maanantai 13. elokuuta 2012

Välikuulumisia; Björk, Björk ja Björk

Huhhuh, ei ole tullut taas kirjoiteltua pitkään aikaan. Kesällä on ollut liikaa aikaa, eikä silloin saa yhtään mitään aikaiseksi. Ehkä yliopisto aiheuttaa sopivan paineen, jonka alla voi sitten päivitellä musiikkiblogiakin.

Kesä on ollut täynnä aivan uskomattomia keikkoja, joista jokaisesta olisin voinut kirjoittaa jotain. Jotenkin se sitten vain jäi, ja no, olenhan mä ollut töissä ja kaikkea. Levännyt! Mutta hitsi, Garden Partyt oli loistavat, rakastuin Kentiin ja syvensin rakkauttani Little Dragoniin ja Regina Spektoriin. Liimasin Charlotte Gainsbourgin perumisesta kertovan tiedotteen vessanpönttöön; siinä se on edelleen. Vielä enemmän kirpaisi kyllä Radioheadin peruminen! Voi jumalauta, no, onneks Berliinissä oli hauskaa muutenkin ja Julia Holterin ja Kira Kiran keikat oli ihan uskomattomia. Palautetuilla lippurahoilla aion ostaa uudet kengät ja skumppaa.

Koetin kovasti palauttaa mieleeni kaikkia kesän keikkoja, mutta kovassa Björk-darrassa se osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Jep, olin Flowssa kaikki neljä päivää ja koin aivan uskomattomia elämyksiä, sekä myös pieniä pettymyksiä. Joo, Bon Iver oli kaiken ylistämisen arvoinen, suoraan hyvien keikkojen oppikirjan ohjeilla rakennettu kokonaisuus ja kyllä, A Winged Victory For The Sullen oli juuri niin kaunista livenä kuin odotinkin. Joo, Korallreven ja Sin Cos Tan yllätti täysin keskeneräisyydellään. Kaikki hyvät ja huonommat hetket vuoden 2012 Flowsta jää kuitenkin tällä hetkellä puhtaasti jumalaisen Björkin varjoon. Harvoin mikään keikka jättää samanlaiset jäljet! Tietysti iso osa siitä syntyi nostalgian vaikutuksesta; Björksy kun on soinut levysoittimessa iät ja ajat. Äh, se hetki kun tuo lonkeroihin pukeutunut alien asteli lavalle oli kaikessa uskomattomuudessaan täy-del-li-nen. Biophilian biisit soi mitä oudoimmilla soittimilla tosi kauniisti ja friikit taustavideot tuki niitä joskus erittäinkin onnistuneesti. Parhaat hetket koettiin kuitenkin vanhojen klassikoiden uusioversioissa. Olisiko kukaan odottanut muutama vuosi sitten kuulevansa Possibly Mayben soitettuna... Tesla coililla?

Koin elämäni isoimmat reivit Björkin eturivissä, kun Declare Indepencence kajahti soimaan Pussy Riotille omistettuna ja nenän edessä hehkui oikeita salamoita. Olispa koko elämä yhtä Björkin keikkaa. Heti kun palaan täältä pilvilinnoista, kerään ylpeyteni ja alan taas kirjoittaa asiantuntevaa ja kriittistä musablogia. Jos olisin cool niin tietysti esittäisin pettynyttä, koska mikään ei oo just nyt muodikkaampaa kuin dissata Björkin Flow-keikkaa. Mutta meitsi pistää nyt kuitenkin Biophilian soimaan, hahaa!

torstai 28. kesäkuuta 2012

Metric - Synthetica (2012)


Jos minun pitäisi valita ihminen, jonka voisin saatella alttarille täydellisessä rinnakkaisulottuvuudessa, se olisi Emily Haines. Vuosikaudet olen unelmoinut tuosta kaunokaisesta, joka muuttaa kosketuksellaan kaiken kauniiksi ja timanttiseksi. Jep, tämä ei ole kauhean objektiivinen tapa aloittaa kirjoitusta Hainesin luotsaaman Metric-yhtyeen uusimmasta levystä, mutta ainakin olen rehellinen. Teki Haines sitten jazzahtavaa musiikkia omalla nimellään tai indie-rockia Metricin riveissä, onnistuu hän lähes aina tekemään jotain persoonallista ja mieleenpainuvaa. Tällä kertaa hän on iskenyt kyntensä juurikin rinnakkaisulottuvuuksiin, peileihin, elämän pieniin heijastuksiin.

