Sigur Rós - Valtari (2012)

Enpä haluaisi olla musiikkikriitikko, jolle maksettaisiin uuden Sigur Rós -levyn arvostelemisesta. Sigur Rósin kohdalla kun ei ole niinkään kyse levyistä, kappaleista tai ideoista, vaan ennen kaikkea musiikista. Musiikki on subjektiivinen tunnekokemus, eikä saameri soikoon mitään "arvosteltavaa", ja tämän todistaa erinomaisesti Sigur Rósin uusin Valtari-levy. Sillä se, huhhuh, se on yhtä tunnevyöryä alusta loppuun. Ja kuten kaikki Sigurien levyt, se vaatii oman aikansa, eikä sovi kauppareissun taustamusiikiksi.

Hoidetaan analyyttinen puoli nopeasti alta pois. Valtari ei tosiaan muistuta nimensä mukaisesti höyryjunaa, vaan ehkä ihan pelkästään höyryä. Se hylkää sitä edeltäviä levyjä leimanneen kappalekeskeisyyden ja heittää rakenteet jorpakkoon. Jopa laulaja Jónsin omaleimaisesta äänestä, jota voitaneen pitää Sigur Rósin selvimpänä tavaramerkkinä, luovutaan jo levyn kolmanneksi viimeisessä kappaleessa. Silti levy tiivistää yhtyeen parhaan osaamisen, lumoavien äänimaailmojen luomisen. En tiedä kuinka paljon voin painottaa, että Valtari on tunnetta puhtaimmassa ja luonnollisimmassa muodossaan - ja aivan kuten ihmismielikin vaeltaa, ei Valtarikaan tunne musiikkia koskevia rajoja tai ennakko-oletuksia.

Oma ensimmäinen mielikuvani Valtari Hourin (lisää tällaisia siistejä ennakkokuunteluja kiitos!) jälkeen oli, että Sigur Rós tekee edelleen kaunista musiikkia, mutta ei enää villasukille. Ensivaikutelma osoittautui vääräksi, sillä Valtari toimii mitä parhaiten myös puuronkeiton sun muun söpöilyn ohessa. Kun Ég anda alkaa soida, tuntee todella hengittävänsä. Tuttu usva valtaa huoneen - se, mikä ei antanut merkkejä itsestään edellisellä Með suð í eyrum við spilum endalaust -albumilla. Kun Jónsin äänikin vihdoin rikkoo pinnan muutaman minuutin maisemien kuuntelun jälkeen, on helppo hengähtää ihastuksesta. Ja juuri kun kaikki vaikuttaa samalta kuin vanhan tuttavan näkeminen aivan liian monen vuoden jälkeen, vetäistään matto alta. Ég anda loppuu kolkkoon, konemaiseen äänimassaan, jonka orgaanisuudesta on vaikea sanoa. Näin Sigur Rós varmistaa jo heti aluksi, että kuulija tietää, mistä nyt on kyse; viisikymmentäviisiminuuttisesta, elävästä organismista, joka sanelee itse oman reittinsä laahustaessaan läpi udun. Levy on miksattu hyvin "vinyylimäisesti", ja yksittäisten äänten jäljittäminen on yllättävän vaikeaa. Elektronisuus ja orgaanisuus kietoutuvat yhteen saumattomasti.

