Beach House - Bloom (2012)

Beach House on kirinyt indie-popin kärkinimeksi muutamassa hassussa vuodessa, ja vieläpä kovin vähäeleisellä musiikilla. Kyllä, tämä on nyt juuri sitä hypertyylikästä dream popia, ja jos et ole aikaisemmin kuullut Beach Housen musiikista, niin en oikeastaan ole varma onko sinulla lupa lukea musiikkiblogeja. Tämä musiikki ei tee mitään uutta, sillä vanhasta ammentaminen on muotia. Juuri ilmestynyt Bloom on joka tapauksessa osoitus siitä, että Victoria Legrand ja Alex Scally ovat kaiken heihin kohdistuvan hypen arvoisia. Ylisanoja tai ei, niin jollain kumman tavalla kaksikko löytää tiensä suoraan sydämeen. Joten tehdään kaikki palvelus itsellemme ja unohdetaan Pitchfork, unohdetaan hitto soikoon koko blogosfääri ja keskitytään pääasiaan. Eli ytimeen. Eli musiikkiin.

Unenomaisesti säksättävät koskettimet, haukotteleva kitara, taustaan hukkuva sähkörumpu, eteerinen lauluääni. Beach House on tämän tutun ja turvallisen kaavan eloon herättäjä, eikä sinänsä tuo siihen uudella levyllään mitään uutta. Samoista peruselementeistä on rakennettu kokonaisuus, joka tavoittelee paljon korkeampia kuin yhtyeen aikaisemmat levyt. Taustat rakentuvat edelleenkin tasaisista syntikkamatoista, mutta nyt ollaan kaukana aikaisemman Teen Dreamin teinimaailmasta. Varovaiset melodiat ovat vaihtuneen aikuisissa hattarapilvissä lentelyyn. Ilmaisun paisuttaminen tuo mieleen M83:n Wake Upin, sillä Beach House tekee nyt aikalailla samanlaisen tempun. Jossain taustalla pikkulapset istuskelevat sängyllä tutkien hirviönaamareita; myös Bloomin maailmalle on avauduttava täysin, sen tuottamien tunteiden on annettava kuljettaa.

Bloomin kappaleista kirjoittaminen on hidasta ja vaivalloista, sillä jokainen kappale on oma kaunis universuminsa. Tiedän sortuvani kliseeseen ja fanipoikailuun, mutta voiko tällaista musiikkia avata sanoin? Aloitetaan vaikkapa loogisesti kappaleesta numero yksi. Myth avaa albumin melodialla, joka vain kasvaa kasvamistaan, kunnes, no, puhkeaa kukkaan. Legrandin lauluääni kuuluu vain minulle. ”What comes after this momentary bliss?” hän kysyy eikä tosiaankaan paljasta vastausta. Myth on mitä loistavin esimerkki Beach Housen unimaailmasta, siitä, missä kappaleilla on juuri tällaisia nimiä ja missä lentäminen on aivan yhtä mahdollista kuin loputon sukeltaminenkin. Myth on henkilökohtainen kesä, jonka haikeus on kuin suoraan kellastuneesta valokuvasta.

Bloomin paras puoli on ehdottomasti sen vahva aloituskärki. Kyllä, se kantaa ehdottomasti rautaisena kokonaisuutenakin, mutta kolme ensimmäistä kappaletta muodostavat sellaisen hittiputken, että EP:nä julkaistuna ne muodostaisivat täysien pisteiden levyn arvosteluasteikosta riippumatta. Kuuntelemalla Myth, Wild ja Lazuli putkeen aurinko alkaa paistaa pilvenraosta ja huonekasvit nostavat nuupahtaneita päitään. (Ihan saamerin pelottavaa, mutta kun kirjoitan tätä niin näen edessäni ulkona sateenkaaren!) Mythin salaperäisen paisuttelun jälkeen Wild johdattaa kuulijan keskelle nuoruuden perheriitoja ja öisiä pakomatkoja. Legrand pääsee ääneen vain kun ilosesti pulputtavat syntikkataustat antavat hänelle luvan. "Wild in the ways / what we are making" hän jylisee lopulta äänimassan päälle. Siinä missä Wild on täynnä vaarallisen kirkkaana hehkuvaa voimaa, on Lazuli hienovaraisempi (ja kenties söpöin asia, mitä Beach House on koskaan tehnyt). Uninen pop-anthem rinnastaa rakkaussuhteen jalokiveen ja kuvastaa tunteen täydellisesti myös musiikilliseen ulosantiinsa. Lazuli alkaa soittorasiamaisella kilkatuksella, mutta edeltäjiensä tapaan hukkuu pian uniseen äänivyöryyn, joka kehystää täydellistä kappalerakennetta. Kappale näyttää yhtyeen jäsenten yksittäiset vahvuudet vahvana; Scallyn kitaralla näppäilemä melodia on kauniin kuulas, ja Legrandin tulkinta saa sellaiset säkeet kuin "there's nothing like lapis lazuli" kuulostamaan kohtalokkaalta mutta silti niin luonnolliselta. "Make her suffer / like no other" Legrand  huokaisee ja valaa lyriikoihin vuorten kokoisen sielun.

