LIVE: M83 + Porcelain Raft @ Tavastia 27.2.2012

Noniin. Aina silloin tällöin on vaikea ajatella objektiivisesti ja kriittisesti. Tällaista tapahtuu lähinnä silloin harvoin kun löytää itsensä M83:n eturivistä (nolon fanityttöpyrähdyksen seurauksena). Päivän kuluttua tunnevyöry vain jatkuu. Ja miksikäs sitä piilotella tarvitsisikaan? Kyseisen illan musiikissa, niin pääesiintyjän kuin lämppärinkin kohdalla, oli nimittäin kyse erityisesti tunnelmasta ja tunteista. Joten - fanipaidat päälle ja itkua tuhertamaan!

Lämmittelevä, eteeristä ja pulppuavaa pop-musiikkia esittävä Porcelain Raft on hienon jalostunut versio itsestään. Vuonna 2010 tämän livesetti ei sisältänyt niinkään laulua, vaan lähinnä "äänen käyttämistä omana instrumenttinaan", jotain hyvin ambienttia ja kaunista. Tällä kertaa luvassa on kuitenkin paljon enemmän jytää, melodiaa ja juuri sitä ihan puhdasta laulamista. Strange Weekend -levyn kappaleet, joiden levyversioita vierastan tylsinä ja elottomina, saavat livenä sellaisen latauksen, että niskani saivat jo tässä vaiheessa kokea infernaalista tuskaa. Viimeiseksi Porcelain Raft esittää erittäin posiitivisena yllätyksenä Tip Of Your Tonguen aikaisemmalta EP:ltään. Esiintymistä ohjaa nimenomaan voima, kurkunpäässä jytisevä basso. Kitarointi muuttaa joistakin dreampop-balladeista kovin noiseja - näin käy esimerkiksi Strange Weekendin Unless You Speak From Your Heartille.

Tätä seuraavat muistikuvat perustuvat lähinnä pienille, satunnaisille aistikokemuksille.

Transformerseilta näyttävät kosketinsoitintelineet kannetaan lavalle.

Valot pimenevät.

Olen ehkä väsynyt, mutta en niin väsynyt ettäkö kuvittelisin lavan reunalle mitä kammottavimman, kiiluvasilmäisen ufon.

Valoja, valoja, valoja.

Lisää valoja.

Anthony Gonzalezin uskomattoman ammattimainen ote ja "carry on"-lause joka hitto vie pakottaa tottelemaan.

Kosketinsoittajanaisen hiukset, jotka hän haroo kiinni hiuslenkillä samalla kun soittaa raivokkaasti koskettimia toisella kädellään.

Ja hänen lauluäänensä We Own The Skyn eeppisimmällä hetkellä.

Unensotkuista euforiaa.

Täydellinen balanssi varmaksi hiotun shown ja lämpimän lavaesiintymisen välillä.

Että huhhuh mitä karkkisadetta ja musiikillista vyöryttämistä ja flowta ja sellaista alkukantaista voimaa jonka vain livemusiikki voi saada aikaan.

Sen huomasi varmaan myös Anthony Gonzalez lopettaessaan keikan potkaisemalla vahvistimen kohti eturiviä.

Kaikki postauksen kuvat @ Merkku Kiianmaa

Ja tämän kirjoituksen myötä blogini kokee pienimuotoisen välikuoleman - meitsi lähtee viikoksi aurinkoon löhöämään. Nähdään myöhemmin, mulla on takataskussa miljoona ideaa kirjoituksen aiheista!

LIVE: Husky Rescue @ Tavastia 25.2.2012

Tunnetun bändin laulajan vaihtumiseen liittyvissä tunnekuohuissa on jotain todella hellyttävää. Kun Anette Olzon kertoi saaneensa tappouhkauksia noustuaan Nightwishin kärkikuvaksi, niin olin totta kai järkyttynyt. En kuitenkaan voinut olla pohtimatta huvittuneesti, että millaiselle ihmiselle tässä on kyse tappouhkauksen arvoisesta asiasta? Hittovie, Olzonia oli uhkailtu ”ammuttavan niin että lapsesi varmasti näkee sen”. Kyseessä oli selvästi tosifani. Tällaiset ylilyönnit ovat tietysti ääritapauksia, mutta vihaisia nettikirjoittelijoita riittää sitten varmasti enemmänkin. Husky Rescuen laulajan, ja samalla myös koko bändin vaihto jännitti hiukan. Miten fanikunta ottaisi muutoksen vastaan? Miten minä ottaisin sen vastaan?