Se, missä Valtari eroaa selvästi muista Sigur-levyistä, ilmenee jo kolmannessa kappaleessa tapahtuvassa huipennuksessa. Varúð nousee ainoana kappaleena vuorten korkeudelle ja järisyttää tannerta kuin Glósoli ikään. Rummut, kitarat ja jousisektio luovat painostavan äävivyöryn, joka kasvaa alati ja jonka päälle lapsikuoro laulaa rukousmaista melodiaa. Yhtäkkiä kiito katkaistaan, jo kuuden minuutin mitassa; katarsis on saavutettu, mutta reilusti yli puolet levystä on vielä edessä päin. Kappalejärjestys on nerokas; Sigur Rós ottaa saman tien luulot pois, jotta voi sen jälkeen alkaa rakentaa albumiaan mihin suuntaan tahtookaan. Varúð jää suuremmassa mittakaavassa yhdeksi yhtyeen raastavimmista kappaleista, vaikkei se musiikillisesti tarjoakaan juuri mitään uutta aikaisempaan repertuaariin. Silti sen tunnelma on ainutlaatuinen, jollain tapaa se edustaa maanläheisintä Sigur Rósia, mitä tällä levyllä on tarjota. Sen jälkeen voidaan liikkua jälleen kuulailla lakeuksilla, sillä loppuosa levyä ei juuri nouse ruohonjuuritasoa korkeammalle. Ei ainakaan musikaalisesti, mutta tunneskaalassa ei tosiaan liikuta vain sen pienimmässä päässä.

Näennäisen rauhallisia kappaleita sitten riittääkin. Vanha kunnon soitinarsenaali on toki käytössä, mutta sitä käytetään nyt hyvin eri tavalla. Ekki Múkk kuulostaa aaltojen leikittelyltä, nousu- ja laskuvedeltä. Liki kahdeksanminuuttinen kappale vaatii kymmeniä kuuntelukertoja, jotta siitä jäisi kunnollinen rannalle ajautunutta aaltoa muistuttava muistijälki. Jónsi vaikeroi epämääräisen (mutta ruosteisen kauniin) rahinan ja kaukaisten jousten päälle, tapahtumia värittää hento melodia. Välillä noustaan pianon avulla korkeammalle, välillä laskeudutaan takaisin hietikolle. Hieman samanlaista tarjoilee Rembihnútur, joka käy läpi metamorfoosin elektronisen ambientista tuutulaulusta leijailevaksi hymniksi. Taustojen kilkatus vaihtuu viime hetkillä, raskaat lyömäsoittimet terävöittävät jälleen nerokkaan yksinkertaista melodiaa ja kannattavat sitä hyvin korkealle. Kappaleen huokuva toivo suorastaan hyökyy ihmisruumiin yli.

Valtarin loppupuolisko sukeltaa pilvien alapuolelle. Dauðalogn on herkkä piano"balladi" (Sigur Rósin mittakaavassa) höystettynä kuvankauniilla Amiinan jousityöskentelyllä. Oikeana hetkenä yhdistelmä saa kuulijan tuntemaan niin voimakkaita surun ja haikeuden väristyksiä, että edelleenkin suosittelisin jättämään kuuntelun yksinäisiin oloihin. Jónsi tekee kappaleessa pysähdyttävän koskettavan laulusuorituksen (kuulostan kliseiseltä ooppera-arvostelijalta), ja onkin yllättävää, että hän jättäytyy taka-alalle niin aikaisin. Valtari ja Fjögur píanó käsittävät matkan viimeiset viisitoista minuuttia - ne johdattavat kuulijaa läpi melankolisten, muinaisten raunioiden ja modernimman, pohjoismaisen kaipauksen. Instrumentaalikappaleet ovat kuin tehtyjä inspiroimaan, ja etenkin Valtari muokkautuu joka kuuntelukerta hieman erilaiseksi. Otteen saaminen siitä on vaikeaa, lukuisat yritykset tarttua sen pintaan ovat johtaneet vain lipeämiseen ja uuteen tulkintaan. Teknologia ja luonto kohtaavat, eikä kumpaakaan enää erota toisestaan - tai sitten rakastavaiset eivät koskaan saa toisiaan, tai ovat vain kaukana toisistaan. Valtari on albumina sellainen järkäle, että sen osasissa riittää pureskeltavaa pitkäksi aikaa. Jokainen kokee sen musiikin varmasti aivan eri tavalla, mutta voin silti varauksetta suositella tämän levyn kuuntelemista jokaiselle, joka haluaa purkaa suuret tunteensa musiikkiin.