Bloomin rakenne on huokoinen; vahvoja tulkintoja vasten nojaa usein vähäeleisempi teos, joka Teen Dreamin kappaleiden tapaan luottaa lähinnä omaan, hauraaseen melodiaansa. Other People ja The Hours rakentuvat lähinnä pienten koukkujensa varaan, mutta lopulta kyse on vain niiden hienostuneesta tunnevarauksesta levyn eeppisimpiin vetoihin verrattuna. Aivan uudenlaisista tunteita Beach House herättää kappaleellaan Wishes, jonka melodia muistuttaa pelottavan paljon… joululaulua. Onko aivan tyhmää sanoa, että se muistuttaa kaikkea muuta joulussa paitsi talvea?

Vaikka Legrandin käheä ääni onkin juuri oikea sitä ympäröivää musiikkia vahvistamaan, niin harvoin siihen on latautunut sellainen määrä tunnetta kuin levyn parhaaseen kappaleeseen, Troublemakeriin. (Hahah, hauskaa muuten miten lähes jokainen Bloomin arvostelu valitsee yhden lempikappaleensa, joka voi olla aivan mikä tahansa; nyt se siis tosiaan on Troublemaker.) Komean vähäeleiset urut avaavat sen tumman maailman, ja hukuttavat kappaleen tavanomaisen rakenteen aivan omanlaiseensa usvaan. Legrandin äänessä on uhoa ja uhkaa, hän kuulostaa olevansa räjähtämäisillään. Beach House ei ole koskaan riuhtonut ja temponut niin paljon kuin Troublemakerin kertosäe, joka ampaistaan kohti taivaita, ja vain vaivoin se saa itsensä pysymään hillittynä. Tällaista on pidätellä itkua. Lopun "someone like you" jää päähän kummittelemaan pitkäksi aikaa, eikä anna itsensä taipua helppoihin tulkintoihin.

In the night we stick together
The walls are shaking in their skin
Does it become you troublemaker
Watch them unravel you
Pulling everything apart

On totta, että sama kaava ei aivan kanna albumin loppuun asti. Unisuus alkaa haukotuttaa, heh. Silloin tällöin Scallyn kitaran toivoisi ottavan vallan ja räjäyttävän savuverhon. Mutta tässä vaiheessa eteen lyödään On The Sea, joka valloittaa pianonsa yksinkertaisuudella. Kaunis ja herkkä kappale jakelee luontorinnastuksia ja loppuu pysäyttävästi: "Shadows bend and suddenly / the world becomes / and swallows me in." Lopetuskappaleena Irene on oikein suvereeni. Se ei ole minulle henkilökohtaisesti mikään eeppinen loppuhuipennus saati grande finale. Se ajaa kuitenkin lopetuskappaleen asiansa paremmin kuin hyvin. Kappale soljuu ohi vain nopeammin kuin huomaisikaan, ja usein olen yllättänyt itseni pöllämystyneenä kuuntelemassa sen jälkeistä kitaran säksätystä - tässäkö se oli? Kun paikallaan junnaavat äänet lopulta lakkaavat, on edessä aivan liian pitkä hiljaisuus. Jo muutenkin pitkä albumi saa valitettavasti turhan lopun yhdentekevästä bonuskappaleesta. Tämä on harmi, sillä en olisi koskaan halunnut pudota pilvilinnoistani tavallisen, tylsän kritiikin pariin. Voi Beach House, miksi ette vain antaneet minun kellua luomissanne valekuvissa, noissa haalistuneissa polaroid-kuvissa, joissa puhkipalaneet auringot ja tummat, symmetriset varjot piirtävät vääriä muistikuvia katsojan mieliin!

