Metric - Synthetica (2012)

Jos minun pitäisi valita ihminen, jonka voisin saatella alttarille täydellisessä rinnakkaisulottuvuudessa, se olisi Emily Haines. Vuosikaudet olen unelmoinut tuosta kaunokaisesta, joka muuttaa kosketuksellaan kaiken kauniiksi ja timanttiseksi. Jep, tämä ei ole kauhean objektiivinen tapa aloittaa kirjoitusta Hainesin luotsaaman Metric-yhtyeen uusimmasta levystä, mutta ainakin olen rehellinen. Teki Haines sitten jazzahtavaa musiikkia omalla nimellään tai indie-rockia Metricin riveissä, onnistuu hän lähes aina tekemään jotain persoonallista ja mieleenpainuvaa. Tällä kertaa hän on iskenyt kyntensä juurikin rinnakkaisulottuvuuksiin, peileihin, elämän pieniin heijastuksiin.

Mitä koko nimi, Synthetica, sitten edes tarkoittaa? Pieni copypaste Wikipediasta (ihan tulee lukioajat mieleen):

According to Metric's frontwoman Emily Haines, Synthetica is "about forcing yourself to confront what you see in the mirror when you finally stand still long enough to catch a reflection. Synthetica is about being able to identify the original in a long line of reproductions. It's about what is real vs what is artificial".

Bändi todella uskoo asiaansa. Syntheticaa kun myydään 3D-lasien kanssa (muistatteko lapsuudesta ne laitteet, mihin laitettiin erilaisia "kiekkoja" sisälle?), ja sen sanat on painettu kansilehtiseen peilikuvana. Hauskoja kikkoja, mutta myös musiikilliset seikat alleviivaavat hyvin teemaa ja tutkiskelevat sitä yllättävänkin mielenkiintoisesti. Yhtye on mennyt ilmaisussaan eteenpäin, uudistaen itseään jälleen askeleen kauemmaksi indie-rock -kokeiluvaihettaan. Mahtipontiset synat vievät musiikkia kohti jonkinlaista new wavea. Hainesin lyriikat ovat myös enemmän kuin paikallaan, ja niiden seasta löytyy muutama varsinainen helmi jopa hänen mittapuullaan.

"I'm just as fucked up as they say", aloittaa Haines ja näyttää heti, mistä on kysymys. Artificial Nocturne on mitä nerokkain lähtölaukaus mielikuvitusmatkalle - se summaa yhteen koko levyn ja kierrättää joitakin sen lyriikoita kertauksenomaisesti. Sanoitukset luovat kuvaa eristäytyneestä ihmissielusta, joka elää elämäänsä vain omissa synkissä haaveissaan. Tasaisena synamattona alkava valitusvirsi nousee puolivälissä täyteen, tanssittavaan mittaansa muun bändin avustamana. Kappale loistaa samaan aikaan eeppisyydellään ja ihmisläheisyydellään. Samoilla ihmismielen tummilla alueilla liikkuu seuraava Youth Without Youth, joka on kaikessa kokeilunhalussaan albumin hienoimpia kappaleita. Haines viljelee vahvoja kielikuvia ("hangman, we played double dutch with a hand grenade") tasaisesti eteenpäin nykivien rumpujen tahtiin ja pääsee pelottavan lähelle kertojahahmonsa mielenliikkeitä. Nämä ensimmäiset kaksi kappaletta toimivat peilinä nuoren elämään, sen kärjistymiin ja odotuksiin. Niitä seuraava Speed The Collapse viimeistelee täydellisen toimivan kärkikolmikon. James Shawn horisontissa ujeltava kitara ja apokalyyttiset sanoitukset luovat hyvin museisan vakutelman, mutta bändi pitää kappaleen kasassa ja luo samalla yhden muistettavimmista melodioistaan. Soundi voi olla iso olematta lainkaan korni.

