Sharon Van Etten - Tramp (2012)

Aivan aluksi löydän itseni pimenevän Varsovan sivukujilta, jonne Sharon Van Etten kitaroineen minut johdattaa. Warsaw-nimisessä aloituskappaleessa on sitä samaa tummanpuhuvaa vetovoimaa, joka artistissa on kiinnostanut alusta asti. Kun näin Van Ettenin esiintymässä, hän suorastaan huokui sitä – intiimien mutta voimakkaiden kappaleidensa perään hän naukkasi usein viskiä ja naurahti sitten ujosti mikrofoniin. Viimeistään nyt, uusimmalla levyllään, hän uskaltaa katsoa kuulijaansa silmiin ja nousta ujoutensa yläpuolelle. Mutta ei kuitenkaan suin päin, sillä venyttelevä ja säröinen Warsaw on osoitus siitä, että entisten Because I Was In Love – ja Epic –levyjen äänimaailma on vain päivitetty astetta sähköisemmäksi. Vielä ei nousta, vaan pysytään visusti pohjalla. Varsovassa on yö. ”I want to show you – I love you silently” uskaltaa Van Etten myöntää.

Nähdessäni Van Ettenin soittavan Kulttuuritalolla häntä oli tukemassa joukko muita muusikoita, etunenässä Aaron Dessner. Myös hänen uusin levynsä, Tramp, on täynnä vierailevia tähtiä; he saavat yhden naisen kitarallaan soittaman folk-musiikin kuulostamaan paljon osiaan suuremmalta. Kaikki yhteistyökumppanit ovat luontevia: Aaron ja Bryce Dessner The Natonalista, Jenn Wassner Wye Oakista sekä Julianna Barwick, nimekkäimmät mainitakseni. Tällaisessa seurassa on varmasti helppo kehittyä laulunkirjoittajana ja laulajana. Tramp ei muuta Van Ettenin valmiiksi rakentamia perusteita, mutta hän on nopeuttanut tahtia levy levyltä, ja niin käy nytkin.

Give Out kuljettaa kuulijan samoihin maisemiin, minne Epic-levykin. Akustisella kitaralla säestetty kappale on varustettu Van Ettenin suurimmilla vahvuuksilla: Pienistä elementeistä rakennetuilla, melankolisilla tunnelmilla seek tunnistettavilla melodioilla. "In my way, I say, you're the reason why I'll move to the city, or, why I'll need to leave" hän lausuu välittäen tunteen jokaisella lausumallaan tavulla. Vielä enemmän hän nousee vastarintaan seuraavalla Serpents-kappaleella. Van Etten käyttää ääntään paljon rohkeammin kuin aikaisemmissa töissään. Jo lähes maneeriksi luettava sanojen venytys kuulostaisi monen laulamana typerältä, mutta nyt täysin luonnolliselta. Kitaravetoisessa (ja erittäin hitikkäässä) Serpentsissä ei alistuta enää mihinkään - "you enjoy sucking on dreams so I will fall asleep with someone other than you".

Seuraavaksi singleksi valittu Leonard muistuttaa Van Ettenin sanoitustaidoista. Hän on mestari saamaan paperiset kliseet kuulostamaan kivulta ja kärsimykseltä. Yksittäisistä, viattomista lauseista kytkeytyy aitoja ja elämänmakuisia tarinoita. Tarvitaan kolme kertosäettä, että yksinkertainen "I am bad"-lause uskalletaan lausua kokonaan loppuun: "I am bad at loving, I am bad at loving you." Leonard sisältää myös yhden omista suosikkisitaateistani koko levyltä:

I wanted to try for you
I wanted to die for you
dramatic things
the lies

Kaksitoista kappaletta sisältävä albumi ei ole virheetön. Tarkasti rakennettu tunnelma rikkoutuu muutamaan otteeseen, kuten laiskan In Linen soidessa. Kappaleella ei ole tarjota muuta kuin lopun hyvä yritys, sillä Van Etten kuulostaa aidon hätääntyneeltä hokiessaan "in line, in line" tyhjään ilmaan. Voisi sanoa, että Tramp alkaa kovaa ja korkealta, lässähtää sitten aivan pikkuisen, mutta vain noustakseen jälleen kohti loppua.

Yksi albumin kauneimpia hetkiä on Beirutin Zach Condonin ja Van Ettenin duetto We Are Fine, joka kertoo paniikkikohtauksen saaneesta ystävästä. Harvoin musiikki saa aikaan yhtä lohduttavan katarsistunteen kuin tämä kitaratunnelmoinnista alkava ja viuluun päättyvä kasvutarina. Sitä seuraava Magic Chords on kieroutunut pop-kappale, josta paistaa läpi katkerien tunteiden kirjo. "You got to lose sometimes", kertoja julistaa, mutta myöntää lopuksi "you got nothing to lose this time".

