Beach House - Bloom (2012)

Beach House on kirinyt indie-popin kärkinimeksi muutamassa hassussa vuodessa, ja vieläpä kovin vähäeleisellä musiikilla. Kyllä, tämä on nyt juuri sitä hypertyylikästä dream popia, ja jos et ole aikaisemmin kuullut Beach Housen musiikista, niin en oikeastaan ole varma onko sinulla lupa lukea musiikkiblogeja. Tämä musiikki ei tee mitään uutta, sillä vanhasta ammentaminen on muotia. Juuri ilmestynyt Bloom on joka tapauksessa osoitus siitä, että Victoria Legrand ja Alex Scally ovat kaiken heihin kohdistuvan hypen arvoisia. Ylisanoja tai ei, niin jollain kumman tavalla kaksikko löytää tiensä suoraan sydämeen. Joten tehdään kaikki palvelus itsellemme ja unohdetaan Pitchfork, unohdetaan hitto soikoon koko blogosfääri ja keskitytään pääasiaan. Eli ytimeen. Eli musiikkiin.

Unenomaisesti säksättävät koskettimet, haukotteleva kitara, taustaan hukkuva sähkörumpu, eteerinen lauluääni. Beach House on tämän tutun ja turvallisen kaavan eloon herättäjä, eikä sinänsä tuo siihen uudella levyllään mitään uutta. Samoista peruselementeistä on rakennettu kokonaisuus, joka tavoittelee paljon korkeampia kuin yhtyeen aikaisemmat levyt. Taustat rakentuvat edelleenkin tasaisista syntikkamatoista, mutta nyt ollaan kaukana aikaisemman Teen Dreamin teinimaailmasta. Varovaiset melodiat ovat vaihtuneen aikuisissa hattarapilvissä lentelyyn. Ilmaisun paisuttaminen tuo mieleen M83:n Wake Upin, sillä Beach House tekee nyt aikalailla samanlaisen tempun. Jossain taustalla pikkulapset istuskelevat sängyllä tutkien hirviönaamareita; myös Bloomin maailmalle on avauduttava täysin, sen tuottamien tunteiden on annettava kuljettaa.

Bloomin kappaleista kirjoittaminen on hidasta ja vaivalloista, sillä jokainen kappale on oma kaunis universuminsa. Tiedän sortuvani kliseeseen ja fanipoikailuun, mutta voiko tällaista musiikkia avata sanoin? Aloitetaan vaikkapa loogisesti kappaleesta numero yksi. Myth avaa albumin melodialla, joka vain kasvaa kasvamistaan, kunnes, no, puhkeaa kukkaan. Legrandin lauluääni kuuluu vain minulle. ”What comes after this momentary bliss?” hän kysyy eikä tosiaankaan paljasta vastausta. Myth on mitä loistavin esimerkki Beach Housen unimaailmasta, siitä, missä kappaleilla on juuri tällaisia nimiä ja missä lentäminen on aivan yhtä mahdollista kuin loputon sukeltaminenkin. Myth on henkilökohtainen kesä, jonka haikeus on kuin suoraan kellastuneesta valokuvasta.

Bloomin paras puoli on ehdottomasti sen vahva aloituskärki. Kyllä, se kantaa ehdottomasti rautaisena kokonaisuutenakin, mutta kolme ensimmäistä kappaletta muodostavat sellaisen hittiputken, että EP:nä julkaistuna ne muodostaisivat täysien pisteiden levyn arvosteluasteikosta riippumatta. Kuuntelemalla Myth, Wild ja Lazuli putkeen aurinko alkaa paistaa pilvenraosta ja huonekasvit nostavat nuupahtaneita päitään. (Ihan saamerin pelottavaa, mutta kun kirjoitan tätä niin näen edessäni ulkona sateenkaaren!) Mythin salaperäisen paisuttelun jälkeen Wild johdattaa kuulijan keskelle nuoruuden perheriitoja ja öisiä pakomatkoja. Legrand pääsee ääneen vain kun ilosesti pulputtavat syntikkataustat antavat hänelle luvan. "Wild in the ways / what we are making" hän jylisee lopulta äänimassan päälle. Siinä missä Wild on täynnä vaarallisen kirkkaana hehkuvaa voimaa, on Lazuli hienovaraisempi (ja kenties söpöin asia, mitä Beach House on koskaan tehnyt). Uninen pop-anthem rinnastaa rakkaussuhteen jalokiveen ja kuvastaa tunteen täydellisesti myös musiikilliseen ulosantiinsa. Lazuli alkaa soittorasiamaisella kilkatuksella, mutta edeltäjiensä tapaan hukkuu pian uniseen äänivyöryyn, joka kehystää täydellistä kappalerakennetta. Kappale näyttää yhtyeen jäsenten yksittäiset vahvuudet vahvana; Scallyn kitaralla näppäilemä melodia on kauniin kuulas, ja Legrandin tulkinta saa sellaiset säkeet kuin "there's nothing like lapis lazuli" kuulostamaan kohtalokkaalta mutta silti niin luonnolliselta. "Make her suffer / like no other" Legrand  huokaisee ja valaa lyriikoihin vuorten kokoisen sielun.

