silloin tällöin kuin hömppiin tv-sarjoihin ikään.

Kun Astronautin julkaisemisesta kerrottiin muutama vuosi sitten, olin jo unohtanut Arto Tuunelan ja siirtynyt ah niin paljon aikuisemman musiikin pariin (heivasin Sum 41:n ja Pariisin Kevään jostain syystä samaan aikaan pois elämästäni, näistä ensimmäisen ehkä hieman liian myöhään). Silti tartuin levyyn innoissani ja totesin Tuunelan päivittäneen soundinsa mitä nokkelimmalla tavalla, vaikka sanoitusten paras kärki jäikin vuoteen 2008. Musiikki soi jo hieman bändivetoisemmin, ja sanoituksissa liikuttiin ehkä hieman lapsekkaan aikuisen mielenmaisemissa. Kappaleet rakentuivat miljoonista erilaisista koskettimista, lauluraidoista, lelupianoista, helistimistä... Ilmaisu alkoi siirtyä yksinkertaisesta kohti hallittua, pompöösiä pop-musiikkia, jossa ei turhaa energiaa säästelty. Ja kyllähän se minuun iski, vaikka ihan tosi, mitä tämä nyt tarkoittaa: ”Jokainen tajuaa klovnin kyyneleet / olet draamakuningatar”?

No niin, koko tämän kahden kappaleen mittaisen johdannon tarkoitus oli ilmaista, että kun Pariisin Kevään uusin Kaikki on satua ilmestyi vihdoinkin, ei kiinnostusmittarini värähdellyt juuri lainkaan. Säikähdin tätä vähän; miksi levy julkaistiin jo kuukausia sitten ja tartuin siihen kunnolla vasta äskettäin? Miksi taannoinen ensikuuntelu sai minut lähinnä ärtymään? Suuri vaikutus on äskeisellä Tavastian keikalla, joka valoi uutta sielua moniin Kaikki on satua –levyn kappaleisiin, jotka levyversiona jäävät kolkoiksi ja ontoiksi.

Mitä sitten on tapahtunut? Tuunela on kerännyt ympärilleen bändin, jonka panos levyllä näkyy. Myös elektronisuus puskee aikaisempaa enemmän läpi. Lähes jokainen levyarvio on painottanut näitä kahta pointtia, ja minä voin vain myötäillä perässä. Jäljellä entisestä on tunnistettava lauluääni, artotuunelamaisen totiset sanoitukset sekä tietysti tulivuoren kokoiset äänimassat suorastaan raivostuttavine koukkuineen.

Kaikki on satua ja sadut ovat korvamatoja. Pariisin Kevät ei olisi Pariisin Kevät, jos se säveltäisi yhdenkin kappaleen vaatimattomalla kertosäkeellä ja olemattomalla melodialla. Ensimmäinen single, Saari, on omiaan alleviivaamaan tätä pointtia. Ei siitä nyt aivan "hei hei mutsi, mä en oo syönyt mun lääkkeitä"-kaltaista infernaalista koukkua ole löydettävissä, mutta ärsyttävyyden ja kesäisyyden rajoja koetellaan edelleenkin. Kitarat helisevät kun Tuunela laulaa kaukaisesta saaresta ja maalailee kuitenkin pientä suomalaista melankoliaa keijukaismaisiin sävellyksiinsä. Jossain taivaanrannassa nimittäin kiemurtelee nyt vaara ja ahdistus. "Mul on pahoja aavistuksia mielessä tämän tästä / enpä taida hengissä selvitä elämästä" on lyriikkana ontuva mutta silti kuitenkin - tosi? Saari ei tarjoa yhtikäs mitään uutta, mutta palvelee silti listahittitarkoitustaan ihan mukavasti. Karua kyllä, mutta keskinkertaisuudessaan se on täydellinen käyntikorttibiisi muulle levylle. Sitä ei ole helppo vihata, mutta tämänkaltaiset söpöilylyriikat alkavat ajan myötä kuulostaa aina vain enemmän itsetarkoituksellisilta.