Pakkomielteisenä (lue: -oireisena) faninakin on pakko myöntää, että kaikkein hioutunein biisimateriaali jää levyn alkuun. Jos Syntheticaa katsoo peilin kautta, mikä tietysti paljastaa nopeasti kaikenlaiset pikkuvirheet (heh heh), niin ensimmäisenä silmiin pistää laskelmoidun kesäinen Breathing Underwater. Takuuvarma ja ärsyttävän ylituotettu seurava single toimii riisuttuna versiona niin kovin paljon paremmin. Vaikka Hainesin laulusuoritus onkin levyn parhaita, jäävät sanoitukset kivan-helpon-festarimaiseksi. Levyn loppupuolella tarjoillaan myös hämmentävä yllätys (spoiler-varoitus!), kun iloisen leikkisä The Wanderlust alkaa unisena maalailuna kotoa karkaamisesta - "I've been sleep walking through the railway station" - mutta löytääkin sitten yllättävän liittolaisen. Hainesin käheän kauniin lauluäänen ylle kun alkaa möristä kukapa muukaan kuin Lou Reed, jonka hokema "wanderlust will carry us home" jää valitettavasti melkoisen turhaksi puuhailuksi. Minua saa harvoin hiljaiseksi, mutta nyt… No, kuunnelkaa itse:

Synthetican parhaat puolet liittyvät niihin hetkiin, kun levy tavoittaa teemansa aidosti. Lyhyt Dreams So Real tuntuu ensiksi synapönötyksessään turhahkolta välisoitolta, mutta aukeaa myöhemmin yhdeksi levyn suurimmista tukipilareista. Kappale porautuu levyn teemojen peruspolttopisteisiin; unelmiin ja niiden toivottomuuteen, realismiin, putoamisen tunteeseen. "Our parents, daughters and sons believed in the power of songs / what if those days are gone", kysyy Haines ennen kuin kappale muuttuu pirteäksi rumpuilotteluksi. Dreams So Real tiivistää lyhyeen mittaansa ne tunteet, jotka syntyvät, kun katsoo maailmaa ulkopuolisen silmin eikä tunne olevansa lainkaan osa sitä. Ja eikö ulkopuolinen tarkastelu ole aina jonkinlaista heijastelua?

So I'll shut up and carry on
scream becomes a yawn

Musiikillisesti Metric on löytänyt itselleen juuri sopivan kolon, luonut itselleen uudenlaista ja raikasta identiteettiä. Shaw'n kitara ei missään vaiheessa puske liikaa läpi, ja jostain syystä suorastaan rakastan Joshua Winsteadin bassoa tällä levyllä. Haines löytää myös laulutavalleen uusia käyttötapoja - Lost Kittenissa hän mouruaa ja kehrää kuin kunnon kissanpentu ikään. Pelkistetty instrumentaatio aiheuttaa Hainesin tulkinnan kanssa kylmiä väreitä. "I was looking for a hooker when I found you", hän vokottelee ja sitoo yhteen mielikuvia pienistä kissoista ja korkokengistä luoden samalla Synthetican ainoan, oikeaoppisen rakkauslaulun. Samaa, elämäniloista linjaa jatkaa Clone, joka paneutuu syvälle ihmissuhteisiin ja joka on hyvää vauhtia muodostumassa tämän kesän hittibiisiksini. Metricille ominaista voimarymistelyä edustaa nimibiisi Synthetica, joka tarjoaa vastauksia aloituskappaleen kysymyksiin ja nousee koko albumia kantavaksi, oikeaa minää puolustavaksi anthemiksi - "I've got something no pill could ever kill."

Synthetica on melkoisen kylmä paketti kertanielemältä - jo laulujen nimet, kuten "Artificial Nocturne" tai "Clone" kertovat paljon sen päällimmäisestä ulkokuoresta. Emily Haines tekee suuren työn sitoakseen kappalemateriaalin teemaansa puolesta, mutta myös luodakseen niistä luontevan kokonaisuuden, joka ei kalskahda ontolta. Useat kertojat joutuvat todellakin kohtaamaan peilikuvansa ja reagoimaan näkemäänsä; aina syntyneen kuvan analysointi ei ole helppoa, mistä esimerkiksi Synthetican kansikuva on hyvä muistutus. Synthetican kappaleiden tahtiin tanssiminen luo hauskoja ristiriitoja. Onko totuus tanssittavuus vai kappaleen takana siintävä, synkkä tarina?

PMMP - Rakkaudesta (2012)

 
Mikä ihme PMMP:n salainen resepti oikein on? Miten yhtye onnistuu aina vain yhdistämään tavallisen, Radio Novaa kuuntelevan maalaistädin ja cooliudestaan vaivaannuttavan tietoisen hipsterin? Vastaus taitaa löytyä uudesta, kuudennesta Rakkaudesta-levystä, joka on samaan aikaan uskomattoman tyylikäs että suoran tunteikas. Levyllä bändin nokkanaiset, Paula Vesala ja Mira Luoti, osoittavat olevansa coolimpia kuin kaikki kuuntelijansa yhdessä. Nyt puhutaan radioystävällisestä popista ja tuikitavallisesta suomirockista, mutta suurella naissydämellä. Sillä naislevy Rakkaudesta on - perheellisen kotiäidin siivousanthem, sanoisinko.