Ensimmäisen kerran näin Husky Rescuen livenä Flown päälavalla. Mahtipontinen orkesteri pyrki esittämään musiikkia juuri sellaisena kuin se levyllä kuulostaakin. Taustalla pyörivät eeppiset visuaalit. Tähän verrattuna yhtyeen uusi tuleminen on jotain hyvin minimalistista; musiikki esitetään kuulijoille tasan kolmen soittajan voimin. Laulaja Johanna Kalén tarjoilee yleisölle hiljaisen ja intiimin äänensä, Marko Nyberg biitin ja Antony Bentley basson ja kitaran. Toki kyseessä on jonkin sortin multi-instrumentalistiryhmä, joten soittimet kiertävät käsistä käsiin.

Tavastian keikka alkaa hiljaisuudesta ja pimeydestä. Lavaa valaisevat vain sinne asetetut kolme kynttilää, kun Johanna Kalén istahtaa sen reunustalle soittamaan ukulelea. Äärimmäisen hiljainen, ruotsinkielinen kappale on kovin rohkea veto aloitukseksi! Itse en tiedä, oliko kyseessä uutta materiaalia tulevalta levyltä vai kenties pieni ruotsalainen lastenlaulu. Joka tapauksessa on mielenkiintoista, että uutta laulajaa testataan ensimmäisen kerran kiertueella, eikä studioalbumilla. Seuraavassa kappaleessa hän saa ukulelensa avuksi jo basson. Vanhan kappaleen (Hurricane) kuuleminen lähes yksinomaan hänen soittamanaan ja laulamanaan on aluksi, no, outoa, mutta lopulta Kalén vain näyttää ottaneensa ne täydellisesti haltuun. Ja vieläpä lähes pelkästään yksin, oman äänensä varassa. Vasta kolmannen kappaleen aikana Nyberg astelee lavalle.

Vanhat kappaleet ovatkin saaneet täysin uudet sovitukset. Ne rakentuvat tosiaan entistä enemmän hiljaisuuden ympärille, lähes kuiskaavien vokaalien ja hiljaisen kitaran varaan. Päällimmäisenä mieleeni jäivät Ship Of Light –levyn kappaleet, joista esimerkiksi Beautiful My Monster kasvoi hiljaisesta ja herkästä kappaleesta voimakkaaksi jamitteluksi. Vanha kunnon Sound Of Love on riisutumpana ja koko kolmikon yhtä aikaa kuiskailemana kovin hypnoottinen. Keikan päättää aivan sanattomaksi vetävä We Shall Burn Bright – se vain kasvaa kasvamistaan, ja on ainoa hetki kun bändi rikkoo eeppisyyden ja yltiödramaattisuuden raja-aidat. Ja kauniisti sen tekeekin. Encorena tarjoiltava Shadow Run menettää viekkaudestaan paljon ilman Reeta-Leena Vestmanin ääntä, mutta toimii silti oikein mainiosti.

Uuden levyn kappaleista parhaimman vastaanoton saa yllättävän elektroninen Deep Forest Green, joka on jälleen osoitus Nybergin huikeista sävellystaidoista. Se tunnelma, huhhuh, nyt sitä on! Kesäisen, vihreän mättään tuoksun saattaa lähes aistia, vaikka kaljanhuuruisella Tavastialla ollaankin. Vielä ilmeisesti nimettömänä pysyvä talvinen kappale muistuttaa yllättävän paljon of Montrealin Wintered Debtsia. Livenä tunnelmapalat toimivat, mutta toivottavasti tulevalla levyllä on tarjota aivan selvästi hyvää biisimateriaaliakin. Keikalla minkäänlainen kritiikki tosin on vaikeaa, kun kaikki on niin söpöä!

Keikka on ylipäätään paljon varmempi kuin Lahden Vanhassa Jukossa näkemäni, jossa oli ilmassa selvää harjoitusten seuraamisen makua. Tavastialla soittajat keskittyivät muuhunkin kuin toistensa soittimien tuijottamiseen. Erityisen hyvä yhtye on juuri tunnelman luomisessa; Nyberg osaa johdattaa kuulijan tahtonsa mukaan niin kuulaisiin metsiin kuin urbaaniupeimpiin tunnelmiin (Koettakaapa taivuttaa tuota sanaa! Oli pakko jättää tähän paikalleen Microsoft Wordin tarjoama versio, heh). Valosuunnittelu olikin aivan keikan parasta antia; jo edellä mainitut kynttilät sopivat tunnelmaan mitä loistavimmin, kuten myös taustan siniset pystyvalot ja jopa tietyissä harkituissa kohdissa strobovalot. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli oikein kelpo nahan luominen. Aivan tanssimusiikkia ei ennakkoon saaduista viesteistä huolimatta saatu, vaikka Deep Forest Green saikin muutaman innokkaan vähintään huojumaan metsätuulessa.