Olen kehittänyt pakkomielteen täydellisiin levynkansiin, ja Valtarin sattuu olemaan yksi niistä. Vihreä, luonnollinen ja puhdas väri, horisontissa leijuva alus; pysähtynyt hetki, joka ei kuitenkaan aivan lopeta liikettään. Näitä hetkiä Valtari on täynnä. Niistä voi saada kiinni, vaikka olisikin lukenut, että Valtari tulee sisältämään ambientimpaa materiaalia. Niistä voi saada kiinni, vaikka olisikin katsonut kappaleiden suomenkieliset nimet, vaikka olisikin lukenut haastatteluja, kuullut kappaleiden syntytarinoita. Parhaiten nämä hetket kuitenkin saavuttaa silmät kiinni, lattialla maaten, kaukana jossain.

Blood Red Shoes - In Time To Voices (2012)

 
Kesän ensimmäinen kirjoitus kertokoon teiniangstista, siitä pohjattomasta pahanolon tunteesta johon vain musiikki voi vaikuttaa. Blood Red Shoesin tuotanto on aina ollut tällaista; jokseenkin helposti lähestyttävää, sen samaistuttavat tunteet ovat niin pinnassa ettei tilaa väärille tulkinnoille jää. "I wish I was someone better", rumpali-laulaja Steven Ansell huusi kaksihenkisen yhtyeen ensimmäisellä levyllä, eikä meno toisellakaan "Fire Like This"-kiekolla etsitty turhan vaikeita kielikuvia. Ei sillä, että kyseessä olisi mitenkään turhan "helppoa" musiikkia; tämä vain kitarasta ja rummuista koostuva indierock osaa kyllä yllättääkin, mutta sanoitukset ovat aina liikkuneet pahan olon ja turhautuneisuuden välimaastossa, ja niitä on yritetty päästä pakoon suoraviivaisella tavalla. Rummut paukkuvat täysillä ja kitara ulvoo - ja niin Blood Red Shoesin uusimallakin levyllä, vaikka se viekin ilmaisua asteen verran aikuisempaan ja hillitympään muotoon.

Siinä missä kaksi aikaisempaa levyä ottivat vaikutteita punk-musiikista, on In Time To Voices saanut selvästi inspiraatiota raskaammasta ja tummemmasta metallista. Laura-Mary Carterin kitarointi ei enää ole lainkaan niin suoraviivaista kuin aikaisemmin, ja koko yleistunnelmassa on jotain mystisen synkkää. Kun Box Of Secrets alkoi "that way / what way / anyhow, doesn't matter much"-huudatuksella ja Fire Like This Don't Ask -renkutuksella (heheh, loistava sana kuvaamaan sen tyylistä, popahtavaa kappaletta), on In Time To Voicesin käynnistävä nimibiisi salaperäinen, kylmän vaarallinen slovari. Siis Blood Red Shoesin mittakaavalla. Carterin ääni jättää jälkeensä kylmän metallisen ruosteen, eikä bändin usein tehokeinona käyttämää duettoa käytetä tällä kertaa nostattamiseen. Nais- ja mieslaulajan duetot ovat aina olleet emotionaalinen heikkouteni, ja tällä levyllä ne ovat usein astetta hienovaraisempia kuin aikaisemmat karjumiset. Vaikka karjumistakin toki kuullaan, aikuistumisestakin huolimatta osa tunteista pitää edelleen välittää kovalla voluumilla!