Kuten varmaan jokainen tähän blogiin eksynyt tietää, PMMP koostuu Vesalan ja Luotin lisäksi bändiläisistä, kappaleet säveltävästä Jori Sjöroosista, loputtomasta energiasta, suomen kielen kauniista hyötykäytöstä sekä eheän levyrakenteen rikkovista punk-biiseistä. He ovat liikkuneet Leskiäidin tyttäret -levyn rosoisuudesta Veden varaan -levyn kokeilevuuteen ja miesnäkökulmiin, ja kasvaneet siitä pelkistettyyn Rakkaudesta-albumiin. Vaikka kulmakivet ovat edelleen aivan samat kuin ennenkin, niin nyt pelisääntöjä on hieman muutettu. Ensinnäkin, Rakkaudesta on pienimuotoinen teemalevy (PMMP on muuten yksi harvoja yhtyeitä, joka voi katu-uskottavasti julkaista tämän nimisen albumin! Vai miltä kuulostaisi Popedan tai Yön "Rakkaudesta"?) vaikka joskus käsitteleekin aihetta höllästi tai, no, kierosti. Toisekseen, levyn on tällä kertaa sanoittanut Vesala yksin.Tämä päätös mietitytti ensin hetken, mutta unohtui sitten merkityksettömänä, sillä lyriikat toimivat aivan samaan tapaan kuin edellisetkin.

Vaikka olinkin liikkeellä puhtaalta fanityttöpohjalta (tiedättekö, tekisi mieli kirjoittaa "Paulasta ja Mirasta" kuin parhaista kavereista ikään), niin aloitusbiisi 4ever Young pohditutti alusta asti. Livenä kappale ei koskettanut yhtäkään kohtaa kehostani, vaan tylsistytti ja toisaalta kauhistutti järkyttävällä muka-ironisen-hauskalla nimellään. Olisi vain pitänyt luottaa - useammalla kuuntelulla biisi paljastuu olevansa varsinainen popin mestariteos. Mira Luoti vetää yhden parhaista laulusuorituksistaan, ja kaunis melodia saa hauskaa kontrastia lyriikoista, jotka rakentavat kuvaa kauneusleikkauksissa kasvojaan parannelleesta, vahvasta naishahmosta. Hupaisat yksityiskohdat eivät vain höhötytä, vaan syventävät hahmoa entisestään: "Kun mulla on viidennet häät / vieraat ei jaksa lässyttää / ne vetää silti pöydät tyhjiks mielissään." Yleensä PMMP:n levyjen avausraidat ovat potkaisseet mahasta ilmat pihalle jo kättelyssä, mutta nyt kuulijaa ei päästetä niin helpolla. Samalla, vähäeleisellä linjalla jatkaa Korkeasaari, joka on levyn riippakivi. Vetopasuunan ja Vesalan kauniin tulkinnan varassa roikkuva, äärimmäisen herkkä kappale tapahtuu aivan kuulijan edessä. Pahaenteinen tunnelma latautuu äärimmilleen ennen loppua, jossa se purkautuu yhtäkkiä kuvottavan realistisesti. Sanoitusten arkisuus tekee tarinasta toden, ja kontekstissaan ja julkaisuajassaan se koskettaa ainakin jollain tapaa varmasti lähes jokaista.