Nuo kuvat on muuten napannut Arttu Manninen iPhonellaan! Paitsi tuota ekaa :')

Soap&Skin - Narrow (2012)

Soap&Skinista kirjoittaminen musiikkiblogiin on vaikeaa - kyseessä on yksi henkilökohtaisimmista artisteista, joita tiedän. En ole ollenkaan varma, tarvitsisiko siitä edes kirjoittaa. Artistin ensimmäinen levy Lovetune For Vacuum on juuri sellaista musiikkia, josta ei pitäisi lukea. Sitä pitäisi kuunnella. Yksin, ja joko pitää tai ei.

Erityisesti tämän musiikin minkään tasoinen arvostelu on minulle jokseenkin mahdotonta. Soap&Skinin musiikki ei jätä minulle vaihtoehtoja sen suhteen, pidänkö siitä vai en; se on vain juuri sitä mitä satun tarvitsemaan aina silloin tällöin. Kysymys "miksi Cry Wolf on saamerin hyvä biisi" on, no, saamerin vaikea. Lähde siinä sitten argumentoimaan, no tää piano on jumalainen ja Anja Plaschg käyttää ääntään muodikkaan muunnellusti, tunne välittyy. Soap&Skin on kuitenkin ehdottomasti enemmän kuin osiensa summa, jos jälleen uusi klisee sallitaan.

Juuri ilmestynyt Narrow on Plaschgin uusi EP - varsinaista toista levyä saadaan siis vielä odotella. Se jatkaa siitä mihin Lovetune For Vacuum jäi. Pääosassa ovat edelleen rauhallinen, pahaenteinen piano sekä sitä täysin luonnollisesti tukevat elektroniset elementit. Nyt mielipuolisesti takovat elektrotaustat ovat kuitenkin suuremmassa osassa, ja Plaschgin uniikki lauluääni jää entistä enemmän sen alle. Hän on todellakin luonut musiikistaan itselleen seinät, jotka määrittelevät ja luovat itseään koko ajan. On vaikea käsittää, että hän on säveltänyt musiikkinsa, sillä se tuntuu luonnolliselta kuin olisi itse säveltänyt itsensä. Plaschg vain laulaa musiikin päälle, pakotettuna.

Narrow alkaa rauhallisesti kauniilla pianolla. Vater on saksankielinen, kaipausta täynnä oleva kappale, joka on omistettu artistin kuolleelle isälle. ”Um alles in der Welt, das dich ein Leben hält, zerschlag Ich auch mein Himmelszelt auf dass es unter dir zusammenfält” vaikeroi Plaschg ja jo jonkin aikaa kasvanut, uhkaava piano räjähtää hänen äänensä tuhoavaksi biitiksi. Aloituksena kappale lyö jalat alta. Maailma on kirottu eikä kerran menetettyä isää saa enää takaisin, ei edes tuhoamalla taivaan.

Voyage Voyage muuntaa Desirelessin europop-hitistä hyytävän kauniin pianoballadin, jonka taustalla jouset alleviivaavat menetystä. Ihan tosissaan, onko tämän pelottavampaa cover-biisiä mahdollista tehdä? Seuraavaksi kylmät väreet pystyyn nostava versio Abbasta? Deathmentalissa piano saa väistyä, ja Plaschg toteaa luomansa maailman päälle katkerampana kuin kukaan: ”stop faking suffering like a child”.

EP:n keskivaiheen kappaleet huokuvat jo jonkin asteista toivoa paremmasta. Ne pidättäytyvät rauhallisessa äänimaisemassa ja antavat entistä enemmän tilaa pianolle. ”Don’t forget to pray to keep it away every day”, värisee Plaschgin ääni Wonderissa. Hän toistaa sen yhä uudelleen ja uudelleen. Ja kun valoa pilkistää jo hieman, onkin jo viimeisen kappale Big Hand Nails Downin aika. Se lopettaa kaiken siihen mistä alkoikin – jyrisevään äänimassaan ja sen päälle huutavaan Plaschgiin. ”Sydän murtuu” on aivan liian heiveröinen kielikuva siitä tunteesta, mikä syntyy kun EP loppuu ja jättää kuulijansa tyhjyyteen.

Pimeys on elementti, joka Soap&Skinin musiikissa on alati läsnä. Pimeys on yksinäistä ja tunkkaista, eikä siitä ole ulospääsyä. Pimeys on lopullista. Tästä syystä tätä musiikkia on vaikea suositella. Voi vain kysyä: haluatko astua sen maailmaan?