I'm Wrong ja Joke Or A Lie lopettavat albumin laskemalla kierroksia, mutta osoittamalla Van Ettenin kyvyn kirjoittaa yksinkertaisen kauniita, yhdenkin idean kappaleita. I'm Wrongin puhaltimet kasvattavat simppelin melodian, jonka päälle "it's bad to believe in any song you sing" kuulostaa pelästyneeltä. Kertoja on omasta mielestään oikeassa, hän käskee toista nauramaan hänelle - ja lopulta kasassa on vain kaaos. Nurkkaan ajettu, epävarma kertoja yrittää pitää ihmissuhteensa kasassa. Hän on yksinäinen, vaikkei ole yksin huoneessa. "My hands are getting tired", hän huokaa lopulta. "Call it a joke or a lie - put you coat on, then believe me", Van Etten laulaa minimaalisella säestyksellä ja saa aikaan tukun kylmiä väreitä. Trampin lopettava "i tried"-lause jää roikkumaan ilmaan. Kukaan ei usko hänen sanojaan - hänen tunteensa ovat aina pelkkä valhe tai vitsi.

Sharon Van Ettenin voima on aina perustunut sisäänpäin kääntyneeseen musiikkiin ja kuvottavan henkilökohtaisiin sanoituksiin. ”Chained to the wall of our room, you chained me like a dog in our room” hän lauloi hiljaa edellisellä levyllään. Nyt liikutaan edelleen ihmissuhteiden parissa, mutta teksteihin on entistä helpompi samaistua. ”It might be I always give out”, Van Etten tunnustaa ja saa tahtomattaan kuulijan mielialan puolelleen. Harvoin levyn kansi on antanut yhtä osuvan kuvan albumin sisällöstä – tumma ja yksinkertainen värimaailma, sana ”tramp” artistin tyhjän katseen päälle kirjoitettuna. Tämän musiikin haluaa pitää sisällään, sille haluaa antaa oman aikansa. Siksi tämä arvostelukin on pari kuukautta myöhässä. En haluaisi koskaan jakaa itsestäni niin paljon kuin Sharon Van Etten, en, vaikka hän tekee sen nyt kauniimmin kuin koskaan.

Alphacloud - Past Forward (2011)

Kotikutoisissa bändeissä on aina jotain söpöä. Niistä on puhuttava nimenomaan bändeinä, eikä missään tapauksessa esimerkiksi vaikkapa ”yhtyeinä”. Sellaisia oli omassa lukiossanikin useita. Kun Spotify-mainos ja maailman suurimmat levy-yhtiöt koettavat saada minut kuuntelemaan musiikkia, epäröin. Mutta kun pieni berliiniläinen indiepoppoo pistää viestiä Last.fm-sivustolla, niin kuinka voisin kieltäytyä? Ja jos jokin on söpömpää kuin koiranpennut, niin sähköpostiin tipahtanut kirje, jossa bändi etsii levynkansien tekijää, koska haluaisivat painaa albumiaan ihan fyysiseenkin muotoon.

Berliiniläisen Alphacloudin musiikissa kuuluu nuoruus ja tietynlainen päämäärättömyys; se poukkoilee, vaihtaa tyylilajia, ei pysy paikallaan. Yleiskuvan määrittäminen on hankalaa, mutta onneksi kaiken voi heittää vaikkapa rock-käsitteen alle. Indierock? Indie-pop-rock? Nojoo. Itse bändi määrittelee musiikkiaan (vapaasti suomennettuna) ”meduusan ensimmäisiksi hengenvedoiksi”. Ei ehkä aivan se ensimmäinen asia, jonka edellisvuonna julkaistu Past Forward kirvoitti mieleeni, mutta ehkä tästä jotain merenelävää pystyy aistimaan. Parhaimmillaan pieniä haikaloja, pahimmillaan muutaman lahnan.

Muutama ensimmäinen kappale antaa Past Forwardista hieman väärähkön kuvan. Paper Monsters ja Modern Days esittelevät tummasävyisempää, jopa hieman progeilevaa Alphacloudia. Paper Monsters avaa levyn rapinalla ja koneiden äänillä, kasvaen siitä hiljalleen kitaran ja ujohkon mieslaulun muodostamaksi hallituksi kaaokseksi, kun Modern Days taas luottaa kieroon, akustisen kitaran luomaan tunnelmaan. Niin ikään akustinen leirinuotiobiisi Elephant In The Room kuulostaa näiden jälkeen simppeliltä ja riisutulta kaikessa yhteislaulutunnelmassaan.