Astronauttiin verrattuna Kaikki on satua on ehkä hieman tasapaksu. Tämä toisaalta vain korostaa sen villimpiä vetoja. Lopeta! on jotain erittäin mielenkiintoista - sen lyriikat rakentuvat listan muotoon, luetellen näennäisesti toisiinsa liittyviä asioita, jotka pitäisi "lopettaa". Listalta löytyy kaikkea pimeistä vaalirahoituksista juoksemiseen ja homotteluun, ja ainoan vihjeen syvemmästä tarkoituksesta antaa toistuva "lopeta nukkuminen"-säe. Biisin taustat ovat kokeellisen elektroniset, ja musiikillisesti tämä onkin erottuvinta Pariisin Kevättä. Idea kantaa ensimmäiset pari minuuttia, ja loppubiisin pitää kasassa vain Tuunelan hieno tulkinta. Samaa junnaavuutta käyttää hyväkseen Sytytä valo, jonka sanoitukset ja matala konetaustakin alleviivaavat unenomaista tunnetta siitä, ettei mikään edisty. "Pitäisi päästä pois ja äkkiä / kun joku kasaa ajatuksista häkkiä" - riimipari kuin suoraan hikisimmästä insomniasta.

Yksi olennainen osa Astronauttia oli Tuunelan kyky naamioida Suomi-iskelmä 2010-luvun vaatteisiin. Tästä tunnusmerkistä ei ole päästy eroon. Kesäyön on pakko soida ensi kesänä jokaisesta avonaisesta radiosta, oli se asetettu sitten vaihtoehtokanavien tai Radio Novan taajuuksille, ja tästä on kiittäminen sen kaikille sopivaa iskelmämelodian ja modernin sovituksen liittoa. Sillä miksei säkeitä "ulkona kesäyö / satoi kasvoille kyyneleitä" olisi voitu laulaa akustisen kitaran ja möreän miesäänen säestämänä jo 60-luvulla? Ehkä kaikki palaa itsestään ennalleen kumartaa myös suomirockia kohti yllättävän maallisilla sanoituksillaan. Kitarariffi varjostaa Tuunelan huutamia kirjainyhdistelmiä, ja lopulta hän jo anookin itselleen rakkautta, vaikkakin oi niin erilaiseen tapaan kuin muinoin Meteoriitilla. Nyt hän nimittäin ottaa itse linja-autonsa kiinni. "Beibi haluan vain rakkautta saada ja pois saman antaa" - niinpä niin.

Vaikka minkäänlaista aivan näkyvää kokonaisuutta ei ehkä tälle levylle voikaan nähdä (pienen yhteisen teeman, arkielämän todellisuuspakoilun, lisäksi), niin sen alku ja loppu on hiottu hienosti. Aloituksena Olen kuullut merestä luottaa takuuvarmaan, kilkattavaan ja mahtipontiseen kertosäkeeseen. Se luottaa helppoihin sanoituksiin, jotka voisivat aivan hyvin raikaa festariyleisön yllä, vaikkeivat sisälläkään minkäänlaisia helppoja latteuksia. (Sivumainintana sanottakoon, että rakastuin tähän biisiin Tavastialla! Live-esitys sysäsi kappaleen tarinaa raivokkaasti eteenpäin.) Häikäisee taas sulkee tämän unimatkan ja herättelee tokkuraisesti aamuun ja parranajoon. Sen sähköiset rummut ja raukea kitara kehystävät orastavaa valoa.

Kaikki on satua kuulostaa aivan nimeltään ja kansikuvaltaan - Arto Tuunela tunkee paljolti samoille tematiikan vesille kuin M83:n Anthony Gonzalezkin. Meteoriitin vieressä levy tuntuu tukehtuvan omaan suuruuteensa, mutta toisaalta Tuunela on osannut käyttää elektrotaustoja raikkaastikin. Mitä tähän nyt sanoisi? Tuunela on jälleen kerran julkaissut kevyehkön soundtrackin niille kevätilloille, kun huolet ovat vain ohut kalvo horisontissa. Tällaiselle todellisuuspakoilu-popille on nyt mitä ilmeisimmin kysyntää. Suomalaiset ovatkin olleet viime aikoina kovin tuotteliaita satusetiä. Pariisin Kevättä ja Nightwishia yhdistää pinnan alla useampikin kuin yksi säie.