Stam1na - Nocebo (2012)

Stam1na on aina merkinnyt minulle mahalaskua. Suuri innostukseni bändiin koki nimittäin aikamoisen antikliimaksin eräänä kesäisenä Provinssirockin sunnuntaina. Valtavalla innostuksella odottelin keikan alkua, ja kun bändi vihdoin asteli Rammsteinia varten varustetulle lavalle… No, pettymys oli oman keikkahistoriani suurimpia. Kaameat soundit ja tylsää soittoa ja välispiikit kuraa ja mitähän vielä.

Äh. Ihan samanlaisenahan se levyjen musiikki silti pysyi. Ja minulle vielä vakuuteltiin että keikka oli huono ja bändi yleensä livenä hyvä. Silti - jotain oli pysyvästi vialla. Dramaattista! Tai oikeastaan ei, mitä nyt vain unohdin koko bändin ja innostuin tukusta uusia. Sellaista sattuu. Liian paljon musiikkia, liian vähän aikaa ja sitä rataa.

Onneksi en antanut tylsän (mutta kivanvärisen) kannen hämätä, vaan tartuin lähes oitis yhtyeen uuteen Nocebo-levyyn. Pakko myöntää että ilmestyessään se aikalailla muistutti minua koko bändin olemassaolosta. Ilmastonmuutosteema on kuopattu ja tilalle astuvat hengityssuojaimiin sonnustautuneet Stam1na-lääkärit. Tervetuloa vastaanotolle, tarjolla olisi pahamaineisia nocebo-efektejä ja maailmantuskaa kierolla huumorilla mehustettuna!

Uudesta amerikkalaisesta tuottajasta Joe Barresista huolimatta yhtyeen peruspilarit ovat selkeästi paikallaan. Vaihtelevuutta ja jonkinlaista kokeellisuutta on kuitenkin havaittavissa; kun levyn avaava Pirunpaska tarjoaa hauskan lapsellisia synakuvioita ja mielipuolista aakkosten luettelua, on pakko vailauttaa pieni hymy. Syntikat ovat ylipäätäänkin varmaan se uuden tuottajan näkyvin osa, ja mikäs siinä, bändi osaa käyttää niitä juuri sopivissa kohdissa.

Jotkin erikoisemmat ratkaisut hehkuvat kuitenkin punaisena ja erottuvat selvästi sekä muusta levystä saati sitten Stam1nan aiemmasta tuotannosta. Nomad on yhtyeen ensimmäinen (ja Luoja varjele viimeinen?) englanninkielinen kappale, ja sopii vain kysyä että miksi miksi miksi. Musiikillisesti Nomad on tylsä ja tarpova. Ehkä kielivalintaa voisi tosin perustella kappaleen teemalla, asuinpaikan ja kulttuurin hylkäämisellä, yleismaailmallisuudella? Lepositeet taas tarjoilee rauhallisempaa taiderockia ja kokeellista kauhua. Alun vierastamisen jälkeen toivon, että tällaista aikuistumista näkyisi myöhemmilläkin levyillä. Lepositeet on yksi niitä biisejä, joita on vaikea kuvitella esitettäväksi olutbaarin nurkkaan - se voisi tosiaan avata ovia muuallekin (ja maailmalle, mihin bändi nyt selvästi kaipailee).

Tavastia palamaan! oli ensimmäisiä suuria raivon aiheitani. Riehumisen seasta saa selville sekavia lauseenpätkiä kuten "muna seisoo". Tarkemman syynin jälkeen paljastuu, että kappaleen on sanoittanut Mariska. Hyihyi, ilmankos. Mariska-vihani on pohjatonta! Suutuin jo nimen kirjoittamisestakin.

Löytyy levyltä kuitenkin perinteisempiäkin, Stam1nalle tyypillisiä rockbiisejä. Ensimmäinen single Valtiaan uudet vaateet on kerrassaan loistava yhteiskuntakritiikki höystettynä raivolla ja tarttuvalla kertosäkeellä, joka ei kuitenkaan päästä helpolla. Puolikas ihminen ja Rabies ovat jokseenkin levyn teeman kantavia kappaleita - sairaan ihmisen pitää eheytyä niissä kummassakin. Ensin mainitun kertosäe "eheydy, siis eheydy ennalleen" tuo muuten mieleeni rock-gospelin, olen aivan varma että samaa melodiaa on käytetty jossain riparibiisissä…

Lääkärileikit tekivät temppunsa: olen vihdoin antanut anteeksi Stam1nalle ja Provinssirockille 2010. Nocebon myötä vahingot on korjattu ja haavat parannettu. Se on paljon pirstaleisempi tekele kuin edeltäjänsä Viimeinen Atlantis, niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin. Paikoitellen se tuntuu jopa olevan hieman keskeneräinen, joskaan ei välttämättä huonolla tavalla. Kappaleet kantavat raivoa ja energiaa ehkä juuri sen vuoksi paremmin kuin aikaisempien levyjen noisemmatkin biisit; kuulija saa itse valmistaa ja muotouttaa niitä. Silti muutamia kitarapönötyksiä olisi voinut hioa loppuun asti. Tai eheyttää. Tai parantaa, kuten lääkärissä tehdään.