Mitä koko nimi, Synthetica, sitten edes tarkoittaa? Pieni copypaste Wikipediasta (ihan tulee lukioajat mieleen):

According to Metric's frontwoman Emily Haines, Synthetica is "about forcing yourself to confront what you see in the mirror when you finally stand still long enough to catch a reflection. Synthetica is about being able to identify the original in a long line of reproductions. It's about what is real vs what is artificial".

Bändi todella uskoo asiaansa. Syntheticaa kun myydään 3D-lasien kanssa (muistatteko lapsuudesta ne laitteet, mihin laitettiin erilaisia "kiekkoja" sisälle?), ja sen sanat on painettu kansilehtiseen peilikuvana. Hauskoja kikkoja, mutta myös musiikilliset seikat alleviivaavat hyvin teemaa ja tutkiskelevat sitä yllättävänkin mielenkiintoisesti. Yhtye on mennyt ilmaisussaan eteenpäin, uudistaen itseään jälleen askeleen kauemmaksi indie-rock -kokeiluvaihettaan. Mahtipontiset synat vievät musiikkia kohti jonkinlaista new wavea. Hainesin lyriikat ovat myös enemmän kuin paikallaan, ja niiden seasta löytyy muutama varsinainen helmi jopa hänen mittapuullaan.


"I'm just as fucked up as they say", aloittaa Haines ja näyttää heti, mistä on kysymys. Artificial Nocturne on mitä nerokkain lähtölaukaus mielikuvitusmatkalle - se summaa yhteen koko levyn ja kierrättää joitakin sen lyriikoita kertauksenomaisesti. Sanoitukset luovat kuvaa eristäytyneestä ihmissielusta, joka elää elämäänsä vain omissa synkissä haaveissaan. Tasaisena synamattona alkava valitusvirsi nousee puolivälissä täyteen, tanssittavaan mittaansa muun bändin avustamana. Kappale loistaa samaan aikaan eeppisyydellään ja ihmisläheisyydellään. Samoilla ihmismielen tummilla alueilla liikkuu seuraava Youth Without Youth, joka on kaikessa kokeilunhalussaan albumin hienoimpia kappaleita. Haines viljelee vahvoja kielikuvia ("hangman, we played double dutch with a hand grenade") tasaisesti eteenpäin nykivien rumpujen tahtiin ja pääsee pelottavan lähelle kertojahahmonsa mielenliikkeitä. Nämä ensimmäiset kaksi kappaletta toimivat peilinä nuoren elämään, sen kärjistymiin ja odotuksiin. Niitä seuraava Speed The Collapse viimeistelee täydellisen toimivan kärkikolmikon. James Shawn horisontissa ujeltava kitara ja apokalyyttiset sanoitukset luovat hyvin museisan vakutelman, mutta bändi pitää kappaleen kasassa ja luo samalla yhden muistettavimmista melodioistaan. Soundi voi olla iso olematta lainkaan korni.

Pakkomielteisenä (lue: -oireisena) faninakin on pakko myöntää, että kaikkein hioutunein biisimateriaali jää levyn alkuun. Jos Syntheticaa katsoo peilin kautta, mikä tietysti paljastaa nopeasti kaikenlaiset pikkuvirheet (heh heh), niin ensimmäisenä silmiin pistää laskelmoidun kesäinen Breathing Underwater. Takuuvarma ja ärsyttävän ylituotettu seurava single toimii riisuttuna versiona niin kovin paljon paremmin. Vaikka Hainesin laulusuoritus onkin levyn parhaita, jäävät sanoitukset kivan-helpon-festarimaiseksi. Levyn loppupuolella tarjoillaan myös hämmentävä yllätys (spoiler-varoitus!), kun iloisen leikkisä The Wanderlust alkaa unisena maalailuna kotoa karkaamisesta - "I've been sleep walking through the railway station" - mutta löytääkin sitten yllättävän liittolaisen. Hainesin käheän kauniin lauluäänen ylle kun alkaa möristä kukapa muukaan kuin Lou Reed, jonka hokema "wanderlust will carry us home" jää valitettavasti melkoisen turhaksi puuhailuksi. Minua saa harvoin hiljaiseksi, mutta nyt… No, kuunnelkaa itse:


Synthetican parhaat puolet liittyvät niihin hetkiin, kun levy tavoittaa teemansa aidosti. Lyhyt Dreams So Real tuntuu ensiksi synapönötyksessään turhahkolta välisoitolta, mutta aukeaa myöhemmin yhdeksi levyn suurimmista tukipilareista. Kappale porautuu levyn teemojen peruspolttopisteisiin; unelmiin ja niiden toivottomuuteen, realismiin, putoamisen tunteeseen. "Our parents, daughters and sons believed in the power of songs / what if those days are gone", kysyy Haines ennen kuin kappale muuttuu pirteäksi rumpuilotteluksi. Dreams So Real tiivistää lyhyeen mittaansa ne tunteet, jotka syntyvät, kun katsoo maailmaa ulkopuolisen silmin eikä tunne olevansa lainkaan osa sitä. Ja eikö ulkopuolinen tarkastelu ole aina jonkinlaista heijastelua?

So I'll shut up and carry on
scream becomes a yawn


Musiikillisesti Metric on löytänyt itselleen juuri sopivan kolon, luonut itselleen uudenlaista ja raikasta identiteettiä. Shaw'n kitara ei missään vaiheessa puske liikaa läpi, ja jostain syystä suorastaan rakastan Joshua Winsteadin bassoa tällä levyllä. Haines löytää myös laulutavalleen uusia käyttötapoja - Lost Kittenissa hän mouruaa ja kehrää kuin kunnon kissanpentu ikään. Pelkistetty instrumentaatio aiheuttaa Hainesin tulkinnan kanssa kylmiä väreitä. "I was looking for a hooker when I found you", hän vokottelee ja sitoo yhteen mielikuvia pienistä kissoista ja korkokengistä luoden samalla Synthetican ainoan, oikeaoppisen rakkauslaulun. Samaa, elämäniloista linjaa jatkaa Clone, joka paneutuu syvälle ihmissuhteisiin ja joka on hyvää vauhtia muodostumassa tämän kesän hittibiisiksini. Metricille ominaista voimarymistelyä edustaa nimibiisi Synthetica, joka tarjoaa vastauksia aloituskappaleen kysymyksiin ja nousee koko albumia kantavaksi, oikeaa minää puolustavaksi anthemiksi - "I've got something no pill could ever kill."



Synthetica on melkoisen kylmä paketti kertanielemältä - jo laulujen nimet, kuten "Artificial Nocturne" tai "Clone" kertovat paljon sen päällimmäisestä ulkokuoresta. Emily Haines tekee suuren työn sitoakseen kappalemateriaalin teemaansa puolesta, mutta myös luodakseen niistä luontevan kokonaisuuden, joka ei kalskahda ontolta. Useat kertojat joutuvat todellakin kohtaamaan peilikuvansa ja reagoimaan näkemäänsä; aina syntyneen kuvan analysointi ei ole helppoa, mistä esimerkiksi Synthetican kansikuva on hyvä muistutus. Synthetican kappaleiden tahtiin tanssiminen luo hauskoja ristiriitoja. Onko totuus tanssittavuus vai kappaleen takana siintävä, synkkä tarina?

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

PMMP - Rakkaudesta (2012)


 
Mikä ihme PMMP:n salainen resepti oikein on? Miten yhtye onnistuu aina vain yhdistämään tavallisen, Radio Novaa kuuntelevan maalaistädin ja cooliudestaan vaivaannuttavan tietoisen hipsterin? Vastaus taitaa löytyä uudesta, kuudennesta Rakkaudesta-levystä, joka on samaan aikaan uskomattoman tyylikäs että suoran tunteikas. Levyllä bändin nokkanaiset, Paula Vesala ja Mira Luoti, osoittavat olevansa coolimpia kuin kaikki kuuntelijansa yhdessä. Nyt puhutaan radioystävällisestä popista ja tuikitavallisesta suomirockista, mutta suurella naissydämellä. Sillä naislevy Rakkaudesta on - perheellisen kotiäidin siivousanthem, sanoisinko.