Son Lux - We Are Rising (2011)

Olen julistanut vihaani genreluokituksia vastaan useasti jo tässäkin blogissa. Yhden genrenimen edessä kuitenkin polvistun: Triphopin. Ah, minä rakastan triphopia! Liitä nimi johonkin bändiin, ja voit olla varma, että otan sen kuunteluun. Son Luxinkin löysin alun perin juuri ”triphop”-nimikkeen alta, enkä joutunut pettymään. Triphop triphop triphop, voiko lauserakenteita enää pahemmin raiskata tuon sanan toiston avulla!

Rakkautta ensisilmäyksellä -sanonta on tosielämässä melkomoista kuraa, mutta musiikin suhteen se on pätenyt muutaman harvan ja valitun kerran. We Are Rising on siitä hassu tapaus, että ensikuulemalta se löi saman tien jalat alta ja synnytti pohjattoman euforian tilan, mutta vain hetkeä myöhemmin antautui kritiikin vietäväksi. Päältä päin Son Lux nimittäin tarjoilee toisella levyllään elektronisia taustoja ties millaisilla orgaanisilla soittimilla huiluista viuluihin, mikä noin niin kuin ajatuksen tasolla kuulostaa suoraan minulle sävelletyltä unelmateokselta. Käytännössä levy kompastelee hieman jo senkin puolesta, että se on tehty kokonaan yhden kuukauden ajassa. Onneksi en ole musakriitikko, jonka pitäisi antaa tälle levylle jokin tietty arvosana, sillä haluaisin tässä kirjoituksessa keskittyä levyn hyviin puoliin - sen rohkeaan sävellykseen ja mystiseen tunnelmaan, joka nostaa ihokarvat pystyyn aina vain uudestaan ja uudestaan.

We Are Risingissa on pitkälti kyse pyörteestä, jonka se luo. Vaikka levy onkin soittimiensa ja soundinsa osalta "soundtrackmainen", ei se suostu taipumaan taustamusiikiksi. Siitä pitävät huolta lukuisat pienet yksityiskohdat, joista jokainen kappale tuntuukin koostuvan. Jopa sanoitukset koostuvat usein yksittäisistä lauseista, eivätkä mistään suuremmasta kokonaisuudesta. "Leave the riches, take the bones - I'm ready to be robbed", Ryan Lott eli Son Lux mongertaa syvän bassobiitin päälle yhä uudestaan ja uudestaan. Siinä missä hänen edellinen levynsä At War With Walls & Mazes oli tarkkaan hallittu ja sliipattu kokonaisuus, on We Are Rising paljon energisempi ja rönsyilevämpi kokeilu, jonka alkukantaisuus muistuttaa jatkuvasti sen nopeasta syntyajasta. Rauhallisemmissakin kappaleissa näennäisen tyyneyden alla kytee vaara ja salaperäisyys.

Muut synestesiasta kärsivät saattavat ymmärtää, että kannen värit määrittävät paljonkin tätä musiikkia. Taistelua uhkuva Rising toistaa samaa "we are rising suns"-lausetta useiden erilaisten taustojen päälle - lukuisat puhaltimet luovat elektrobiitin päälle vihreää savuverhoa kuin hämäyksenä. Lopulta usva katoaa ja jäljelle jää vain kaukana takova synkkä biitti, jonka päälle Lott edelleen toistaa mantraansa. Samaa vihreää huokuu aloituskappale Flickers, jonka äänimaailma on kuin suoraan kierosta keijuelokuvasta. "And with my opened mouth I join the singing light", Lott laulaa dramaattiseen tyyliinsä samalla kun tempo laahaa ja viulu ulisee kauempana polulla.