Bloomin rakenne on huokoinen; vahvoja tulkintoja vasten nojaa usein vähäeleisempi teos, joka Teen Dreamin kappaleiden tapaan luottaa lähinnä omaan, hauraaseen melodiaansa. Other People ja The Hours rakentuvat lähinnä pienten koukkujensa varaan, mutta lopulta kyse on vain niiden hienostuneesta tunnevarauksesta levyn eeppisimpiin vetoihin verrattuna. Aivan uudenlaisista tunteita Beach House herättää kappaleellaan Wishes, jonka melodia muistuttaa pelottavan paljon… joululaulua. Onko aivan tyhmää sanoa, että se muistuttaa kaikkea muuta joulussa paitsi talvea?

Vaikka Legrandin käheä ääni onkin juuri oikea sitä ympäröivää musiikkia vahvistamaan, niin harvoin siihen on latautunut sellainen määrä tunnetta kuin levyn parhaaseen kappaleeseen, Troublemakeriin. (Hahah, hauskaa muuten miten lähes jokainen Bloomin arvostelu valitsee yhden lempikappaleensa, joka voi olla aivan mikä tahansa; nyt se siis tosiaan on Troublemaker.) Komean vähäeleiset urut avaavat sen tumman maailman, ja hukuttavat kappaleen tavanomaisen rakenteen aivan omanlaiseensa usvaan. Legrandin äänessä on uhoa ja uhkaa, hän kuulostaa olevansa räjähtämäisillään. Beach House ei ole koskaan riuhtonut ja temponut niin paljon kuin Troublemakerin kertosäe, joka ampaistaan kohti taivaita, ja vain vaivoin se saa itsensä pysymään hillittynä. Tällaista on pidätellä itkua. Lopun "someone like you" jää päähän kummittelemaan pitkäksi aikaa, eikä anna itsensä taipua helppoihin tulkintoihin.

In the night we stick together
The walls are shaking in their skin
Does it become you troublemaker
Watch them unravel you
Pulling everything apart

On totta, että sama kaava ei aivan kanna albumin loppuun asti. Unisuus alkaa haukotuttaa, heh. Silloin tällöin Scallyn kitaran toivoisi ottavan vallan ja räjäyttävän savuverhon. Mutta tässä vaiheessa eteen lyödään On The Sea, joka valloittaa pianonsa yksinkertaisuudella. Kaunis ja herkkä kappale jakelee luontorinnastuksia ja loppuu pysäyttävästi: "Shadows bend and suddenly / the world becomes / and swallows me in." Lopetuskappaleena Irene on oikein suvereeni. Se ei ole minulle henkilökohtaisesti mikään eeppinen loppuhuipennus saati grande finale. Se ajaa kuitenkin lopetuskappaleen asiansa paremmin kuin hyvin. Kappale soljuu ohi vain nopeammin kuin huomaisikaan, ja usein olen yllättänyt itseni pöllämystyneenä kuuntelemassa sen jälkeistä kitaran säksätystä - tässäkö se oli? Kun paikallaan junnaavat äänet lopulta lakkaavat, on edessä aivan liian pitkä hiljaisuus. Jo muutenkin pitkä albumi saa valitettavasti turhan lopun yhdentekevästä bonuskappaleesta. Tämä on harmi, sillä en olisi koskaan halunnut pudota pilvilinnoistani tavallisen, tylsän kritiikin pariin. Voi Beach House, miksi ette vain antaneet minun kellua luomissanne valekuvissa, noissa haalistuneissa polaroid-kuvissa, joissa puhkipalaneet auringot ja tummat, symmetriset varjot piirtävät vääriä muistikuvia katsojan mieliin!

Unohdetaan tämän tekstin alun pienimuotoinen sarkasmi ja ilkeily. Bloom on levynä täynnä tunnetta ja sitä voi varauksetta suositella lähes kenelle vaan. Tunnekuohut ovat kasvaneet yli nuoruuden kesistä, ja melodiat ovat nousseet lähemmäksi taivaanrantaa. Scallyn maalaileva kitara toimii täydellisessä symbioosissa Legrandin kypsän äänen kanssa, ja kaikesta huomaa yhtyeen kehittymisen ja itsevarmuuden. Pitchforkin haastattelussa Scally kertoi vihaavansa bändejä, jotka muuttuvat levyjen välissä. Beach House ei ole muuttunut, se on vain kasvanut siihen mittaan, johon aikuinen ihminen kasvaa. On suorastaan nerokkaan itsetietoista nimetä levy tällä tavalla – Bloom on todella Beach Housea suurimmassa väriloistossaan. Voit kuunnella Mythin kymmeniä kertoja päivässä, voit tanssia öisillä kaduilla Wildin tahtiin loputtomasti, eikä sopivan särmätön musiikki anna koskaan menettää otetta itsestään. Bloom on niitä levyjä, joihin kasvaa kiinni.