Unohdetaan tämän tekstin alun pienimuotoinen sarkasmi ja ilkeily. Bloom on levynä täynnä tunnetta ja sitä voi varauksetta suositella lähes kenelle vaan. Tunnekuohut ovat kasvaneet yli nuoruuden kesistä, ja melodiat ovat nousseet lähemmäksi taivaanrantaa. Scallyn maalaileva kitara toimii täydellisessä symbioosissa Legrandin kypsän äänen kanssa, ja kaikesta huomaa yhtyeen kehittymisen ja itsevarmuuden. Pitchforkin haastattelussa Scally kertoi vihaavansa bändejä, jotka muuttuvat levyjen välissä. Beach House ei ole muuttunut, se on vain kasvanut siihen mittaan, johon aikuinen ihminen kasvaa. On suorastaan nerokkaan itsetietoista nimetä levy tällä tavalla – Bloom on todella Beach Housea suurimmassa väriloistossaan. Voit kuunnella Mythin kymmeniä kertoja päivässä, voit tanssia öisillä kaduilla Wildin tahtiin loputtomasti, eikä sopivan särmätön musiikki anna koskaan menettää otetta itsestään. Bloom on niitä levyjä, joihin kasvaa kiinni.

Vuoden 2012 randomein keikka: Lady Gaga

No huhhuh. Näinkin vannoutunut Lady Gaga -vihaaja on nyt sitten hommannut lipun Hartwall-areenan lisäkeikalle. Elokuun lopussa saatte siis lukea varmasti aika mielenkiintoisen keikka-arvion... Voisin ennen sitä kirjoittaa pitkän tekstin suhteestani tähän absurdiin pop-tähteen. Toivon että saan sataselleni vastikkeeksi järjettömän spektaakkelin ja vuosisadan bileet. Ja kuka tietää, onhan minulla vielä monta kuukautta aikaa korjata asenteeni! Ehkä minusta kuoriutuu vielä kunnon little monster.

Mutta jos Alejandro soi, niin räjäytän pääni. Ihan oikeasti, mieluummin vaikka Kuuden vuoden kuuliaisuus tai hienokoruhermannia muutama päivä putkeen. Mutta Judas, oi Judas!

Lower Dens - Nootropics (2012)

Lower Dens on hieno antiliike ihanan söpöille dream pop –bändeille. Yhtye soittaa nuhjuista lo-fi – musiikkiaan iskevän kitaran ja persoonallisen laulajan (ja nokkanaisen) Jana Hunterin säestämänä, mutta ei tosiaankaan tarjoile mitään helppoa tai kivan kuuloista. Kertakuulemalta Lower Densin musiikki kuulostaa juuri siltä muodikkaalta hurinalta ja sumulta, mihin niin moni 2010-luvun yhtye itsensä verhoilee. Heidän toinen levynsä Nootropics vaatii kuitenkin julmetun monta kuuntelukertaa, ennen kuin se paljastaa tumman syvyytensä ja moniulotteiset, universaalit viestinsä.

Nootropics-nimellä viitataan lääkkeisiin, jotka parantavat aivojen suorituskykyä kohottaen esimerkiksi muistia ja tietoisuutta. Niin kierolta kuin se kuulostaakin, levy kuulostaa juuri tältä; ympäristöstään täysin tietoisen ja sen syvintä olemusta käsittelevän ihmisen tuotokselta. Nootropics pohtii teknologiaa ja sen ja ihmisyyden leikkauspintaa; se on pieni tutkielma ihmisyyden rajoista ja niiden nostamisesta, sekä juuri teknologian osasta elämässämme. Näitä teemoja lähestytään joka suunnalta, usein sanoitusten lisäksi myös instrumentit ja kappalerakenteet tukevat Hunterin luomia merkityksiä. Kappaleet käyvät läpi monia muodonmuutoksia, eivätkä tosiaan pidä kiirettä tavoitteensa saavuttamisessa. Ja kyllä, nämä muodonmuutokset eivät ole kesäisiä eikä Hunterin sanomaa voi väittää kovin pirteäksi. Lower Dens on aina pitänyt musiikkinsa mahdollisimman vähäeleisenä ja tuonut siihen vain juuri ja juuri ne elementit mitä tarvitsee, ja nyt tämä on viety huippuunsa.