Korkeasaari keväällä
karhut heräilevät
koko perhe kerrankin
yhdessä on

Kauneinta Rakkaudesta-levyssä on, että sen tarinoihin ja kertojiin on helppo samaistua, vaikka aiheet liitäisivätkin kaukana omasta elämästä. Koko Show hurmaa arkirealismillaan ja aikuisuudellaan. Musiikillisesti se on "hauskinta" PMMP:tä, sitä helpointa ja kesäisintä kuten vaikkapa aikaisempi Kesäkaverit, mutta enää ei dokata festareilla vaan tanssahdellaan tiskipinojen ja pyykkikasojen välissä. "Otan koko shown, oli mitä vaan" laulavat Vesala ja Luoti lukuisten taustalaulajien kanssa ja viettävät äänistään päätellen elämänsä parasta aikaa. Jos Koko Show on arcadefiremainen (moni arvostelu alleviivaa tätä, ja en voi kuin kompata!) anthem kaiken kestäville parisuhteille, on Tytöt kaikkien nuorten naisten yhteinen huudatuslaulu. Noniin, pystyn kyllä parikymppisenä miehenäkin nauttimaan biisistä, joka edustaa jokaiselta PMMP-levyltä löytyvää "outolintua", tällä kertaa jonkin sortin räpin muodossa. Tytöt olisi voinut toimia tiivistettynä pakettina paremmin; nyt se lataa pöytään paljon hienoja oivalluksia ("en oo mikään perse, oon mieluummin persoona") mutta ei sido niitä millään lailla yhteen. Hajanaisuutta korostaa Mariskan vierailu, joka varmasti jakaa paljon mielipiteitä. Ylipäätään kappale olisi kaivannut rutkasti lisää energiaa, sillä nyt Vesalan laiskat puhelauluosuudet jäävät aidosti anthem-tyylisen kertosäkeen varjoon.

PMMP:n musiikkia on usein arvosteltu masentavaksi, eikä Rakkaudesta onnistu karistamaan tätä leimaa yhtyeestä. Ensisinglenä julkaistu Heliumpallo kaikuu kansanlaulumaisen komeasti, muttei erityisen pirteästi. Toinen sinkku, kesän tanssihitiksi selvästi haluava (ja erittäin chisumainen) Rakkaalleni kyllä nostattaa tunnelmaa, ja äkkikuulemalta sen "dam di dam"-kertosäe kuulostaa hupaisalta. Kuten tavallista, sen alle kätkeytyy kuitenkin tummempia tunteita, eikä sen kertojaa voi esimerkiksi patteriin hirttäytymisellä uhkailemisen valossa väittää täysin onnelliseksi hahmoksi. Bändi on aina leikitellyt keveän instrumentaation ja raskaiden lyriikoiden välisellä kontrastilla, mutta nyt sitä viedään äärimmilleen. Ilman Vesalaa ja Luotia Jeesus ei tule oletko valmis -kappale voisi olla vaikkapa Pariisin Keväälle sopiva, kesäinen chillailuhitti, mutta nyt se ottaa kantaaottavan otteen, no, koko ympäröivään maailmaan. Mikään muu kappale ei nostattanut kiinnostusta aluksi yhtä paljon kuin tämä; PMMP mainitsemassa kappaleessaan Rihannan bikinit? Kertosäkeen "Jeesus Jeesus ei tule oletko valmis"-rallattelu on ilmeisesti saanut ihmisiä jo suuttumaankin, vaikka mielestäni se on vain mielenkiintoiseksi puettu, aiheellinen kannanotto. Kappale onnistuu hymyilyttämään vaikeista aiheistaan huolimatta, ja vaikka monitulkintaiset sanoitukset tuntuvat kritisoivan vähän kaikkea, niin ne osuvat silti maaleihinsa eivätkä jää vain tylsiksi yrityksiksi.

Paula Vesala kommentoi Soundin haastattelussa tämän levyn olevan aktiivisempi kuin edeltäjänsä; että sen kertojat olisivat ottamassa, tai jo ottaneet, askeleen kohti tulevaa. Edellinen Veden varaan -levy esitteli useita, omassa tilassaan vellovia kertojahahmoja, ja näistä on ehdottomasti päästy yli. Korkeasaaressa tehdään dramaattinen päätös, Pahvinaamarissa kertoja on jättänyt huonon parisuhteen taakseen. Tämä muutos on hieno, sillä se tuo Vesalan teksteihin aivan uudenlaista näkökulmaa. Parhaiten tämän tiivistää lopetuskappale Toivo, jonka teksti ja musiikillinen tyylilaji edustavat aluksi perinteistä, raskasta suomirockia: "Onko sillä tunteet / itkikö se verhon takana / kun lapsi sanoi vielä / täytyy hyvästellä maailma." Lopulta kertoja kuitenkin antaa anteeksi, ja kun kappale nousee sekä musiikillisesti että lyriikoiltaan kohti katarsista, on kuulijan heittäydyttävä mukaan ja tunnettava kehossaan sellainen puhtaana virtaava toivo, jollaista ei aikaisemmilta PMMP:n levyjen lopetuskappaleilta tosiaankaan löytynyt. Masentava levy Rakkaudesta ei ole, vaan entistä värikkäämpi. Se heijastaa PMMP:n diskografiaan entistä monisävyisempiä, aikuisia tunteita.