(anteexi en voinut olla linkittämättä tätä helmeä lapsuudesta tähän loppuun)

Standard Fare - Out Of Sight, Out Of Town (2011)

Tuumailin tässä jokin päivä että talvi on jälleen kerran tehnyt tepposensa (ihan loistava sanonta tuo, btw): kuuntelen koko ajan aikalailla järjestään alakuloista musiikkia. Ja jos nyt ei ihan kauttaaltaan tummasävyistä, niin sanoitusten nyt ainakin pitää viitata kansanmurhiin tai vähintään eroahdistukseen. Kaamosmasennukseen sopiva lääke on yleensä ollut levyllisen kokoinen annos Convergea. Nyt auringonvalon lisäännyttyä olen valmis aloittamaan kevääni ja kaivamaan esille iloista poppia tekeviä söpöjä bändejä; Standard Faren jonkin aikaa sitten ilmestynyt toinen levy sopinee siihen mitä mainioimmin.

Out Of Sight, Out Of Town ei muuta bändin linjaa yhtikäs yhtään. Kitarat helisevät ja rummut paukkuvat iloisen varmasti, vähän ehkä punkisti, mutta ei kuitenkaan liian punkista. Ensimmäisistä tahdeista asti on selvää, että minä haluan tähän uimarannan nyt saman tien heti ja sinne jonkun kivan bändin esiintymään. Esimerkiksi vaikka Standard Faren.

Eivätkä levyn aiheet mitään liian kimurantteja olekaan. Darth Vader kertoo suloista teinien rakkaustarinaa, ja toisaalla ihmetellään ystävän kiinnostusta vanhempiin naisiin (Older Women) sekä alkoholiin (Call Me Up). "I hear you're into older woman, do you know what you're doing?" - voin kertoa että tätä minä tanssin ensi kesänä Munkkiniemen rannalla. Dead Futuren "I'm gonna bite my tongue" soi päässäni ikuisuuden jo ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen. Suitcasessa valmistaudutaan ydintuhoon ihastuttavan kitarasoolon avulla ja Crystal Palatial lopettaa levyn energiseen riehumiseen ja suorastaan  pakottaa laulamaan mukana (kertosäkeen oppii kyllä nopeasti).

Sydämessäni on paikka tällaisille levyille - pyörää ei tosiaankaan keksitä uusiksi, mutta fiilis on hyvä. Standard Farelle ominaista on lähinnä laulaja-basisti Emma Kupan omalaatuinen ääni. Koukuttavia ja perinteisesti rakenneltuja kitarapop-biisejä suoltavia bändejä on jo aivan liikaa, voisi kyynikko todeta. Niin onkin, mutta aiheesta "musiikissa kaikki on lainattua" olen tainnut saada tarpeekseni. Juu, jopa kansi on kuin suoraan Land Of Talkilta ja sitä paitsi ja söpön asentekkaita indielaulajia voisi luetella aikamoisen tukun. Out Of Sight, Out Of Town on silti omaleimainen levy ja ansaitsisi enemmänkin huomiota.

"I scare you away with my bad temper", huutaa Emma Kupa ja on tietysti aivan väärässä. Eihän tässä ole mitään uhkaavaa, jopa bändin nettisivut ovat yltiösöpöt!

Los Campesinos! - Hello Sadness (2011)

Pakko kai se on tunnustaa – en ole vielä edes kaksikymppinen mutta suorastaan rakastan nostalgiaa. Ajattelen jo lukiovuosiakin ”vanhoina kunnon aikoina, ah ja voih”, vaikka oikeastihan samat ihmiset ovat tavoitettavissa edelleen koko ajan. Saati sitten yläastetta, tuota kapinavaiheistani suurinta, tuota mustavalkoista totuuksien ja huijausten maailmaa! Siitäkin uhosta on jo niin kauan!

Tai itse asiassa ei ole. Siitä on vaivaiset neljä vuotta eikä se ole yhtään mitään.