Tämä synkkä maailma ammentaa paljon Kraftwerkilta - tuttujen elementtien, Jana Hunterin androgyydin äänen ja himmeiden sähkökitaroiden lisäksi yhtye esittelee analogiset syntetisaattorit, jotka peittyvät hyvin harmaaseen usvaan, muiden soittimien sekaan. Täydellisen kuvan Lower Densin musiikillisesta kehittymisestä antaa häkellyttävänä ensimmäisenä maistiaisena jo jonkin aikaa sitten julkaistu Brains. Se laajentaa ensimmäisen levyn, Twin Hand Movementin äänimaailmaa rikkaasti; jokainen kuuntelukerta tuntuu tarjoavan jotain uutta ja oivaltavaa. Brains rakentuu tikittävän motorik-biitin päälle ja on yllättävän nopeatempoinen. Kertosäe uhkaa olla jopa, kauhistus sentään, mukana laulettava! Kappale kuulostaa alakuloisen koneen tuotokselta, eikä se pysy hetkeäkään paikallaan. Se muistuttaa, mikä on ihmisen ja hänen luomansa teknologian suhde. Hunterin ääni hukkuu kaiken massan alle, ja vain yhden kerran se nousee huutoon ja voittaa koneen, vain vaipuakseen uudestaan.

I objected with a knife and when I finally let my guard down
I was in the middle of the sea and drowning

Levyn aloittava Alphabet perustuu Louis Aragonin runoon Suicide vuodelta 1924. Runo rakentuu yksinkertaisesti aakkosista, mutta Lower Dens ei luota aivan tällaiseen yksinkertaisuuteen. Alphabetin sysäävät liikkeelle sykliset, hypnoottiset rummut, jotka toistavat ummehtuneisuuttaan loputtomasti. Pian sitä alkaa värittää syntetisaattori, sitten kitara ja basso - kaikki nämä soittimet antavat itsestään vain päällisen puolen, niin vähän kuin mahdollista. Lopputulos on kauniin nuhjuinen melodia, jonka päälle Hunter maalailee kuvaa ihmisen suhteesta omaan sisäiseen eläimeensä, omaan lajiinsa ja sen selviytymiseen. Samaa teemaa pohtii Propagation, joka irrotettiinkin seuraavaksi singleksi. Hunterin hitaasti venyttelevä pohtii lisääntymistä ja sen ihannointia, sitä, miten tämä perustarve synnyttää suurimman osan nykyisistä ongelmistamme. Tätä kierompaa kappaletta rakkaudesta en ole aikaisemmin kuullut - lisääntymisen lieveilmiönä se on aivan turha tuneitden kimppu, väritön kuin Propagationin äänimaailma ikään.

Levyn instrumentaaliosuudet jäävät harmittavasti "emobiisiensä" varjoon. Brainsin pitkänä lopetuksena toimiva Stem olisi toiminut loistavasti omana irrallisena itsenäänkin, samoin kuin Lion In Winter Pt. 1; sen drone-kitarat saavat ihon kananlihalle, ja vaikka se toimii hyvänä johdantona omaan kakkososaansa, niin sen hitaasti kasvava vetovoima voisi muodostaa aivan omankin teoksensa. Mutta no, kakkososansakin kanssa se muodostaa myös eheän kokonaisuuden. Muista kappaleista on mainittava lopetusta edeltävä Nova Anthem, joka nimensä mukaisesti kasvaa minimalistisuudestaan huolimatta aikamoisiin mittoihin. Hunterin venyttelevä laulutapa puuduttaa aluksi, mutta kuuntelukertojen kertyessä Nova Anthem muuttuu muuta levyä hallitsevaksi tekijäksi. Levyn peruselementeistä koostuva kappale kumpuaa ihmisyyden tukipilarista, kielestä. Pystymmekö koskaan hylkäämään sen kokonaan, kulttuurimme suurimman seinän?