Varsinaisia rimanalituksia löytyy albumilta vain yksi. Muka-hauska, bassosta ja laulajan puheäänestä rakennettu baarikertomus ei naurata vaan vaivaannuttaa. Se erottuu muista kappaleista typeränä ja lapsellisena - äh, raivostuttavaa! Kontrasti sen ja sen jälkeisen, jälleen kerran syvissä vesissä uivan Snake Gamen välillä on huimaava. Snake Game voisi olla napattu Riversiden B-puolelta - niin hypnoottinen sen "all in your head"-mantra on. Taustalla hiljaa pulputtava elektroninen biitti vain syventää tunnelmaa. Samoista aineksista muodostuu myös Give In, joka on yksi laulaja William Bessonin parhaista laulusuorituksista.

Levyn loppupuoli on hitikäs. The Usual Friendsin "there's no common ground I wish I had found"-koukku jää päähän, kuten muutkin sen ihmissuhdelyriikat, jotka eivät kerrankin kuulosta kornilta. Varsinainen helmi on kuitenkin albumin viimeinen biisi, A New City, joka on erittäin tunnelmallinen, elektroninen taidonnäyte. Se on kaunis lopetus epätasaiselle levylle, ja jättää toivomaan, että hitsivie, Past Forwardilta olisi voinut löytyä muutama muukin samantapainen biisi.

Loppupeleissä Past Forward tuntuu lähinnä kokoelmalta bändin tähän mennessä valmiita kappaleita, eikä niinkään selväksi pohditulta albumikokonaisuudelta. Sellaisena ajateltuna siinä ei periaatteessa ole sen suurempaa vikaa - materiaali kun on rikkonaisuudestaan huolimatta oikein lupaavaa. Oli luontevaa kirjoittaa levystä juuri tällä tavalla, biisit esitellen, vaikka se kenties tylsältä ja helpolta vaihtoehdolta näyttääkin. Seuraavaa albumiaan varten yhtyeen on kuitenkin valittava selkeämpi linja. Nyt Past Forwardin osaset sotivat liikaa toisiaan vastaan, eikä kuulija oikein ole varma, että pitäisikö tässä nyt tanssia vai ei. Taitoa näiltä sympaattisilta nuorukaisilta kuitenkin löytyy, ja mielestäni paljon enemmän elektronisvivahteisen rock-musiikin saralla kuin bileiden piristäjänä.

Palkintona niille, jotka jaksoivat lukea loppuun asti, voin paljastaa, että Past Forwardin voi ladata ilmaiseksi Alphacloudin nettisivuilta! Jei!

Choir Of Young Believers - Rhine Gold (2012)

Nyt täytyy pysyä varovaisena. Nyt jos koskaan on nimittäin vaara, että ajaudun asiallisen kirjoituksen sijaan hehkuttamaan musiikkia vailla kritiikin häivää. Kaikkien yhteiseksi parhaaksi voisin purkaa tämän osion heti alta pois:

AAAAAAA jejejejejejei jumalauta rakastan Choir Of Young Believersia aaaa! Kyllä tätäkin sai odottaa jes täydellisintä musiikkia pitkään aikaan, jes jes jes! Tanska, tuo ihana musiikkimaa, rakastan tätä ja olen onnellinen aaaAAAAaaAAAAA!

Kiitos. Nyt voitaneen keskittyä oleelliseen eli juuri ilmestyneen Rhine Goldin musiikillisten ansioiden analysointiin. Kyseessä on siis tanskalaisen yhden miehen projektista bändiksi kasvaneen, Choir Of Young Believersin toinen albumi, joka muuttaa rajustikin suuntaa ensimmäisen levyn äänimaailmasta. Siinä missä sitä edeltävä This Is For The White In Your Eyes keskittyi toiveikkaaseen jousivetoiseen pop-musiikkiin, on Rhine Gold paljon bändivetoisempi levy. Tässä asia pähkinänkuoressa ensi kertaa sitä kuuntelevan näkökulmasta; sama ajatus oli itsellänikin päällimmäisenä, kun levyn lopettava nimibiisi loppui. Myöhemmin Rhine Gold kuitenkin paljasti olevansa jotain paljon enemmän. On totta, että normaalit bändisoittimet ovat paljon aikaisempaa suuremmassa roolissa, mutta muodonmuutos ei vähennä musiikin intiimiyttä pätkääkään. Mies yhtyeen takana, Jannis Makrigiannis, pitää ohjia entistä tiukemmin käsissään. Nahan luominen ja jopa perinteisten COYB-elementtien, kuten Makrigiannisin laulutavan, hylkääminen tuntuu nyt ainoastaan luonnolliselta ja oikealta.