Tummempaa materiaalia tarjoaa Chase, joka pidättäytyy perinteisissä soittimissa ja onkin juuri siksi niin karmiva. Minkäänlaista breakdownia ei odottelusta huolimatta tule, ja ainoa elektroninen kilkatuskin saattaa olla vain piano. Tämän jälkeen Claws kuulostaa vielä entistäkin jytämmältä - se tarjoilee jopa pienoisia dubstep-elementtejä (eikä! taas tuo sana!). Syvä basso jytisee, kun Lott ja hänen kaikunsa henkäilee "you've got your claws in me, don't you". Lopulta kappale vielä räjähtää hetkeksi äänien sekamelskaksi. Tällainen vaihtelu on omiaan pitämään mielenkiinnon yllä, vaikkei musiikki muuten innostaisikaan, ja onkin sääli, että silloin tällöin We Are Rising unohtaa vahvuutensa ja vaipuu tylsyyteen. Flowers viehättää kelloillaan ja helähdyksillään, mutta ei pääse lähellekään sitä ympäröivää tunnelmaa. Levy on tarkka kokonaisuus, josta eivät erotu niinkään säröt vaan tylsät ja latteat keskinkertaisuudet.

We Are Rising onnistuu parhaimmillaan luomaan hyvin alkukantaisia ja luonnollisia tunnetiloja - se on voimamusiikkia puhtaimmillaan. Kun Ryan Lott käskee päästämään irti, niin minä totta vie haluan totella saman tien ja irrottautua ihan kaikesta. Musiikillisesti levy on suoranaista korvakarkkia, sillä harvoin taustalla ei kuulu ksylofonin kilkatusta, jousiorkesteria tai laulusamplea ja niihin sekoittuvaa konebiittiä. Siitä Son Luxin musiikissa ehkä onkin kyse; luonnollisen ja epäluonnollisen sekoittamisessa. Viulu ja tietokone ovat yhtä, kuten myös kaaos, improvisaatio ja hallittu sävellys.

Huoratron - Cryptocracy (2012)

Lyö itseäsi nyrkillä naamaan. Muutaman kerran vielä. Kas noin, olet kokenut ilmaiseksi Huoratronin debyyttialbumin.

Pidän siitä, että ideat viedään äärirajoilleen. Harmaa keskinkertaisuuskin on usein musiikissa suurempi synti kuin rytinällä metsään meneminen – vertaa vaikkapa suomalaista iskelmää Skrillexin musiikkiin (anteeksi, nyt olin julkea musabloggaaja). Mielenkiinnon herättäminen on blogien musiikkitulvissa se kaikista tärkein tekijä. Otetaanpa syyniin vaikkapa juuri elektroninen musiikki; aito, oikea erottuminen sen saralla käy päivä päivältä hankalammaksi. Kivan tanssibiitin tahtiin voi heilua baarissa, mutta paljon jännittävämpää on napata biitti ja muuntaa siitä valtava, hyökkäävä elektroninen metallihirviö, joka poukkoilee ympäriinsä etsien pureskeltavaa. Suunnilleen tämän tekee Huoratron, joka ei tunnu haluavan elektronisella musiikillaan tanssittaa ihmisiä, vaan lähinnä kenties rankaista heitä.

Huoratronin valttikortti on ennennäkemätön aggressiivisuus – musiikki takoo ja takoo, särisee ja paukkuu kuin tehdas tai työmaa ja sen reunat kolhivat kaikkea ympärillään. Kuulijalle ei anneta hetkeäkään aikaa levähtämiseen, sillä mies Huoratronin nimen takana, Aku Raski, säveltää musiikkia ihmisyyden ja robotiikan välimaastossa. Niinpä Cryptocracy on helppo arvostella jo ennen kuin sitä on edes kuullut. Kas näin: Yhden tempun levy viihdyttää, mutta toimisi paremmin yksittäisinä kappaleina. Nyt musiikki puuroutuu, eikä into kanna koko viisikymmentäminuuttisen alusta loppuun. Cryptocracy onnistuu suurimmaksi osaksi välttämään tämänkaltaiset ongelmat, ja siitä on kiittäminen sen eri suuntiin kumpuilevia "sävellyksiä".