Kun kaikki on jo sanottu, on aika siirtyä kohti suurempaa todellisuutta. In The End Is The Beginning voisi väärin käytettynä olla jokseenkin tekotaiteellinen kappaleen nimi, mutta nyt se muuttuu kuvottavan hyytäväksi. Rumpukomppi hakkaa kolkosti samanlaisena lähes kymmenen minuuttia, sen takominen ei herkeä hetkeksikään. Kitarat tuntuvat jamittelevan omiaan, eikä maailmanloppuun valmistautuva ihmiskunta kuulosta tämän perusteella hektiseltä vaan metallisen väliinpitämättömältä. Lopetus säksättää yhteensä neljätoista minuuttia, eikä mikään hirveästi muutu. Ihmiskunta ja Nootropics sen mukana ei saa grande finalea, vaan poistuminen hoidetaan hitaasti ja nylkyttäen. Kaikki kuulostaa puuduttavalta painajaiselta, joka joskus aiheuttaa katarsiksen, joskus vain jättää yksin. Ja kun tämä levy loppuu, kuulija on totisesti yksin.

Ihminen lajina ja yksilönä, ihminen osana maailmaa ja ihminen sen rakentajana. Tämän olemme saaneet aikaan. Olemmeko onnellisia? Onko lajimme vietti saatu tyydytettyä? Jana Hunter esittää kysymyksiä - tai ehkä pikemminkin omia vastauksiaan niihin - kitaransa avulla ja asettaa albumin nimen uuteen valoon. Tätäkö ihminen pohtii saavutettuaan uuden tason tietoisuudessaan? Ehkä uusi tietoisuus elää jo luomassamme teknologiassa. Vaikka Nootropics on musiikillisesti yhtä vähäeleisen masentunut kuin kansikuvansakin, sykkii Hunterin äänessä pieni toivo. "Dont be afraid / don't be afraid / everything will change / while you're asleep" hän laulaa ja kuulostaa innostuneemmalta kuin koskaan.

Pariisin Kevät - Kaikki on satua (2012)

Pariisin Kevät on minulle yläasteen loppu ja 15-vuotiaan elämän dramaattiset ylä- ja alamäet. Sitä kun naama on täynnä finnejä ja olen ihastunut ja elämä on kiinni äidinkielen kirjoituksesta. Eikö Meteoriitti-levyllä pitkälti ollut kyse tästä? ”Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa seuraavaa”, lauloi Arto Tuunela ja tiivisti aika hyvin keskimääräisen suomalaisen teini-iän. Kilometrin mittainen vanha koulureittini suorastaan huutaa Rivieran sanoituksia ja keväinen aurinko kaivaa usein mielen perukoilta esiin Alkemistin melodian. Pariisin Kevään musiikki edustaa minulle helppoa, huoletonta ja naiivia hattaraa, johon voi uppoutua silloin tällöin kuin hömppiin tv-sarjoihin ikään.

Kun Astronautin julkaisemisesta kerrottiin muutama vuosi sitten, olin jo unohtanut Arto Tuunelan ja siirtynyt ah niin paljon aikuisemman musiikin pariin (heivasin Sum 41:n ja Pariisin Kevään jostain syystä samaan aikaan pois elämästäni, näistä ensimmäisen ehkä hieman liian myöhään). Silti tartuin levyyn innoissani ja totesin Tuunelan päivittäneen soundinsa mitä nokkelimmalla tavalla, vaikka sanoitusten paras kärki jäikin vuoteen 2008. Musiikki soi jo hieman bändivetoisemmin, ja sanoituksissa liikuttiin ehkä hieman lapsekkaan aikuisen mielenmaisemissa. Kappaleet rakentuivat miljoonista erilaisista koskettimista, lauluraidoista, lelupianoista, helistimistä... Ilmaisu alkoi siirtyä yksinkertaisesta kohti hallittua, pompöösiä pop-musiikkia, jossa ei turhaa energiaa säästelty. Ja kyllähän se minuun iski, vaikka ihan tosi, mitä tämä nyt tarkoittaa: ”Jokainen tajuaa klovnin kyyneleet / olet draamakuningatar”?