Oi, kunpa Los Campesinos! olisi julkaissut Hello Sadness –levynsä jo niihin aikoihin kun minä piirsin sarjakuvahahmoja matematiikan testiin, jossa kysyttiin polynomien yhteenlaskua. Olisin tarvinnut tätä musiikkia silloin! Selvä, nyt puhutaan suht suoraviivaisesta indiepopista, jossa lauletaan nimenomaan kaksikymppisen elämän vaikeuksista. Silti etenkin Hello Sadness on Los Campenisok!sen (heheh, huomatkaa keksimäni taivutusmuoto) albumeista se, joka koukuttavine melodioineen ja jousineen saa minut palaamaan takaisin koulun penkkiin. Niihin aikoihin, kun vielä pukeuduin huppareihin ja luukutin Arcade Firen Funeralia rakkaan äitini kiusaksi.

Nuoren maailmahan on juuri tätä – rakastumisia, lähinnä epäonnistuneita sellaisia, uhoa, itsesääliä, liioiteltuja uhkakuvia. Kun Gareth Campesinos! laulaa käsien polttamisesta zipolla ja deodorantilla, tai siitä raastavasta tunteesta kun astelee sisään teurastamolle ja näkee omat sisälmyksensä roikkuvan koukuista, on selvää että tämä on nyt se mittakaava jossa liikutaan. Tältä ne sydänsurut tuntuvat, eikä viesti tulisi perille laisinkaan toteamalla ”nyt tuntuu pahalta”. Tunnistan moisen liioittelun itsestänikin, ja kuten minäkin silloin joskus, myös tämä bändi on tosissaan. Musiikkihan on paikoittain oikein tanssittavaa ja pirteää, eikä mitenkään erityisen ”vaikeaa”, mutta sanoitukset ovat aidon masentavia vailla ironian häivää. Koska niinhän se menee.

 ”By your hand is the only end I foresee”, laulaa Gareth ja minä olen sulaa vahaa. ”She vomits down my rental tux, oh I’m not sure if it’s love anymore” ja tanssin vahana ympäri seiniä. Mukavaa että asiat sanotaan kerrankin suoraan ja selvästi! Olen viisitoista ja ihan saamerin rakastunut. Kirjoitan lauluja tyttöystävästäsi ja elämä on pitkä aika mutta nuoruus niin kovin lyhyt. Levyn alkupuoli on täynnä jalan vipattamaan saavia indiesöpöilyjä, joskin juuri sillä parikymppisten julkealla asenteella. Nimibiisi Hello Sadness on kenties yhtyeen parhaita; koukku ”goodbye courage, hello sadness” määrittelee ihmisen nuoruuden neljällä sanalla.

Jonkinlaisena vedenjakajana toimivat hitaammat kappaleet Every Defeat A Divorce (Three Lions) ja Hate For The Island muistuttavat, että toki yhtyeessä on kyse muustakin, esimerkiksi jalkapallosta ja Englannista. Ja kyllä, hyvin brittiläistä tämä musiikki onkin, joskaan ei mitenkään romanttisella tavalla. Jälleen kerran voin syvästi samaistua sanoituksiin nuoruuteni kautta; kun Gareth toivoo kotimaansa hukkuvan valtamereen, niin hän toistaa varmasti lähes jokaisen teinin suurimman toiveen. Kotiseutuvihahan on tärkeä osa nuoruutta, on päästävä pois ja kauemmas.

Levy sisältää yhden omista vuoden 2011 tärkeimmistä kappaleistani. To Tundra osoittaa sellaista tyylitajua joka saa minut polvilleni. ”We fake our concern and speak softly as a surgeons tells wife to cancel her plans” – terävä havainto vanhenemisesta ja siitä, kun lapsuus on jo takana. Musiikillisestikin kappaleessa on jotain uutta, sen jammaavassa taustakilkutuksessa on ripaus talvista Björkiä.

Levy alkaa ja päättyy samasta kohdasta; söpöyden ja ahdistavuuden leikkaamispisteestä. Itseäni tämä on miellyttänyt aina, esimerkiksi masentavat slaavilaiset lastenlaulut ovat suosikkejani. Hello Sadness sisältää suuria tunteita, suuria ja liioiteltuja, mutta silti aivan tosia.

 

Aivan lopuksi vielä kaunis kuva omasta nuoruudestani

of Montreal - Paralytic Stalks (2012)

Of Montrealin levyjä ilmestyy niin tiuhaan, että edellisen ehtii juuri ja juuri sulatella ennen kuin seuraava saapuukin jo Stupidon hyllyille. Ja sulattelua ne tuntuvat vaativankin. Siinä missä jonkin toisen taidepopbändin levyä kuuntelee hyvin vastaanottavaisin korvin, tunnen itseni aina suureksi ruuansulatusjärjestelmäksi kuunnellessani of Montrealia. Kaikkea pitää pureskella ja sulatella.