Aloituksena toimiva nimibiisi on mainio esimerkki siitä, että nyt on kyseessä hyvin epätanssittava elektronisen musiikin lohko. Cryptocracy-kappale kuulostaa Björkin Biophilialta napatulta, sairaan robotin remixaamalta kokeilulta, joka rimpuilee vähän sinne tänne muttei koskaan breikkaa kunnolla. Äh, koko levy suorastaan pakottaa keksimään mitä jännittävämpiä kielikuvia kuvaamaan sitä! Mutta ihan tosiaan, ensimmäisenä singlenä ja levyn aloituksena "hallittu" ja "elegantti" Cryptocracy toimii aivan loistavan hyvin - videoineen se voisi tosiaan olla osa Dark Biophiliaa:

Omiksi suosikeiksini nousivat heti A699F sekä Dungeons & Dungeons. Niistä ensimmäinen samplaa konekivääriltä kuulostavia laukauksia erittäin väkivaltaisesti ja on säröisine taustoineen levyn hitikkäintä kärkeä. Jälkimmäinen taas ammentaa Raskille tyypillisestä, kasibittisestä pelimaailmasta, mihin sen nimikin jo kuulostaa viittaavan. Nyt Zelda vain pistetään lihoiksi ja heitetään taistelutantereelle tulitettavaksi. Tanssilattialle vetävä New Wave Of Mutilation edustaa Cryptocracyn hyperaktiivisempaa ja leikkisämpää puolta. Se ampuu lasereita ympäri huonetta ja onnistuu osumaan napakymppiin pienehköstä toistosta huolimatta.

Suorastaan ahdistavan säröiset Bug Party ja Transcendence tekevät parhaansa jyrätäkseen ympäristönsä alas. Molemmat ovat täynnä alkukantaista raivoa, vaikka Bug Party innostuukin jälleen esittelemään laser-sampleja ja piristymään vähän. Transcendense luo ympärilleen pieniä maanjäristyksiä ja tuhoaa varmasti keikoilla useammatkin kuin yhdet tärykalvot. Levyn linjaa esittelee hyvin myös Force Majeure, joka ei yhden ja saman magneettikenttä-samplen käytöstä huolimatta suostu taipumaan tylsyyteen.

Ainoaksi hudiksi osoittautuu Sea Of Meat, jonka syvät bassot muistuttavat liikaakin ajalle tyypillisestä dubstep-villityksestä (ei, en halunnut koskaan käyttää sanaa dubstep tässä blogissa!). Kappaleessa Huoratron ikään kuin herpaantuu hetkeksi, eikä jaksakaan antaa aivan parasta ja vihaisinta antiaan. Lopulta enempää kritiikkiä koko levyä kohtaan on vaikea antaa - nyt puhutaan kuitenkin elektrojytästä, jonka olemassaolollekin on olemassa aivan eri tarkoitus kuin monelle muulle tähänkin blogiin päätyneelle "genrelle". Huoratron on objektiivisesti tarkasteltuna kuitenkin hyvässä asemassa, sillä punkin aggressiivisuudesta ammentavalle elektrolle luulisi olevan kysyntää. Partaisaan imagoonsa tukeutuva artisti kun on vielä puristanut tyylilajistaan jotain uutta ja omanlaista, jotain, joka pureutuu syvälle ja saa aikaan paljon primitiivisempiä reaktioita kuin tanssihalun. Tämä on Suomi-brändiä parhaimmillaan: Pohjolan kylmistä metsistä tulee metallin lisäksi tällaista elektroa!

Voisin julistaa kilpailun: Kuka keksii parhaan Cryptocracy-kielikuvan? Löytyykö pimeän puolen Björk-robottidinosaurukselle haastajaa? Voittajaa odotellessa suosittelen tutustumaan Huoratronin debyyttiin joko alikulkutunnelin reiveissä tai yksin oman peiton alla. Silloin se nimittäin toimii inhorealistisena soundtrackina mitä kammottavimmille unille - onnea matkaan!