No niin, koko tämän kahden kappaleen mittaisen johdannon tarkoitus oli ilmaista, että kun Pariisin Kevään uusin Kaikki on satua ilmestyi vihdoinkin, ei kiinnostusmittarini värähdellyt juuri lainkaan. Säikähdin tätä vähän; miksi levy julkaistiin jo kuukausia sitten ja tartuin siihen kunnolla vasta äskettäin? Miksi taannoinen ensikuuntelu sai minut lähinnä ärtymään? Suuri vaikutus on äskeisellä Tavastian keikalla, joka valoi uutta sielua moniin Kaikki on satua –levyn kappaleisiin, jotka levyversiona jäävät kolkoiksi ja ontoiksi.

Mitä sitten on tapahtunut? Tuunela on kerännyt ympärilleen bändin, jonka panos levyllä näkyy. Myös elektronisuus puskee aikaisempaa enemmän läpi. Lähes jokainen levyarvio on painottanut näitä kahta pointtia, ja minä voin vain myötäillä perässä. Jäljellä entisestä on tunnistettava lauluääni, artotuunelamaisen totiset sanoitukset sekä tietysti tulivuoren kokoiset äänimassat suorastaan raivostuttavine koukkuineen.

Kaikki on satua ja sadut ovat korvamatoja. Pariisin Kevät ei olisi Pariisin Kevät, jos se säveltäisi yhdenkin kappaleen vaatimattomalla kertosäkeellä ja olemattomalla melodialla. Ensimmäinen single, Saari, on omiaan alleviivaamaan tätä pointtia. Ei siitä nyt aivan "hei hei mutsi, mä en oo syönyt mun lääkkeitä"-kaltaista infernaalista koukkua ole löydettävissä, mutta ärsyttävyyden ja kesäisyyden rajoja koetellaan edelleenkin. Kitarat helisevät kun Tuunela laulaa kaukaisesta saaresta ja maalailee kuitenkin pientä suomalaista melankoliaa keijukaismaisiin sävellyksiinsä. Jossain taivaanrannassa nimittäin kiemurtelee nyt vaara ja ahdistus. "Mul on pahoja aavistuksia mielessä tämän tästä / enpä taida hengissä selvitä elämästä" on lyriikkana ontuva mutta silti kuitenkin - tosi? Saari ei tarjoa yhtikäs mitään uutta, mutta palvelee silti listahittitarkoitustaan ihan mukavasti. Karua kyllä, mutta keskinkertaisuudessaan se on täydellinen käyntikorttibiisi muulle levylle. Sitä ei ole helppo vihata, mutta tämänkaltaiset söpöilylyriikat alkavat ajan myötä kuulostaa aina vain enemmän itsetarkoituksellisilta.

Astronauttiin verrattuna Kaikki on satua on ehkä hieman tasapaksu. Tämä toisaalta vain korostaa sen villimpiä vetoja. Lopeta! on jotain erittäin mielenkiintoista - sen lyriikat rakentuvat listan muotoon, luetellen näennäisesti toisiinsa liittyviä asioita, jotka pitäisi "lopettaa". Listalta löytyy kaikkea pimeistä vaalirahoituksista juoksemiseen ja homotteluun, ja ainoan vihjeen syvemmästä tarkoituksesta antaa toistuva "lopeta nukkuminen"-säe. Biisin taustat ovat kokeellisen elektroniset, ja musiikillisesti tämä onkin erottuvinta Pariisin Kevättä. Idea kantaa ensimmäiset pari minuuttia, ja loppubiisin pitää kasassa vain Tuunelan hieno tulkinta. Samaa junnaavuutta käyttää hyväkseen Sytytä valo, jonka sanoitukset ja matala konetaustakin alleviivaavat unenomaista tunnetta siitä, ettei mikään edisty. "Pitäisi päästä pois ja äkkiä / kun joku kasaa ajatuksista häkkiä" - riimipari kuin suoraan hikisimmästä insomniasta.