Sen jälkeen on aamuja

huomenta maailma

Sigur Rós - Valtari (2012)

Enpä haluaisi olla musiikkikriitikko, jolle maksettaisiin uuden Sigur Rós -levyn arvostelemisesta. Sigur Rósin kohdalla kun ei ole niinkään kyse levyistä, kappaleista tai ideoista, vaan ennen kaikkea musiikista. Musiikki on subjektiivinen tunnekokemus, eikä saameri soikoon mitään "arvosteltavaa", ja tämän todistaa erinomaisesti Sigur Rósin uusin Valtari-levy. Sillä se, huhhuh, se on yhtä tunnevyöryä alusta loppuun. Ja kuten kaikki Sigurien levyt, se vaatii oman aikansa, eikä sovi kauppareissun taustamusiikiksi.

Hoidetaan analyyttinen puoli nopeasti alta pois. Valtari ei tosiaan muistuta nimensä mukaisesti höyryjunaa, vaan ehkä ihan pelkästään höyryä. Se hylkää sitä edeltäviä levyjä leimanneen kappalekeskeisyyden ja heittää rakenteet jorpakkoon. Jopa laulaja Jónsin omaleimaisesta äänestä, jota voitaneen pitää Sigur Rósin selvimpänä tavaramerkkinä, luovutaan jo levyn kolmanneksi viimeisessä kappaleessa. Silti levy tiivistää yhtyeen parhaan osaamisen, lumoavien äänimaailmojen luomisen. En tiedä kuinka paljon voin painottaa, että Valtari on tunnetta puhtaimmassa ja luonnollisimmassa muodossaan - ja aivan kuten ihmismielikin vaeltaa, ei Valtarikaan tunne musiikkia koskevia rajoja tai ennakko-oletuksia.

Oma ensimmäinen mielikuvani Valtari Hourin (lisää tällaisia siistejä ennakkokuunteluja kiitos!) jälkeen oli, että Sigur Rós tekee edelleen kaunista musiikkia, mutta ei enää villasukille. Ensivaikutelma osoittautui vääräksi, sillä Valtari toimii mitä parhaiten myös puuronkeiton sun muun söpöilyn ohessa. Kun Ég anda alkaa soida, tuntee todella hengittävänsä. Tuttu usva valtaa huoneen - se, mikä ei antanut merkkejä itsestään edellisellä Með suð í eyrum við spilum endalaust -albumilla. Kun Jónsin äänikin vihdoin rikkoo pinnan muutaman minuutin maisemien kuuntelun jälkeen, on helppo hengähtää ihastuksesta. Ja juuri kun kaikki vaikuttaa samalta kuin vanhan tuttavan näkeminen aivan liian monen vuoden jälkeen, vetäistään matto alta. Ég anda loppuu kolkkoon, konemaiseen äänimassaan, jonka orgaanisuudesta on vaikea sanoa. Näin Sigur Rós varmistaa jo heti aluksi, että kuulija tietää, mistä nyt on kyse; viisikymmentäviisiminuuttisesta, elävästä organismista, joka sanelee itse oman reittinsä laahustaessaan läpi udun. Levy on miksattu hyvin "vinyylimäisesti", ja yksittäisten äänten jäljittäminen on yllättävän vaikeaa. Elektronisuus ja orgaanisuus kietoutuvat yhteen saumattomasti.