The Twilight Sad – No One Can Ever Know (2012)

Kirjoittaessani tätä tekstiä minua vituttaa. Siis suorastaan raivostuttaa. Tarkoitan nyt sellaista hitusen itsesääliin ja katkeruuteen taipuvaa vitutusta; suorasta raivosta ei sentään ole kyse. Vaikka en voi väittää että tuntisin oloani mukavaksi, niin suoraan sanottuna haluan rypeä ahdistuksessani vielä hetkisen. Tunnistaako joku olevan altis tälle tunteelle (tai hetkittäiselle asennevammalle, miten vain)? Taustamusiikiksi murjotukselle suosittelen skottilaisen The Twilight Sadin uusinta levyä. Se on yhtyeen kolmas, ja laajentaa kitaravetoista rock-musiikkia hieman industrialimpaan suuntaan. Siis kyllä, masentavampaan ja ahdistavampaan suuntaan.

Itselleni The Twilight Sadin nahanluonti tuo väistämättä mieleen Portisheadin - jotain hyvin samanlaista on kummankin uusimmassa levyssä. Kyllä, myös Portisheadin Third loi yhtyeelle aivan uuden äänimaailman, joka ammensi kolkoista huoneista ja epätoivosta. Analogiset syntesitaattorit ja rumpukoneet ulisevat taustalla ja luovat kaikuvan pohjan niiden päällä soiville kitaroille, jotka eivät nekään elämäniloa hehku. Jos One One Can Ever Known soittaa yhtyeen ensimmäisen levyn, Fourteen Autumns & Fifteen Wintersin kanssa päällekkäin, on vaikeaa kuvitella molempien taakse samoja soittajia. Ja aivan kuin Thirdia, niin myös tätä levyä on määrittämässä äärimmäisen persoonallinen lauluääni. James Grahamin lauluääni on kuitenkin täysin eri planeetalta kuin Beth Gibbonsin enkelimäinen tulkinta - hän ilmaisee tunteensa vahvalla miehisellä skottiaksentilla, joka viimeistään antaa bändille omalaatuisen leiman. Ja loppujen lopuksi juuri skottiaksentti tekeekin vaikeista salaisuuksista ja elämäntuskasta niin todentuntuista.

No One Can Ever Know on eräänlainen teemalevy. Lähes jokainen kappale käsittelee jollain tasolla salaisuuksia, ja hyvin monessa kappaleessa jopa kierrätetään "no one can ever know"-lauseenpartta. Nyt ei kuitenkaan ole kyse vain tavallisista, arkisista salaisuuksista. "No one ever knows where she has gone", Graham toteaa Not Sleeping -kappaleen lopussa, jäädessään äänivyöryn alle unettomana. Aloituskappale Alphabet toimii hyvänä käyntikorttibiisinä levylle, sillä se johdattaa kuulijan nopeasti sisälle uudistuneeseen musiikkiin; syntikat pauhaavat taustalla, kun bändi maalaailee jääkylmän melodiaa. "She's lying on the road… and I was hoping on a good day that you would be fine" Graham jylisee keuhkojensa pohjasta.

Jo nopea vilkaisu biisilistaan antaa kattavan kuvan levyn sisällöstä; Dead City, Sick, Kill It In The Morning sekä kieltomuotoiset Don't Move ja Don't Look At Me eivät kuulosta nimiensä puolesta uimarannat täyttäviltä kesähiteiltä. Levyn teoreettiset "tanssibiisitkin" jäävät niitä varjostavien sanoitusten alle. Singleksi irrotettu Another Bed alkaa aikamoisella elektrovyörytyksellä ja olisi omiaan pompututtamaan vaikkapa festariyleisöä, vaikka sen "I'll find you"-koukussa onkin jotain selkäpiitä karmivaa. Kaikki hyytävyys työntää helposti tavallisen musadiggarin kauemmas, mutta The Twilight Sad ei ole menettänyt sävellystaitoaan ollenkaan, ja sen kappalemateriaaliin kannattaa syventyä.