Yksi olennainen osa Astronauttia oli Tuunelan kyky naamioida Suomi-iskelmä 2010-luvun vaatteisiin. Tästä tunnusmerkistä ei ole päästy eroon. Kesäyön on pakko soida ensi kesänä jokaisesta avonaisesta radiosta, oli se asetettu sitten vaihtoehtokanavien tai Radio Novan taajuuksille, ja tästä on kiittäminen sen kaikille sopivaa iskelmämelodian ja modernin sovituksen liittoa. Sillä miksei säkeitä "ulkona kesäyö / satoi kasvoille kyyneleitä" olisi voitu laulaa akustisen kitaran ja möreän miesäänen säestämänä jo 60-luvulla? Ehkä kaikki palaa itsestään ennalleen kumartaa myös suomirockia kohti yllättävän maallisilla sanoituksillaan. Kitarariffi varjostaa Tuunelan huutamia kirjainyhdistelmiä, ja lopulta hän jo anookin itselleen rakkautta, vaikkakin oi niin erilaiseen tapaan kuin muinoin Meteoriitilla. Nyt hän nimittäin ottaa itse linja-autonsa kiinni. "Beibi haluan vain rakkautta saada ja pois saman antaa" - niinpä niin.

Vaikka minkäänlaista aivan näkyvää kokonaisuutta ei ehkä tälle levylle voikaan nähdä (pienen yhteisen teeman, arkielämän todellisuuspakoilun, lisäksi), niin sen alku ja loppu on hiottu hienosti. Aloituksena Olen kuullut merestä luottaa takuuvarmaan, kilkattavaan ja mahtipontiseen kertosäkeeseen. Se luottaa helppoihin sanoituksiin, jotka voisivat aivan hyvin raikaa festariyleisön yllä, vaikkeivat sisälläkään minkäänlaisia helppoja latteuksia. (Sivumainintana sanottakoon, että rakastuin tähän biisiin Tavastialla! Live-esitys sysäsi kappaleen tarinaa raivokkaasti eteenpäin.) Häikäisee taas sulkee tämän unimatkan ja herättelee tokkuraisesti aamuun ja parranajoon. Sen sähköiset rummut ja raukea kitara kehystävät orastavaa valoa.

Kaikki on satua kuulostaa aivan nimeltään ja kansikuvaltaan - Arto Tuunela tunkee paljolti samoille tematiikan vesille kuin M83:n Anthony Gonzalezkin. Meteoriitin vieressä levy tuntuu tukehtuvan omaan suuruuteensa, mutta toisaalta Tuunela on osannut käyttää elektrotaustoja raikkaastikin. Mitä tähän nyt sanoisi? Tuunela on jälleen kerran julkaissut kevyehkön soundtrackin niille kevätilloille, kun huolet ovat vain ohut kalvo horisontissa. Tällaiselle todellisuuspakoilu-popille on nyt mitä ilmeisimmin kysyntää. Suomalaiset ovatkin olleet viime aikoina kovin tuotteliaita satusetiä. Pariisin Kevättä ja Nightwishia yhdistää pinnan alla useampikin kuin yksi säie.

Son Lux - We Are Rising (2011)

Olen julistanut vihaani genreluokituksia vastaan useasti jo tässäkin blogissa. Yhden genrenimen edessä kuitenkin polvistun: Triphopin. Ah, minä rakastan triphopia! Liitä nimi johonkin bändiin, ja voit olla varma, että otan sen kuunteluun. Son Luxinkin löysin alun perin juuri ”triphop”-nimikkeen alta, enkä joutunut pettymään. Triphop triphop triphop, voiko lauserakenteita enää pahemmin raiskata tuon sanan toiston avulla!

Rakkautta ensisilmäyksellä -sanonta on tosielämässä melkomoista kuraa, mutta musiikin suhteen se on pätenyt muutaman harvan ja valitun kerran. We Are Rising on siitä hassu tapaus, että ensikuulemalta se löi saman tien jalat alta ja synnytti pohjattoman euforian tilan, mutta vain hetkeä myöhemmin antautui kritiikin vietäväksi. Päältä päin Son Lux nimittäin tarjoilee toisella levyllään elektronisia taustoja ties millaisilla orgaanisilla soittimilla huiluista viuluihin, mikä noin niin kuin ajatuksen tasolla kuulostaa suoraan minulle sävelletyltä unelmateokselta. Käytännössä levy kompastelee hieman jo senkin puolesta, että se on tehty kokonaan yhden kuukauden ajassa. Onneksi en ole musakriitikko, jonka pitäisi antaa tälle levylle jokin tietty arvosana, sillä haluaisin tässä kirjoituksessa keskittyä levyn hyviin puoliin - sen rohkeaan sävellykseen ja mystiseen tunnelmaan, joka nostaa ihokarvat pystyyn aina vain uudestaan ja uudestaan.