Ja niin kai sitten tätäkin. Paralytic Stalks pitää huolen siitä, että se kutittelee karvoja ruokatorvessa ja taistelee pepsiiniketjuja vastaan mahalaukussa. Se on valtava järkäle - ja joka käänteessä käy selväksi, että sellaiseksi se on tarkoituksella luotukin.

Noniin. Pureudutaanpas tähän nyt. Pikkuhiljaa.

Kyse on siis taidepopista. Mikä karmea genreluokitus! Progeileva, kokeileva pop kenties kuitenkin? Of Montrealin musiikilla on aina ollut uskomaton mahti saada kehoni kuplimaan ja tanssahtelemaan. Jokainen solu jammailee mukana! Levyn ensimmäinen kappale, Gelid Ascent saa reaktion aikaan hetkessä. Se on täynnä alkukantaista voimaa ja suorasanaisuutta, jota tämä orkesteri on ainakin minulle aina merkinnyt. "You are what parasites evolved from", Barnesin värisevä, muokattu ääni manaa. Ja se on sitten menoa, tämä vuoristorata seikkailee halki suoliston.

Levyn ensimmäinen puoli pulputtaa kauniisti. On helppo vetää raja viiva viidennen kappaleen, Malefic Doweyn jälkeen - siitä alkaa selkeä B-puoli, ja iloiset pop-biisit ovat ohi. Kun esimerkiksi Dour Percentage ja We Will Commit Wolf Murder muuttavat minun helmikuustani vähän enemmän toukokuun, ensimmäinen sympaattisilla huiluillaan ja jälkimmäinen koukuttavalla rummuttelullaan, ovat levyn viimeiset mammuttikappaleet selkeää talvilinjaa.

Vaikka vastustankin turhaa vertailua musiikista puhuttaessa (kuinka monta uutta Radioheadia maailmaan mahtuukaan?), niin Wintered Debts voisi melkeimpä olla napattu Kate Bushin uusimmalta talvilevyltä. Se on tummansävyinen balladi ihmisyyden vaikeudesta. Synkkyys ja pimeys lisääntyy sitä seuraavalla musiikillisella kokeilulla Exorcismic Breeding Knife, joka kuulostaa mielipuoliselta Disneylandilta. Kaksi viimeistä kappaletta kestävät yhteensä yli 20 minuuttia. Sellainen määrä taidekokeilua on… no, positiiviselta kantilta katsottuna, mielenkiintoista. Mutta huonompina päivinä nämä kappaleet eivät edusta minulle sitä, mitä Paralytic Stalks edustaa.

Sanoitukset ovat aina olleet minulle tärkeitä musiikissa, ja niinpä onkin yllättävää, että Paralytic Stalks soi pitkään työmatkojeni jammausmusiikkina niin etten kiinnittänyt lyriikoihin juuri mitään huomiota. Mitä nyt huudahdan "boy you let your brothers down!" aina oikeassa kohdassa. Alusta loppuun lyriikat käsittelevät synkkiä aiheita yksinäisyydestä yleiseen ihmisyyden tuskaan. "Slipping on my own vomit", Barnes voivottelee. On hämmästyttävää, että pidän levyä silti iloisen aurinkoisena. Aion jatkossakin tanssia sen tahtiin metrossa, hyräillä melodioita ja muistaa masentuneet sanoitukset vasta illemmalla, auringon laskettua.

Rachael Cantu - Run All Night (2006)

Jos jokin on täydellistä niin se, että artisti saa kovin perinteisistä aineksista kasaan jotain aivan uutta ja omannäköistään. Itse olen aivan rakastunut naispuolisiin singer-songwritereihin - Rachael Cantu ei ole heistä ensimmäinen eikä taatusti viimeinen, mutta ainakin mukavan vihainen tuulahdus.

Run All Night, tuo rumakantinen, lyhyehkö toes, on Cantun ensimmäinen levy (vai pitkä ep, ihan miten vain) vuodelta 2006. Itselleni se on muodostunut pääsylipuksi sinne masentuneille kukkuloille, jonne on helppo karata musiikin avulla kirkkaanakin päivänä. Ensisijaisesti levy tuo mieleeni pakenemisen. Sen kantava teema on ihmissuhteet ja niiden epäonnistuminen sekä erityisesti juuri niiden luota pakeneminen. Levy on mitä osuvin soundtrack pitkille junamatkoille, perheen luota kotiin ja takaisin.