Joitakin kappaleita kuunnellessa on helppo todeta yhtyeen sävellysten kehittyminen. Riisutut, akustisetkin versiot monista biiseistä toimisivat hyvin. Jotkut on jopa jätetty sellaisiksi; Night Light esittelee Carterin tumman äänen yhdistettynä synkkään, raapivaan kitaraan, joka ei koskaan nouse alkuasetelmaansa korkeammalle. Night Light on Blood Red Shoesin oma nuotiolaulu, esitettäväksi sähkökitaralla. Toista ääripäätä edustaa välisoitto Je Me Perds, jossa Blood Red Shoes päästää kaikki estot irti ja purkaa raivonsa puolitoista minuuttia kestävään punk-remuamiseen. "What the fuck am I doing here / lying face down on the floor" Ansell huutaa keuhkojensa pohjasta, ja Carter tekee saman saaden hiukseni nousemaan pystyyn. Jossain melun alla piilee vielä täydellisen yksinkertainen melodia - ja näin Blood Red Shoes on tehnyt saman kuin St. Vincent Krokodilillaan, kehitellyt yksinkertaisista elementeistä jotain suoraviivaisen toimivaa ja virkistävää. Kauniisti ranskalaisittain nimetty Je Me Perds löytää paikkansa levyllä, sillå se herättää nopeasti mielenkiinnon ja saa kuuntelemaan loppulevyä tarkan varuillaan.

Perinteisemmät Blood Red Shoes -tyyliset poprock-kappaleet toimivat mitä mainioimmin. Ensimmäinen single, Cold, rakentuu nopeasti ampuvan hiphop-biitin päälle, ja laajentaa yhtyeen äänimaailmaa rohkeammaksi, vaikkei koskaan poistukaan mukavuusalueelta. Kertosäe muodostuu yhdestä Ansellin huutamasta sanasta, mikä on tietysti koko tämän orkesterin ominaisin piirre, ja taustalla Carter ujeltaa oktaavia korkeammalla hieman kauniimpaa melodiaa. Cold on täynnä koukkuja, ja luonnollinen seuraaja sille olisi Lost Kids, jossa kitaran sointukulku liippaa erittäin läheltä metallimusiikkia. Ansell maalailee mielikuvia kiviä ikkunoihin viskovista lapsista ja huutaa rumpujensa takaa koko levyn korvamatoisimmat säkeet: "And I can't find my way / already buried anyway." Stop Kicking olisi voinut myös löytyä kummalta tahansa yhtyeen aikaisemmistakin albumeista. Se on täynnä sitä murrosikäistä kiukkua, mikä pitkälti määrittelee Blood Red Shoesin - edelleenkin. Melodia voisi olla napattu vaikkapa The Wombatsilta, ja lähinnä Ansellin raivoikas lauluääni koettaa pitää kappaletta syvällä, eikä nostaa sitä tanssilattioiden täyttäjäksi.

Erityisen hyvin kappalemateriaalin kehittyminen näkyy niissä kappaleissa, jotka kehittyvät edetessään ja kasvattavat painoaan jatkuvasti. Tätähän Blood Red Shoes on tehnyt ennenkin - When We Wake edelliseltä levyltä kyllä kasvoi, mutta vain soittimiensa osalta. Nyt sellaiset kappaleet kuin The Silence And The Drones tuntuvat paljon, no, aikuisemmilta. Juuri edellä mainittu biisi kun kasvattaa soittien ja voluumin lisäksi aitoa tunnetasoa, ja tekee sen vieläpä elegantin tyylikkäästi. Bändi itse sanoi pitävänsä The Silence And The Dronesia jonkinlaisena virstanpylväänä urallaan, ja siinä olivat oikeassa. Syvästä eristymisestä kertovat sanoitukset saavat lisäpotkua molempien laulajien tulkinnasta. Kappaleeseen on latautunut valtava määrä kaautunutta energiaa, asioita, joita kertoja on yrittänyt ilmaista jo vuosia. Tätä uhkuu myös Slip Into Bluen loppuosa, joka nousee yllättäin koskettimien tukemaksi jamitteluksi - livesovituksia voi miettiä myöhemminkin, sillä levylle kaikkine instrumentteineen päätyneenä tämäkin biisi hipoo sitä, mihin Blood Red Shoes kenties joskus pystyy kokonaisessa levymitassa.