Se, missä Valtari eroaa selvästi muista Sigur-levyistä, ilmenee jo kolmannessa kappaleessa tapahtuvassa huipennuksessa. Varúð nousee ainoana kappaleena vuorten korkeudelle ja järisyttää tannerta kuin Glósoli ikään. Rummut, kitarat ja jousisektio luovat painostavan äävivyöryn, joka kasvaa alati ja jonka päälle lapsikuoro laulaa rukousmaista melodiaa. Yhtäkkiä kiito katkaistaan, jo kuuden minuutin mitassa; katarsis on saavutettu, mutta reilusti yli puolet levystä on vielä edessä päin. Kappalejärjestys on nerokas; Sigur Rós ottaa saman tien luulot pois, jotta voi sen jälkeen alkaa rakentaa albumiaan mihin suuntaan tahtookaan. Varúð jää suuremmassa mittakaavassa yhdeksi yhtyeen raastavimmista kappaleista, vaikkei se musiikillisesti tarjoakaan juuri mitään uutta aikaisempaan repertuaariin. Silti sen tunnelma on ainutlaatuinen, jollain tapaa se edustaa maanläheisintä Sigur Rósia, mitä tällä levyllä on tarjota. Sen jälkeen voidaan liikkua jälleen kuulailla lakeuksilla, sillä loppuosa levyä ei juuri nouse ruohonjuuritasoa korkeammalle. Ei ainakaan musikaalisesti, mutta tunneskaalassa ei tosiaan liikuta vain sen pienimmässä päässä.

Näennäisen rauhallisia kappaleita sitten riittääkin. Vanha kunnon soitinarsenaali on toki käytössä, mutta sitä käytetään nyt hyvin eri tavalla. Ekki Múkk kuulostaa aaltojen leikittelyltä, nousu- ja laskuvedeltä. Liki kahdeksanminuuttinen kappale vaatii kymmeniä kuuntelukertoja, jotta siitä jäisi kunnollinen rannalle ajautunutta aaltoa muistuttava muistijälki. Jónsi vaikeroi epämääräisen (mutta ruosteisen kauniin) rahinan ja kaukaisten jousten päälle, tapahtumia värittää hento melodia. Välillä noustaan pianon avulla korkeammalle, välillä laskeudutaan takaisin hietikolle. Hieman samanlaista tarjoilee Rembihnútur, joka käy läpi metamorfoosin elektronisen ambientista tuutulaulusta leijailevaksi hymniksi. Taustojen kilkatus vaihtuu viime hetkillä, raskaat lyömäsoittimet terävöittävät jälleen nerokkaan yksinkertaista melodiaa ja kannattavat sitä hyvin korkealle. Kappaleen huokuva toivo suorastaan hyökyy ihmisruumiin yli.

Valtarin loppupuolisko sukeltaa pilvien alapuolelle. Dauðalogn on herkkä piano"balladi" (Sigur Rósin mittakaavassa) höystettynä kuvankauniilla Amiinan jousityöskentelyllä. Oikeana hetkenä yhdistelmä saa kuulijan tuntemaan niin voimakkaita surun ja haikeuden väristyksiä, että edelleenkin suosittelisin jättämään kuuntelun yksinäisiin oloihin. Jónsi tekee kappaleessa pysähdyttävän koskettavan laulusuorituksen (kuulostan kliseiseltä ooppera-arvostelijalta), ja onkin yllättävää, että hän jättäytyy taka-alalle niin aikaisin. Valtari ja Fjögur píanó käsittävät matkan viimeiset viisitoista minuuttia - ne johdattavat kuulijaa läpi melankolisten, muinaisten raunioiden ja modernimman, pohjoismaisen kaipauksen. Instrumentaalikappaleet ovat kuin tehtyjä inspiroimaan, ja etenkin Valtari muokkautuu joka kuuntelukerta hieman erilaiseksi. Otteen saaminen siitä on vaikeaa, lukuisat yritykset tarttua sen pintaan ovat johtaneet vain lipeämiseen ja uuteen tulkintaan. Teknologia ja luonto kohtaavat, eikä kumpaakaan enää erota toisestaan - tai sitten rakastavaiset eivät koskaan saa toisiaan, tai ovat vain kaukana toisistaan. Valtari on albumina sellainen järkäle, että sen osasissa riittää pureskeltavaa pitkäksi aikaa. Jokainen kokee sen musiikin varmasti aivan eri tavalla, mutta voin silti varauksetta suositella tämän levyn kuuntelemista jokaiselle, joka haluaa purkaa suuret tunteensa musiikkiin.

Olen kehittänyt pakkomielteen täydellisiin levynkansiin, ja Valtarin sattuu olemaan yksi niistä. Vihreä, luonnollinen ja puhdas väri, horisontissa leijuva alus; pysähtynyt hetki, joka ei kuitenkaan aivan lopeta liikettään. Näitä hetkiä Valtari on täynnä. Niistä voi saada kiinni, vaikka olisikin lukenut, että Valtari tulee sisältämään ambientimpaa materiaalia. Niistä voi saada kiinni, vaikka olisikin katsonut kappaleiden suomenkieliset nimet, vaikka olisikin lukenut haastatteluja, kuullut kappaleiden syntytarinoita. Parhaiten nämä hetket kuitenkin saavuttaa silmät kiinni, lattialla maaten, kaukana jossain.