Melkoisen rohkea teko bändiltä oli julkaista Sick ensimmäisenä singlenä. Kaikista levyn kappaleista se on kenties kauimpana vanhasta materiaalista. Kitara näppäilee taustalla vain melodiaa, joka kuulostaa olevansa kaukaa vuosikymmenten takaa. Rumpukone hakkaa sairaalloista biittiä, ja Graham pistää peliin övereimmän ääntämyksensä. Kappale vaatii rauhallisessa toteavuudessaan täyden keskittymisen, sillä se ei käytä energiaansa lainkaan saadakseen kuulijan innostumaan siitä. Lopulta se kuitenkin paljastuu yhdeksi hienostuneimmista asioista, joita yhtye on koskaan tehnyt; sävellykseensä nojaavaksi kappaleeksi, joka ei tingi tunnelmastaan. Toisesta ääripäästä löytyy Dead City, joka on yli kuuden minuutin mitassaan täydellistä singlemateriaalia sekin. Hetkeäkään se ei jumita paikallaan, vaan nostaa tempoa alituiseen ja ottaa kaiken irti koskettimista. Tämä on nyt sitä post-punkia, suoraan 70-luvulta. Grahamin lopuksi hokema "no one can ever know"-mantra ei kuulosta teennäiseltä, vaan mielenkiintoiselta lopetukselta kappaleelle. Se, kuulostaako se tunnustukselta vai uhkaukselta, jää kuulijan päätettäväksi.

Raskaampaa ääripäätä edustavat Nil ja Kill It In The Morning, jotka ammentavat siitä rajusta kitaroinnista, josta yhtye on aikaisemmin tullut tutuksi. "I remember that day - it was her last", Graham tunnustaa ennen kuin Nil nousee täyteen mittaansa. Siinä soivat oikeat, orgaaniset rummut, jotka luovat paljon uhkaavampaa tunnelmaa kuin useimpien kappaleiden rumpukoneet. Kun kappale yltyy, Graham korottaa äänensä huutoon: "And I will write your requiem the day you're dead." Ehkä kyseessä on juuri se. One One Will Ever Know saa ansaitsemansa lopetuksen, kun Kill It In The Morningin riipivä kitara hakee paikkaansa neljä minuuttia ja nousee sitten aikaisempien levyjen veroiseen raivoon. Graham kuulostaa myös pelottavan vihaiselta - kyllä, levy loppuu juuri siihen suoranaiseen raivoon, joka tämän kirjoituksen aloituskappaleesta puuttui. Tämä levy on omiaan nostattamaan tunteita uudelle tasolle.

The Twilight Sadin uusin levy on yhtä kylmä kuin sen sisällään pitämät salaisuudetkin. Kolkkous pelästyttää helposti kuulijan kauemmas, sillä yhtye ei tosiaan käsittele vaikeita aiheita erityisen lohduttavasta näkökulmasta. Myös Grahamin aksentti vaikuttaa kuunteluelämykseen hurjasti - siihen on aluksi totuteltava. Hänen äänessään ei ole rahtuakaan huumorintajua, ja soittokin on alusta loppuun yhtä kuolemanvakavaa suorittamista. Taakse ovat jääneet vuoren kokoiset kitaravallit ja irrottelu, mutta bändin omin sanoin: Kukaan ei halua tehdä samaa levyä aina uudestaan. Nyt yhtye on kasvanut ja kypsynyt joksikin, mistä edelliset albumit antoivat vain häivähdyksiä. Kaivan tämän levyn esille aina, kun en kaipaa lohdutusta, vaan jonkun, joka ymmärtää suuria tunteitani. Jonkun, joka muuntaa ne skottiaksentiksi.

St. Vincent - KROKODIL / GROT (2012)

Enpä olisi uskonut koskaan asettuvani pitkän jonon hännille Stupidon oven eteen. Siis jono, levykaupan edessä! On vain yksi asia, mikä saa minut raahautumaan baari-illan jälkeisenä aamuna (ja vielä Huoratronin keikka oli kyseessä!) ulos ihmisten ilmoille, ja se on Record Store Day. Tai, tarkemmin sanottuna yksi suurimmista suosikkiartisteistani koskaan, St. Vincent. Etsin katseellani vaaleansinistä levynkantta ja olin valmis taistelemaan siitä harjaantunein kyynärpäin, mutta onneksi sellaiseen ei tarvinnut turvautua. Hitsi vie, kaupassa kävi aikamoinen kuhina! Innostukseni kahdesta uudesta St. Vincentin kappaleesta kulminoitui kauniin tärisevään hetkeen, kun kaivoin lompakkoani kassalla, pudotin kassini ja sitten vielä muutaman esitteen myyjän nenän edestä ja sitten huomasinkin pankkikorttini kadonneen. Jep jep, en meinannut pysyä housuissani!