A thousand hands are reaching out
a choir of voices to shake me down
a broken conscience
won't you let me please forget?

Aluksi vierastin In Time To Voicesin kansikuvaa - sen yleiskuvassa on jotain aika halpaa ja helppoa. Musiikkiin paneutumisen myötä se on kuitenkin avannut itseään ja tunnelmaansa. Tyhjä huone, johon punainen valo luo varjoja. Keskellä sitä tuoli, jolla jonkun odotetaan istuvan. Tulkintoja voi alkaa pohtia, tai sitten ei, mutta joka tapauksessa tietynlainen yksinäisyys on aina ollut osa Blood Red Shoesin musiikkia. Niin nytkin, ja vaikka osa levyn materiaalista perustuukin rankkoihin tosielämän kokemuksiin (kuten siihen, kun Ansell heräsi öiseltä kadulta ryöstettynä), niin on siinä silti ainesta voimalevyksi siinä missä aikaisemmissakin albumeissa. Teinimäinen yksinäisyys on vaihtunut aikuisiän eristyneisyydeksi, sellaiseksi, joka on helpompi ottaa vakavissaan. "So we'll repeat the process further and further apart / sleep more, feel less / lay down in the dark" Ansell kuiskaa ja maalaa viimeisen kappaleen nimen, "7 Years", hyytävän pelottavaksi. In Time To Voices päättyy eeppiseen äänivalliin, Carterin kitara- ja rumpuvyörytyksen hukkuvaan ääneen.

Beach House - Bloom (2012)

Beach House on kirinyt indie-popin kärkinimeksi muutamassa hassussa vuodessa, ja vieläpä kovin vähäeleisellä musiikilla. Kyllä, tämä on nyt juuri sitä hypertyylikästä dream popia, ja jos et ole aikaisemmin kuullut Beach Housen musiikista, niin en oikeastaan ole varma onko sinulla lupa lukea musiikkiblogeja. Tämä musiikki ei tee mitään uutta, sillä vanhasta ammentaminen on muotia. Juuri ilmestynyt Bloom on joka tapauksessa osoitus siitä, että Victoria Legrand ja Alex Scally ovat kaiken heihin kohdistuvan hypen arvoisia. Ylisanoja tai ei, niin jollain kumman tavalla kaksikko löytää tiensä suoraan sydämeen. Joten tehdään kaikki palvelus itsellemme ja unohdetaan Pitchfork, unohdetaan hitto soikoon koko blogosfääri ja keskitytään pääasiaan. Eli ytimeen. Eli musiikkiin.

Unenomaisesti säksättävät koskettimet, haukotteleva kitara, taustaan hukkuva sähkörumpu, eteerinen lauluääni. Beach House on tämän tutun ja turvallisen kaavan eloon herättäjä, eikä sinänsä tuo siihen uudella levyllään mitään uutta. Samoista peruselementeistä on rakennettu kokonaisuus, joka tavoittelee paljon korkeampia kuin yhtyeen aikaisemmat levyt. Taustat rakentuvat edelleenkin tasaisista syntikkamatoista, mutta nyt ollaan kaukana aikaisemman Teen Dreamin teinimaailmasta. Varovaiset melodiat ovat vaihtuneen aikuisissa hattarapilvissä lentelyyn. Ilmaisun paisuttaminen tuo mieleen M83:n Wake Upin, sillä Beach House tekee nyt aikalailla samanlaisen tempun. Jossain taustalla pikkulapset istuskelevat sängyllä tutkien hirviönaamareita; myös Bloomin maailmalle on avauduttava täysin, sen tuottamien tunteiden on annettava kuljettaa.