Blood Red Shoes - In Time To Voices (2012)

 
Kesän ensimmäinen kirjoitus kertokoon teiniangstista, siitä pohjattomasta pahanolon tunteesta johon vain musiikki voi vaikuttaa. Blood Red Shoesin tuotanto on aina ollut tällaista; jokseenkin helposti lähestyttävää, sen samaistuttavat tunteet ovat niin pinnassa ettei tilaa väärille tulkinnoille jää. "I wish I was someone better", rumpali-laulaja Steven Ansell huusi kaksihenkisen yhtyeen ensimmäisellä levyllä, eikä meno toisellakaan "Fire Like This"-kiekolla etsitty turhan vaikeita kielikuvia. Ei sillä, että kyseessä olisi mitenkään turhan "helppoa" musiikkia; tämä vain kitarasta ja rummuista koostuva indierock osaa kyllä yllättääkin, mutta sanoitukset ovat aina liikkuneet pahan olon ja turhautuneisuuden välimaastossa, ja niitä on yritetty päästä pakoon suoraviivaisella tavalla. Rummut paukkuvat täysillä ja kitara ulvoo - ja niin Blood Red Shoesin uusimallakin levyllä, vaikka se viekin ilmaisua asteen verran aikuisempaan ja hillitympään muotoon.

Siinä missä kaksi aikaisempaa levyä ottivat vaikutteita punk-musiikista, on In Time To Voices saanut selvästi inspiraatiota raskaammasta ja tummemmasta metallista. Laura-Mary Carterin kitarointi ei enää ole lainkaan niin suoraviivaista kuin aikaisemmin, ja koko yleistunnelmassa on jotain mystisen synkkää. Kun Box Of Secrets alkoi "that way / what way / anyhow, doesn't matter much"-huudatuksella ja Fire Like This Don't Ask -renkutuksella (heheh, loistava sana kuvaamaan sen tyylistä, popahtavaa kappaletta), on In Time To Voicesin käynnistävä nimibiisi salaperäinen, kylmän vaarallinen slovari. Siis Blood Red Shoesin mittakaavalla. Carterin ääni jättää jälkeensä kylmän metallisen ruosteen, eikä bändin usein tehokeinona käyttämää duettoa käytetä tällä kertaa nostattamiseen. Nais- ja mieslaulajan duetot ovat aina olleet emotionaalinen heikkouteni, ja tällä levyllä ne ovat usein astetta hienovaraisempia kuin aikaisemmat karjumiset. Vaikka karjumistakin toki kuullaan, aikuistumisestakin huolimatta osa tunteista pitää edelleen välittää kovalla voluumilla!

Joitakin kappaleita kuunnellessa on helppo todeta yhtyeen sävellysten kehittyminen. Riisutut, akustisetkin versiot monista biiseistä toimisivat hyvin. Jotkut on jopa jätetty sellaisiksi; Night Light esittelee Carterin tumman äänen yhdistettynä synkkään, raapivaan kitaraan, joka ei koskaan nouse alkuasetelmaansa korkeammalle. Night Light on Blood Red Shoesin oma nuotiolaulu, esitettäväksi sähkökitaralla. Toista ääripäätä edustaa välisoitto Je Me Perds, jossa Blood Red Shoes päästää kaikki estot irti ja purkaa raivonsa puolitoista minuuttia kestävään punk-remuamiseen. "What the fuck am I doing here / lying face down on the floor" Ansell huutaa keuhkojensa pohjasta, ja Carter tekee saman saaden hiukseni nousemaan pystyyn. Jossain melun alla piilee vielä täydellisen yksinkertainen melodia - ja näin Blood Red Shoes on tehnyt saman kuin St. Vincent Krokodilillaan, kehitellyt yksinkertaisista elementeistä jotain suoraviivaisen toimivaa ja virkistävää. Kauniisti ranskalaisittain nimetty Je Me Perds löytää paikkansa levyllä, sillå se herättää nopeasti mielenkiinnon ja saa kuuntelemaan loppulevyä tarkan varuillaan.