Seiskatuumaisen helakanpunainen väri on omiaan kuvaamaan St. Vincentin musiikin syvintä olemusta. Nainen taiteilijanimen takana, Annie Clark, on kolmella levyllään rakentanut itselleen mitä mielenkiintoisimman imagon. Kyllä, hän näyttää kiharapäiseltä pikku söpöläiseltä, ja laulaa kuin enkeli. Hän rakentaa pop-kappaleensa kuitenkin pitkälti jumalaisten kitarointitaitojensa ja kierojen sanoitustensa varaan, eikä koskaan käytä sitä kuuluisaa aidan matalinta kohtaa. Edellisvuonna ilmestynyt Strange Mercy -levy vei ilmaisua entistä enemmän kohti kitaran johdattamaa taiderockia; jousi- ja puhallinsoittimet saivat suurimmaksi osaksi väistyä tavallisten bändisoittimien tieltä. Ja vaikka jo aikaisemmat Marry Me - ja Actor -levyt osoittivat Clarkin kyvyt kitaran raiskaamisessa, niin vasta uusimmat kappaleet Krokodil ja Grot vievät tämän vihaisuuden aivan omiin ulottuvuuksiinsa. Annie Clark on pukeutunut juhlapukuun ja huulipunaan, mutta ei silti epäröi karjua kirosanoja valtaisan punk-vyöryn päälle.

KROKODIL alkaa sellaisella kitaravyörytyksellä, että Northern Lightskin kalpenee. Tempo ei ole aikaisemmin ollut näin korkea, eikä Clark tosiaankaan edes yritä tähdätä uransa parhaaseen laulusuoritukseen. Sanoista ei ole saada mitään selvää - ainoastaan "FUCKING"- ja "KROKODIL"-sanat erottuvat jostakin melun joukosta. Yhden koukun kappaleeksi Krokodil toimii loistavasti, ja siinä on tarpeeksi vihaista energiaa selättämään muutamankin viikon työpäivät. Se on helppo ajatella jonkinlaisena pikku välityönä, "aa katos Record Store Day on kohta, rustaanpa nopsaa biisin", mutta kyllä se sisältää ihan oikean sävellyksenkin. Aivan omiaan kappale olisi varmasti keikoilla. Naama vihreänä olen katsellut Coachellan live-videoita - Clark esitti Krokodilin alusta loppuun yleisön seassa daivaten ja toivon todella että seuraava video antaa jonkinlaista osviittaa Flowstakin…

Toiselta puolelta löytyvä GROT olisi sen sijaan voinut istua jopa Strange Mercylle, ja olisi ehkä jopa voinut elävöittää sitä. Kauniista lauluäänestä koottu tausta toimii alustana, jolle Clark maalaa raa'an masentunutta kitaraansa, ja paljon aikaisempaa matalampaa lauluääntään. GROT ei oikeastaan koskaan nouse alkuaan korkeammalle, ja jättää yleiskuvaltaankin kovin keskeneräisen kuvan. Se kuulostaa hieman demolta, josta voisi hioutua hienompikin timantti. Sanoista ei taaskaan ole mitään mahdollisuutta saada selvää, mikä on sääli. Kun St. Vincent on sanonut sanottavansa, kitaramelu vaikenee, ja jäljelle jää enää tausta, joka muistuttaa jälleen kerran kauneuden ja rumuuden leikkauspisteestä, jossa Clark on aina työskennellyt. Tällainen raakuus toimi mainiona välipalana - kiitos, kiitos, kiitos Record Store Day! Vaikkei mitään johtopäätöksiä kahden spessubiisin perusteella voikaan tehdä, niin meikä ainakin odottaa innolla, mihin suuntaan St. Vincent nyt lähtee musiikkiaan viemään. Valtaako Clarkin pimeä puoli hänen musiikkinsa kokonaan, kuten KROKODILIN ja GROTIN tapauksessa?

(kuuntele GROT täältä)