Bloomin kappaleista kirjoittaminen on hidasta ja vaivalloista, sillä jokainen kappale on oma kaunis universuminsa. Tiedän sortuvani kliseeseen ja fanipoikailuun, mutta voiko tällaista musiikkia avata sanoin? Aloitetaan vaikkapa loogisesti kappaleesta numero yksi. Myth avaa albumin melodialla, joka vain kasvaa kasvamistaan, kunnes, no, puhkeaa kukkaan. Legrandin lauluääni kuuluu vain minulle. ”What comes after this momentary bliss?” hän kysyy eikä tosiaankaan paljasta vastausta. Myth on mitä loistavin esimerkki Beach Housen unimaailmasta, siitä, missä kappaleilla on juuri tällaisia nimiä ja missä lentäminen on aivan yhtä mahdollista kuin loputon sukeltaminenkin. Myth on henkilökohtainen kesä, jonka haikeus on kuin suoraan kellastuneesta valokuvasta.

Bloomin paras puoli on ehdottomasti sen vahva aloituskärki. Kyllä, se kantaa ehdottomasti rautaisena kokonaisuutenakin, mutta kolme ensimmäistä kappaletta muodostavat sellaisen hittiputken, että EP:nä julkaistuna ne muodostaisivat täysien pisteiden levyn arvosteluasteikosta riippumatta. Kuuntelemalla Myth, Wild ja Lazuli putkeen aurinko alkaa paistaa pilvenraosta ja huonekasvit nostavat nuupahtaneita päitään. (Ihan saamerin pelottavaa, mutta kun kirjoitan tätä niin näen edessäni ulkona sateenkaaren!) Mythin salaperäisen paisuttelun jälkeen Wild johdattaa kuulijan keskelle nuoruuden perheriitoja ja öisiä pakomatkoja. Legrand pääsee ääneen vain kun ilosesti pulputtavat syntikkataustat antavat hänelle luvan. "Wild in the ways / what we are making" hän jylisee lopulta äänimassan päälle. Siinä missä Wild on täynnä vaarallisen kirkkaana hehkuvaa voimaa, on Lazuli hienovaraisempi (ja kenties söpöin asia, mitä Beach House on koskaan tehnyt). Uninen pop-anthem rinnastaa rakkaussuhteen jalokiveen ja kuvastaa tunteen täydellisesti myös musiikilliseen ulosantiinsa. Lazuli alkaa soittorasiamaisella kilkatuksella, mutta edeltäjiensä tapaan hukkuu pian uniseen äänivyöryyn, joka kehystää täydellistä kappalerakennetta. Kappale näyttää yhtyeen jäsenten yksittäiset vahvuudet vahvana; Scallyn kitaralla näppäilemä melodia on kauniin kuulas, ja Legrandin tulkinta saa sellaiset säkeet kuin "there's nothing like lapis lazuli" kuulostamaan kohtalokkaalta mutta silti niin luonnolliselta. "Make her suffer / like no other" Legrand  huokaisee ja valaa lyriikoihin vuorten kokoisen sielun.

Bloomin rakenne on huokoinen; vahvoja tulkintoja vasten nojaa usein vähäeleisempi teos, joka Teen Dreamin kappaleiden tapaan luottaa lähinnä omaan, hauraaseen melodiaansa. Other People ja The Hours rakentuvat lähinnä pienten koukkujensa varaan, mutta lopulta kyse on vain niiden hienostuneesta tunnevarauksesta levyn eeppisimpiin vetoihin verrattuna. Aivan uudenlaisista tunteita Beach House herättää kappaleellaan Wishes, jonka melodia muistuttaa pelottavan paljon… joululaulua. Onko aivan tyhmää sanoa, että se muistuttaa kaikkea muuta joulussa paitsi talvea?