Perinteisemmät Blood Red Shoes -tyyliset poprock-kappaleet toimivat mitä mainioimmin. Ensimmäinen single, Cold, rakentuu nopeasti ampuvan hiphop-biitin päälle, ja laajentaa yhtyeen äänimaailmaa rohkeammaksi, vaikkei koskaan poistukaan mukavuusalueelta. Kertosäe muodostuu yhdestä Ansellin huutamasta sanasta, mikä on tietysti koko tämän orkesterin ominaisin piirre, ja taustalla Carter ujeltaa oktaavia korkeammalla hieman kauniimpaa melodiaa. Cold on täynnä koukkuja, ja luonnollinen seuraaja sille olisi Lost Kids, jossa kitaran sointukulku liippaa erittäin läheltä metallimusiikkia. Ansell maalailee mielikuvia kiviä ikkunoihin viskovista lapsista ja huutaa rumpujensa takaa koko levyn korvamatoisimmat säkeet: "And I can't find my way / already buried anyway." Stop Kicking olisi voinut myös löytyä kummalta tahansa yhtyeen aikaisemmistakin albumeista. Se on täynnä sitä murrosikäistä kiukkua, mikä pitkälti määrittelee Blood Red Shoesin - edelleenkin. Melodia voisi olla napattu vaikkapa The Wombatsilta, ja lähinnä Ansellin raivoikas lauluääni koettaa pitää kappaletta syvällä, eikä nostaa sitä tanssilattioiden täyttäjäksi.

Erityisen hyvin kappalemateriaalin kehittyminen näkyy niissä kappaleissa, jotka kehittyvät edetessään ja kasvattavat painoaan jatkuvasti. Tätähän Blood Red Shoes on tehnyt ennenkin - When We Wake edelliseltä levyltä kyllä kasvoi, mutta vain soittimiensa osalta. Nyt sellaiset kappaleet kuin The Silence And The Drones tuntuvat paljon, no, aikuisemmilta. Juuri edellä mainittu biisi kun kasvattaa soittien ja voluumin lisäksi aitoa tunnetasoa, ja tekee sen vieläpä elegantin tyylikkäästi. Bändi itse sanoi pitävänsä The Silence And The Dronesia jonkinlaisena virstanpylväänä urallaan, ja siinä olivat oikeassa. Syvästä eristymisestä kertovat sanoitukset saavat lisäpotkua molempien laulajien tulkinnasta. Kappaleeseen on latautunut valtava määrä kaautunutta energiaa, asioita, joita kertoja on yrittänyt ilmaista jo vuosia. Tätä uhkuu myös Slip Into Bluen loppuosa, joka nousee yllättäin koskettimien tukemaksi jamitteluksi - livesovituksia voi miettiä myöhemminkin, sillä levylle kaikkine instrumentteineen päätyneenä tämäkin biisi hipoo sitä, mihin Blood Red Shoes kenties joskus pystyy kokonaisessa levymitassa.

A thousand hands are reaching out
a choir of voices to shake me down
a broken conscience
won't you let me please forget?

Aluksi vierastin In Time To Voicesin kansikuvaa - sen yleiskuvassa on jotain aika halpaa ja helppoa. Musiikkiin paneutumisen myötä se on kuitenkin avannut itseään ja tunnelmaansa. Tyhjä huone, johon punainen valo luo varjoja. Keskellä sitä tuoli, jolla jonkun odotetaan istuvan. Tulkintoja voi alkaa pohtia, tai sitten ei, mutta joka tapauksessa tietynlainen yksinäisyys on aina ollut osa Blood Red Shoesin musiikkia. Niin nytkin, ja vaikka osa levyn materiaalista perustuukin rankkoihin tosielämän kokemuksiin (kuten siihen, kun Ansell heräsi öiseltä kadulta ryöstettynä), niin on siinä silti ainesta voimalevyksi siinä missä aikaisemmissakin albumeissa. Teinimäinen yksinäisyys on vaihtunut aikuisiän eristyneisyydeksi, sellaiseksi, joka on helpompi ottaa vakavissaan. "So we'll repeat the process further and further apart / sleep more, feel less / lay down in the dark" Ansell kuiskaa ja maalaa viimeisen kappaleen nimen, "7 Years", hyytävän pelottavaksi. In Time To Voices päättyy eeppiseen äänivalliin, Carterin kitara- ja rumpuvyörytyksen hukkuvaan ääneen.