Vuoden 2012 randomein keikka: Lady Gaga

No huhhuh. Näinkin vannoutunut Lady Gaga -vihaaja on nyt sitten hommannut lipun Hartwall-areenan lisäkeikalle. Elokuun lopussa saatte siis lukea varmasti aika mielenkiintoisen keikka-arvion... Voisin ennen sitä kirjoittaa pitkän tekstin suhteestani tähän absurdiin pop-tähteen. Toivon että saan sataselleni vastikkeeksi järjettömän spektaakkelin ja vuosisadan bileet. Ja kuka tietää, onhan minulla vielä monta kuukautta aikaa korjata asenteeni! Ehkä minusta kuoriutuu vielä kunnon little monster.

Mutta jos Alejandro soi, niin räjäytän pääni. Ihan oikeasti, mieluummin vaikka Kuuden vuoden kuuliaisuus tai hienokoruhermannia muutama päivä putkeen. Mutta Judas, oi Judas!

Lower Dens - Nootropics (2012)

Lower Dens on hieno antiliike ihanan söpöille dream pop –bändeille. Yhtye soittaa nuhjuista lo-fi – musiikkiaan iskevän kitaran ja persoonallisen laulajan (ja nokkanaisen) Jana Hunterin säestämänä, mutta ei tosiaankaan tarjoile mitään helppoa tai kivan kuuloista. Kertakuulemalta Lower Densin musiikki kuulostaa juuri siltä muodikkaalta hurinalta ja sumulta, mihin niin moni 2010-luvun yhtye itsensä verhoilee. Heidän toinen levynsä Nootropics vaatii kuitenkin julmetun monta kuuntelukertaa, ennen kuin se paljastaa tumman syvyytensä ja moniulotteiset, universaalit viestinsä.

Nootropics-nimellä viitataan lääkkeisiin, jotka parantavat aivojen suorituskykyä kohottaen esimerkiksi muistia ja tietoisuutta. Niin kierolta kuin se kuulostaakin, levy kuulostaa juuri tältä; ympäristöstään täysin tietoisen ja sen syvintä olemusta käsittelevän ihmisen tuotokselta. Nootropics pohtii teknologiaa ja sen ja ihmisyyden leikkauspintaa; se on pieni tutkielma ihmisyyden rajoista ja niiden nostamisesta, sekä juuri teknologian osasta elämässämme. Näitä teemoja lähestytään joka suunnalta, usein sanoitusten lisäksi myös instrumentit ja kappalerakenteet tukevat Hunterin luomia merkityksiä. Kappaleet käyvät läpi monia muodonmuutoksia, eivätkä tosiaan pidä kiirettä tavoitteensa saavuttamisessa. Ja kyllä, nämä muodonmuutokset eivät ole kesäisiä eikä Hunterin sanomaa voi väittää kovin pirteäksi. Lower Dens on aina pitänyt musiikkinsa mahdollisimman vähäeleisenä ja tuonut siihen vain juuri ja juuri ne elementit mitä tarvitsee, ja nyt tämä on viety huippuunsa.

Tämä synkkä maailma ammentaa paljon Kraftwerkilta - tuttujen elementtien, Jana Hunterin androgyydin äänen ja himmeiden sähkökitaroiden lisäksi yhtye esittelee analogiset syntetisaattorit, jotka peittyvät hyvin harmaaseen usvaan, muiden soittimien sekaan. Täydellisen kuvan Lower Densin musiikillisesta kehittymisestä antaa häkellyttävänä ensimmäisenä maistiaisena jo jonkin aikaa sitten julkaistu Brains. Se laajentaa ensimmäisen levyn, Twin Hand Movementin äänimaailmaa rikkaasti; jokainen kuuntelukerta tuntuu tarjoavan jotain uutta ja oivaltavaa. Brains rakentuu tikittävän motorik-biitin päälle ja on yllättävän nopeatempoinen. Kertosäe uhkaa olla jopa, kauhistus sentään, mukana laulettava! Kappale kuulostaa alakuloisen koneen tuotokselta, eikä se pysy hetkeäkään paikallaan. Se muistuttaa, mikä on ihmisen ja hänen luomansa teknologian suhde. Hunterin ääni hukkuu kaiken massan alle, ja vain yhden kerran se nousee huutoon ja voittaa koneen, vain vaipuakseen uudestaan.