Kuten varmaan jokainen tähän blogiin eksynyt tietää, PMMP koostuu Vesalan ja Luotin lisäksi bändiläisistä, kappaleet säveltävästä Jori Sjöroosista, loputtomasta energiasta, suomen kielen kauniista hyötykäytöstä sekä eheän levyrakenteen rikkovista punk-biiseistä. He ovat liikkuneet Leskiäidin tyttäret -levyn rosoisuudesta Veden varaan -levyn kokeilevuuteen ja miesnäkökulmiin, ja kasvaneet siitä pelkistettyyn Rakkaudesta-albumiin. Vaikka kulmakivet ovat edelleen aivan samat kuin ennenkin, niin nyt pelisääntöjä on hieman muutettu. Ensinnäkin, Rakkaudesta on pienimuotoinen teemalevy (PMMP on muuten yksi harvoja yhtyeitä, joka voi katu-uskottavasti julkaista tämän nimisen albumin! Vai miltä kuulostaisi Popedan tai Yön "Rakkaudesta"?) vaikka joskus käsitteleekin aihetta höllästi tai, no, kierosti. Toisekseen, levyn on tällä kertaa sanoittanut Vesala yksin.Tämä päätös mietitytti ensin hetken, mutta unohtui sitten merkityksettömänä, sillä lyriikat toimivat aivan samaan tapaan kuin edellisetkin.


Vaikka olinkin liikkeellä puhtaalta fanityttöpohjalta (tiedättekö, tekisi mieli kirjoittaa "Paulasta ja Mirasta" kuin parhaista kavereista ikään), niin aloitusbiisi 4ever Young pohditutti alusta asti. Livenä kappale ei koskettanut yhtäkään kohtaa kehostani, vaan tylsistytti ja toisaalta kauhistutti järkyttävällä muka-ironisen-hauskalla nimellään. Olisi vain pitänyt luottaa - useammalla kuuntelulla biisi paljastuu olevansa varsinainen popin mestariteos. Mira Luoti vetää yhden parhaista laulusuorituksistaan, ja kaunis melodia saa hauskaa kontrastia lyriikoista, jotka rakentavat kuvaa kauneusleikkauksissa kasvojaan parannelleesta, vahvasta naishahmosta. Hupaisat yksityiskohdat eivät vain höhötytä, vaan syventävät hahmoa entisestään: "Kun mulla on viidennet häät / vieraat ei jaksa lässyttää / ne vetää silti pöydät tyhjiks mielissään." Yleensä PMMP:n levyjen avausraidat ovat potkaisseet mahasta ilmat pihalle jo kättelyssä, mutta nyt kuulijaa ei päästetä niin helpolla. Samalla, vähäeleisellä linjalla jatkaa Korkeasaari, joka on levyn riippakivi. Vetopasuunan ja Vesalan kauniin tulkinnan varassa roikkuva, äärimmäisen herkkä kappale tapahtuu aivan kuulijan edessä. Pahaenteinen tunnelma latautuu äärimmilleen ennen loppua, jossa se purkautuu yhtäkkiä kuvottavan realistisesti. Sanoitusten arkisuus tekee tarinasta toden, ja kontekstissaan ja julkaisuajassaan se koskettaa ainakin jollain tapaa varmasti lähes jokaista.

Korkeasaari keväällä
karhut heräilevät
koko perhe kerrankin
yhdessä on


Kauneinta Rakkaudesta-levyssä on, että sen tarinoihin ja kertojiin on helppo samaistua, vaikka aiheet liitäisivätkin kaukana omasta elämästä. Koko Show hurmaa arkirealismillaan ja aikuisuudellaan. Musiikillisesti se on "hauskinta" PMMP:tä, sitä helpointa ja kesäisintä kuten vaikkapa aikaisempi Kesäkaverit, mutta enää ei dokata festareilla vaan tanssahdellaan tiskipinojen ja pyykkikasojen välissä. "Otan koko shown, oli mitä vaan" laulavat Vesala ja Luoti lukuisten taustalaulajien kanssa ja viettävät äänistään päätellen elämänsä parasta aikaa. Jos Koko Show on arcadefiremainen (moni arvostelu alleviivaa tätä, ja en voi kuin kompata!) anthem kaiken kestäville parisuhteille, on Tytöt kaikkien nuorten naisten yhteinen huudatuslaulu. Noniin, pystyn kyllä parikymppisenä miehenäkin nauttimaan biisistä, joka edustaa jokaiselta PMMP-levyltä löytyvää "outolintua", tällä kertaa jonkin sortin räpin muodossa. Tytöt olisi voinut toimia tiivistettynä pakettina paremmin; nyt se lataa pöytään paljon hienoja oivalluksia ("en oo mikään perse, oon mieluummin persoona") mutta ei sido niitä millään lailla yhteen. Hajanaisuutta korostaa Mariskan vierailu, joka varmasti jakaa paljon mielipiteitä. Ylipäätään kappale olisi kaivannut rutkasti lisää energiaa, sillä nyt Vesalan laiskat puhelauluosuudet jäävät aidosti anthem-tyylisen kertosäkeen varjoon.