"And if it's a fight you're looking for / then I've got my fist to my face / and I'll hit first", kohottaa Cantu ääntään levyn ensimmäisessä kappaleessa. Jokainen lause toistetaan tarkasti, kuin esittäen vahvaa. Heti alusta asti on selvää, että kuulija on riidan keskellä - hän joutuu kahdeksan kappaleen ajan kuuntelemaan vierestä, kun kertoja purkaa sydäntään läheisilleen kitaransa säestyksellä. "Hear my laughter, ha, ha ha ha" Cantu toistaa jo lähes kuiskaten. Viha ja epätietoisuus koetetaan kätkeä määrätietoisuuden alle. "It doesn't make you a liar, it just makes you wrong" hän toistaa jälleen, maanisesti mutta itsetietoisesti.

Blood Laughs kertoo hyytävän tarinan jokaiselle tutusta tunteesta; puhelimeen ei vastata. Musiikillisesti se on kenties levyn erottuvin. Kauniit ja rauhalliset taustat jättävät entistä enemmän tilaa Cantun tulkinnalle. Hän tuntuu laulavan syvältä, ulottumattomista, mutta silti vain kuulijalle. Kertoja on saanut äärimmäisen kokemuksen siitä, ettei häntä enää tarvita - "you're soft and sweet but you didn't want me to call". Levyn viimeisessä kappaleessa Cantu puhuu enää mitä luultavimmin itselleen. "You know it's alright when you look me in the eye… And we'll be just fine." Enää hän ei kuulosta kuitenkaan lainkaan itsevarmalta.

Kasvaminen on loppujen lopuksi kai sitä, kun on lopetettava pakeneminen. Run All Night alkaa pakenemisesta ja loppuu pakenemiseen, eikä kertojaa voi väittää onnelliseksi. Hän vain juoksee. Tukku asioita jää hoitamatta, ihmissuhteet ilmaan roikkumaan, mutta ne ovat jo kaukana.

Musiikkiblogi - ei nyt hitto oikeesti

Moi!

Se olisi sitten jäätävän, ensimmäisen blogitekstin paikka. Olen 19-vuotias miehenalku Helsingistä, ja kuuntelen musiikkia. Paljon musiikkia. Jos minulle antaa muutaman lasillisen punaviiniä ja minkä tahansa bändin nimen, niin saa varautua pitkiin, suullisiin esseisiin joissa yleensä on kyse hyvien ajatusten surkeasta ulosannista. Niinpä sitten vihdoin hoidin itselleni jonkin muun kanavan tähänkin.

Mutta miksi ihmeessä taas uusi musiikkiblogi? Aika ei voisi olla epämuodikkaampi, sillä jokainen varteenotettava bloggaaja on jo vakiinnuttanut paikkansa internetin syövereissä. Koetan kuitenkin uiskennella joukkoon hieman erilaisena tapauksena. Minun tarkoitukseni ei ole esitellä lyhyesti kuumimpia indienimiä ennen muita, saati sitten pisteyttää uutta musiikkia millään lailla. Otan vaatimattomaksi tavoitteekseni kirjoittaa itselleni tärkeistä levyistä - olkoon musiikki sitten juuri ilmestynyttä tai ikivanhaa. Okei, pääpainon taidan kuitenkin pitää uudemmassa musiikissa.

Haluan siis kertoa, mitä musiikki merkitsee minulle. Ja tarkemmin ilmaistuna, mitä jokin tietty levy merkitsee minulle. Olen aina nauttinut musiikkini levyllisinä - olen erittäin huono jumittumaan yhteen biisiin. Vaikka löytäisinkin netistä hyvän biisin aloittelevalta bändiltä, on minun vaikea tarttua siihen ja niinpä päädyn odottelemaan debyyttilevyjä kieli pitkällä. Aine koostuu atomeista ja musiikki levyistä?

Yleensä on aika suuren luokan emävale sanoa "kuuntelen ihan kaikenlaista musiikkia", ja niin kai munkin tapauksessa. Noinhan mä aina sanon. Suurimmalta osalta se pitääkin paikkaansa - levylautasella pyörii usein peräkkäin perusällöindietä, karjumispunkkia ja klassista viulukonserttoa. Sanotaanko nyt, että ihan lähimpänä sydäntäni on, no, se perus indie, mutta myös kaikenlainen progeilu. Raskaalla musiikilla on varmasti jonkinlainen jalansijansa tässäkin blogissa. Olen oikeasti avoin kaikenlaiselle!

Koko kuvaus näyttää uudestaan läpi luettuna kovin eeppiseltä ottaen huomioon, että tätä luultavasti lukee minä ja muutama kaverini (ellei tämäkin arvio ole liian optimistinen). No, 98% internetin blogeista on varmasti ihan terapiakäyttöön? Ja niin tämäkin. Tykkään kirjoittaa jonkin sortin esseitä ja paneutua syvälle musiikkiin. Keskustelu on myös aina mukavaa, joten hyppää mukaan!

Törmäillään,
Juuso