I objected with a knife and when I finally let my guard down
I was in the middle of the sea and drowning

Levyn aloittava Alphabet perustuu Louis Aragonin runoon Suicide vuodelta 1924. Runo rakentuu yksinkertaisesti aakkosista, mutta Lower Dens ei luota aivan tällaiseen yksinkertaisuuteen. Alphabetin sysäävät liikkeelle sykliset, hypnoottiset rummut, jotka toistavat ummehtuneisuuttaan loputtomasti. Pian sitä alkaa värittää syntetisaattori, sitten kitara ja basso - kaikki nämä soittimet antavat itsestään vain päällisen puolen, niin vähän kuin mahdollista. Lopputulos on kauniin nuhjuinen melodia, jonka päälle Hunter maalailee kuvaa ihmisen suhteesta omaan sisäiseen eläimeensä, omaan lajiinsa ja sen selviytymiseen. Samaa teemaa pohtii Propagation, joka irrotettiinkin seuraavaksi singleksi. Hunterin hitaasti venyttelevä pohtii lisääntymistä ja sen ihannointia, sitä, miten tämä perustarve synnyttää suurimman osan nykyisistä ongelmistamme. Tätä kierompaa kappaletta rakkaudesta en ole aikaisemmin kuullut - lisääntymisen lieveilmiönä se on aivan turha tuneitden kimppu, väritön kuin Propagationin äänimaailma ikään.

Levyn instrumentaaliosuudet jäävät harmittavasti "emobiisiensä" varjoon. Brainsin pitkänä lopetuksena toimiva Stem olisi toiminut loistavasti omana irrallisena itsenäänkin, samoin kuin Lion In Winter Pt. 1; sen drone-kitarat saavat ihon kananlihalle, ja vaikka se toimii hyvänä johdantona omaan kakkososaansa, niin sen hitaasti kasvava vetovoima voisi muodostaa aivan omankin teoksensa. Mutta no, kakkososansakin kanssa se muodostaa myös eheän kokonaisuuden. Muista kappaleista on mainittava lopetusta edeltävä Nova Anthem, joka nimensä mukaisesti kasvaa minimalistisuudestaan huolimatta aikamoisiin mittoihin. Hunterin venyttelevä laulutapa puuduttaa aluksi, mutta kuuntelukertojen kertyessä Nova Anthem muuttuu muuta levyä hallitsevaksi tekijäksi. Levyn peruselementeistä koostuva kappale kumpuaa ihmisyyden tukipilarista, kielestä. Pystymmekö koskaan hylkäämään sen kokonaan, kulttuurimme suurimman seinän?

Kun kaikki on jo sanottu, on aika siirtyä kohti suurempaa todellisuutta. In The End Is The Beginning voisi väärin käytettynä olla jokseenkin tekotaiteellinen kappaleen nimi, mutta nyt se muuttuu kuvottavan hyytäväksi. Rumpukomppi hakkaa kolkosti samanlaisena lähes kymmenen minuuttia, sen takominen ei herkeä hetkeksikään. Kitarat tuntuvat jamittelevan omiaan, eikä maailmanloppuun valmistautuva ihmiskunta kuulosta tämän perusteella hektiseltä vaan metallisen väliinpitämättömältä. Lopetus säksättää yhteensä neljätoista minuuttia, eikä mikään hirveästi muutu. Ihmiskunta ja Nootropics sen mukana ei saa grande finalea, vaan poistuminen hoidetaan hitaasti ja nylkyttäen. Kaikki kuulostaa puuduttavalta painajaiselta, joka joskus aiheuttaa katarsiksen, joskus vain jättää yksin. Ja kun tämä levy loppuu, kuulija on totisesti yksin.

Ihminen lajina ja yksilönä, ihminen osana maailmaa ja ihminen sen rakentajana. Tämän olemme saaneet aikaan. Olemmeko onnellisia? Onko lajimme vietti saatu tyydytettyä? Jana Hunter esittää kysymyksiä - tai ehkä pikemminkin omia vastauksiaan niihin - kitaransa avulla ja asettaa albumin nimen uuteen valoon. Tätäkö ihminen pohtii saavutettuaan uuden tason tietoisuudessaan? Ehkä uusi tietoisuus elää jo luomassamme teknologiassa. Vaikka Nootropics on musiikillisesti yhtä vähäeleisen masentunut kuin kansikuvansakin, sykkii Hunterin äänessä pieni toivo. "Dont be afraid / don't be afraid / everything will change / while you're asleep" hän laulaa ja kuulostaa innostuneemmalta kuin koskaan.