We Are Risingissa on pitkälti kyse pyörteestä, jonka se luo. Vaikka levy onkin soittimiensa ja soundinsa osalta "soundtrackmainen", ei se suostu taipumaan taustamusiikiksi. Siitä pitävät huolta lukuisat pienet yksityiskohdat, joista jokainen kappale tuntuukin koostuvan. Jopa sanoitukset koostuvat usein yksittäisistä lauseista, eivätkä mistään suuremmasta kokonaisuudesta. "Leave the riches, take the bones - I'm ready to be robbed", Ryan Lott eli Son Lux mongertaa syvän bassobiitin päälle yhä uudestaan ja uudestaan. Siinä missä hänen edellinen levynsä At War With Walls & Mazes oli tarkkaan hallittu ja sliipattu kokonaisuus, on We Are Rising paljon energisempi ja rönsyilevämpi kokeilu, jonka alkukantaisuus muistuttaa jatkuvasti sen nopeasta syntyajasta. Rauhallisemmissakin kappaleissa näennäisen tyyneyden alla kytee vaara ja salaperäisyys.

Muut synestesiasta kärsivät saattavat ymmärtää, että kannen värit määrittävät paljonkin tätä musiikkia. Taistelua uhkuva Rising toistaa samaa "we are rising suns"-lausetta useiden erilaisten taustojen päälle - lukuisat puhaltimet luovat elektrobiitin päälle vihreää savuverhoa kuin hämäyksenä. Lopulta usva katoaa ja jäljelle jää vain kaukana takova synkkä biitti, jonka päälle Lott edelleen toistaa mantraansa. Samaa vihreää huokuu aloituskappale Flickers, jonka äänimaailma on kuin suoraan kierosta keijuelokuvasta. "And with my opened mouth I join the singing light", Lott laulaa dramaattiseen tyyliinsä samalla kun tempo laahaa ja viulu ulisee kauempana polulla.

Tummempaa materiaalia tarjoaa Chase, joka pidättäytyy perinteisissä soittimissa ja onkin juuri siksi niin karmiva. Minkäänlaista breakdownia ei odottelusta huolimatta tule, ja ainoa elektroninen kilkatuskin saattaa olla vain piano. Tämän jälkeen Claws kuulostaa vielä entistäkin jytämmältä - se tarjoilee jopa pienoisia dubstep-elementtejä (eikä! taas tuo sana!). Syvä basso jytisee, kun Lott ja hänen kaikunsa henkäilee "you've got your claws in me, don't you". Lopulta kappale vielä räjähtää hetkeksi äänien sekamelskaksi. Tällainen vaihtelu on omiaan pitämään mielenkiinnon yllä, vaikkei musiikki muuten innostaisikaan, ja onkin sääli, että silloin tällöin We Are Rising unohtaa vahvuutensa ja vaipuu tylsyyteen. Flowers viehättää kelloillaan ja helähdyksillään, mutta ei pääse lähellekään sitä ympäröivää tunnelmaa. Levy on tarkka kokonaisuus, josta eivät erotu niinkään säröt vaan tylsät ja latteat keskinkertaisuudet.

We Are Rising onnistuu parhaimmillaan luomaan hyvin alkukantaisia ja luonnollisia tunnetiloja - se on voimamusiikkia puhtaimmillaan. Kun Ryan Lott käskee päästämään irti, niin minä totta vie haluan totella saman tien ja irrottautua ihan kaikesta. Musiikillisesti levy on suoranaista korvakarkkia, sillä harvoin taustalla ei kuulu ksylofonin kilkatusta, jousiorkesteria tai laulusamplea ja niihin sekoittuvaa konebiittiä. Siitä Son Luxin musiikissa ehkä onkin kyse; luonnollisen ja epäluonnollisen sekoittamisessa. Viulu ja tietokone ovat yhtä, kuten myös kaaos, improvisaatio ja hallittu sävellys.