Vaikka Legrandin käheä ääni onkin juuri oikea sitä ympäröivää musiikkia vahvistamaan, niin harvoin siihen on latautunut sellainen määrä tunnetta kuin levyn parhaaseen kappaleeseen, Troublemakeriin. (Hahah, hauskaa muuten miten lähes jokainen Bloomin arvostelu valitsee yhden lempikappaleensa, joka voi olla aivan mikä tahansa; nyt se siis tosiaan on Troublemaker.) Komean vähäeleiset urut avaavat sen tumman maailman, ja hukuttavat kappaleen tavanomaisen rakenteen aivan omanlaiseensa usvaan. Legrandin äänessä on uhoa ja uhkaa, hän kuulostaa olevansa räjähtämäisillään. Beach House ei ole koskaan riuhtonut ja temponut niin paljon kuin Troublemakerin kertosäe, joka ampaistaan kohti taivaita, ja vain vaivoin se saa itsensä pysymään hillittynä. Tällaista on pidätellä itkua. Lopun "someone like you" jää päähän kummittelemaan pitkäksi aikaa, eikä anna itsensä taipua helppoihin tulkintoihin.

In the night we stick together
The walls are shaking in their skin
Does it become you troublemaker
Watch them unravel you
Pulling everything apart

On totta, että sama kaava ei aivan kanna albumin loppuun asti. Unisuus alkaa haukotuttaa, heh. Silloin tällöin Scallyn kitaran toivoisi ottavan vallan ja räjäyttävän savuverhon. Mutta tässä vaiheessa eteen lyödään On The Sea, joka valloittaa pianonsa yksinkertaisuudella. Kaunis ja herkkä kappale jakelee luontorinnastuksia ja loppuu pysäyttävästi: "Shadows bend and suddenly / the world becomes / and swallows me in." Lopetuskappaleena Irene on oikein suvereeni. Se ei ole minulle henkilökohtaisesti mikään eeppinen loppuhuipennus saati grande finale. Se ajaa kuitenkin lopetuskappaleen asiansa paremmin kuin hyvin. Kappale soljuu ohi vain nopeammin kuin huomaisikaan, ja usein olen yllättänyt itseni pöllämystyneenä kuuntelemassa sen jälkeistä kitaran säksätystä - tässäkö se oli? Kun paikallaan junnaavat äänet lopulta lakkaavat, on edessä aivan liian pitkä hiljaisuus. Jo muutenkin pitkä albumi saa valitettavasti turhan lopun yhdentekevästä bonuskappaleesta. Tämä on harmi, sillä en olisi koskaan halunnut pudota pilvilinnoistani tavallisen, tylsän kritiikin pariin. Voi Beach House, miksi ette vain antaneet minun kellua luomissanne valekuvissa, noissa haalistuneissa polaroid-kuvissa, joissa puhkipalaneet auringot ja tummat, symmetriset varjot piirtävät vääriä muistikuvia katsojan mieliin!

Unohdetaan tämän tekstin alun pienimuotoinen sarkasmi ja ilkeily. Bloom on levynä täynnä tunnetta ja sitä voi varauksetta suositella lähes kenelle vaan. Tunnekuohut ovat kasvaneet yli nuoruuden kesistä, ja melodiat ovat nousseet lähemmäksi taivaanrantaa. Scallyn maalaileva kitara toimii täydellisessä symbioosissa Legrandin kypsän äänen kanssa, ja kaikesta huomaa yhtyeen kehittymisen ja itsevarmuuden. Pitchforkin haastattelussa Scally kertoi vihaavansa bändejä, jotka muuttuvat levyjen välissä. Beach House ei ole muuttunut, se on vain kasvanut siihen mittaan, johon aikuinen ihminen kasvaa. On suorastaan nerokkaan itsetietoista nimetä levy tällä tavalla – Bloom on todella Beach Housea suurimmassa väriloistossaan. Voit kuunnella Mythin kymmeniä kertoja päivässä, voit tanssia öisillä kaduilla Wildin tahtiin loputtomasti, eikä sopivan särmätön musiikki anna koskaan menettää otetta itsestään. Bloom on niitä levyjä, joihin kasvaa kiinni.