PMMP:n musiikkia on usein arvosteltu masentavaksi, eikä Rakkaudesta onnistu karistamaan tätä leimaa yhtyeestä. Ensisinglenä julkaistu Heliumpallo kaikuu kansanlaulumaisen komeasti, muttei erityisen pirteästi. Toinen sinkku, kesän tanssihitiksi selvästi haluava (ja erittäin chisumainen) Rakkaalleni kyllä nostattaa tunnelmaa, ja äkkikuulemalta sen "dam di dam"-kertosäe kuulostaa hupaisalta. Kuten tavallista, sen alle kätkeytyy kuitenkin tummempia tunteita, eikä sen kertojaa voi esimerkiksi patteriin hirttäytymisellä uhkailemisen valossa väittää täysin onnelliseksi hahmoksi. Bändi on aina leikitellyt keveän instrumentaation ja raskaiden lyriikoiden välisellä kontrastilla, mutta nyt sitä viedään äärimmilleen. Ilman Vesalaa ja Luotia Jeesus ei tule oletko valmis -kappale voisi olla vaikkapa Pariisin Keväälle sopiva, kesäinen chillailuhitti, mutta nyt se ottaa kantaaottavan otteen, no, koko ympäröivään maailmaan. Mikään muu kappale ei nostattanut kiinnostusta aluksi yhtä paljon kuin tämä; PMMP mainitsemassa kappaleessaan Rihannan bikinit? Kertosäkeen "Jeesus Jeesus ei tule oletko valmis"-rallattelu on ilmeisesti saanut ihmisiä jo suuttumaankin, vaikka mielestäni se on vain mielenkiintoiseksi puettu, aiheellinen kannanotto. Kappale onnistuu hymyilyttämään vaikeista aiheistaan huolimatta, ja vaikka monitulkintaiset sanoitukset tuntuvat kritisoivan vähän kaikkea, niin ne osuvat silti maaleihinsa eivätkä jää vain tylsiksi yrityksiksi.


Paula Vesala kommentoi Soundin haastattelussa tämän levyn olevan aktiivisempi kuin edeltäjänsä; että sen kertojat olisivat ottamassa, tai jo ottaneet, askeleen kohti tulevaa. Edellinen Veden varaan -levy esitteli useita, omassa tilassaan vellovia kertojahahmoja, ja näistä on ehdottomasti päästy yli. Korkeasaaressa tehdään dramaattinen päätös, Pahvinaamarissa kertoja on jättänyt huonon parisuhteen taakseen. Tämä muutos on hieno, sillä se tuo Vesalan teksteihin aivan uudenlaista näkökulmaa. Parhaiten tämän tiivistää lopetuskappale Toivo, jonka teksti ja musiikillinen tyylilaji edustavat aluksi perinteistä, raskasta suomirockia: "Onko sillä tunteet / itkikö se verhon takana / kun lapsi sanoi vielä / täytyy hyvästellä maailma." Lopulta kertoja kuitenkin antaa anteeksi, ja kun kappale nousee sekä musiikillisesti että lyriikoiltaan kohti katarsista, on kuulijan heittäydyttävä mukaan ja tunnettava kehossaan sellainen puhtaana virtaava toivo, jollaista ei aikaisemmilta PMMP:n levyjen lopetuskappaleilta tosiaankaan löytynyt. Masentava levy Rakkaudesta ei ole, vaan entistä värikkäämpi. Se heijastaa PMMP:n diskografiaan entistä monisävyisempiä, aikuisia tunteita.

Sen jälkeen on aamuja

huomenta maailma