Jousia käytetään nyt varovaisena lisämausteena, ja paljon entistä hyytävämmin. Takana ovat Hollow Talk –tyyliset, haaleat kappaleet, sillä nyt jouset luovat usein tunnelmaa suoraan kummitusjunasta. Tämän todistaa jo aloituskappale The Third Time, joka alkaa hiljaisesta huminasta eikä oikeastaan koskaan kasva itsestään ulos. Sitä seuraava Patricia’s Thirst on levyn hitikkäintä kärkeä ja siksi luonteva valinta ensisingleksi (myös pituutensa puolesta; se on levyn kappaleista ainoa, joka pysyy kolmen minuutin mitassa). Jo kahden ensimmäisen kappaleen jälkeen käy selväksi, että aikaisemman levyn muotista halutaan kiireellä ulos; Makrigiannis laulaa paljon uhoavampaan sävyyn, saaden ääneensä luonnollisen särön. Viimeistään Paralyse tekee täydellisen pesäeron This Is For The White In Your Eyesiin - se kasvaa kymmenen minuutin pituudessaan aikamoiseksi kraut-kilkatukseksi, mutta ennen sitä huipentuu jo puolivälissään lentokoneen nousua muistuttavaan jyrinään.

Rhine Goldin emotionaalisessa keskiössä sijaitsee Have I Ever Truly Been Here, joka on yhtyeen kauneinta antia koskaan. Hauras melodia muistuttaa minua monesta, tavoittamattomissa olevasta kappaleesta; pieni ripaus Sound Teamia siinä ainakin on. Alun akustinen kitara karmivan jousimaton päälle ja sitten varovainen lipeäminen kertosäkeen puolelle - edellislevyn toivo on parhaiten näkyvissä juuri tämän kappaleen hiljaisessa voimassa. Nye Nummer Et ja Paint New Horrors ovat yllättävän suoraviivaisia voimapop-kappaleita, ja varsinkin jälkimmäinen jää mieleen todella hienolla pianotunnelmoinnillaan. Sanat kertovat hallitsemattomasta rakkaudesta ja fiilis muistuttaa baarin hämystä ja tupakansavusta - jälleen jotain aivan uutta tältä orkesterilta.

Missään vaiheessa levy ei anna kuulijan mielenkiinnon herpaantua. Rauhallisempaa melodiaa seuraa yhtäkkiä jousien äänivyöry. Vasta loppua kohden Rhine Gold rauhoittuu - ja nimibiisi onkin loistavan raukea lopetus yllätyksiä täynnä olevalle levylle. Simppeliys ei aina ole parasta, mitä musiikille voi tapahtua, mutta tällä kertaa aikaisempaa yksinkertaisemmat ideat tekevät Rhine Goldista lähes mestariteoksen. This Is For The White In Your Eyes tuntui lähinnä lämmittelyltä verrattuna Rhine Goldin täydellisen hallittuun kokonaisuuteen. Se on suunnanmuuttos musiikillisesti, mutta ehdottomasti myös tunnelmansa puolesta; nyt liikutaan paljon aikaista syvemmällä, piilossa auringolta.

Choir Of Young Believersin nimi alkaa olla jo vähän väljähtänyt; on vaikeaa ajatella tätä minkäänmoisena kuorona, sillä kyseessä on mitä eristäytyneintä musiikkia. Vaikka musiikki kasvaakin nyt aikaisempaa suurempiin mittakaavoihin, koskettaa se silti myös iholle. Kun Makrigiannis vaikeroi "oh how I long fo something different", hän puhuu myös minun äänelläni - bändin muodostama pieni taustakuoro myötäilee. Yhtye on todella onnistunut laajentamaan omaa, täysin persoonallista ulosantiaan juuri oikeaan suuntaan. "Isolation and dreams, sedated and free" kuuluu levyn kaunein koukku ja summaa kaikki sen osat yhteen.

Robin - Koodi (2012)

Mikä mahtaa olla viime viikkojeni kuunnelluin albumi? Julia Holterin kummitteleva Ekstasis? Son Luxin We Are Rising? Fanfarlon Rooms Filled With Light? Vai kenties jotain sellaista, mitä ei last.fm:ään kehtaa noin vain scrobblailla? Jotain, mitä on mahdollista ostaa myös Hesburgerista?

Sanon harvoin, että musiikki on huonoa. Musiikki voi olla tylsää, musiikki voi olla ärsyttävää, musiikki voi olla raivostuttavaa. Mutta että absoluuttisesti huonoa? Siis, että eri asia kuin se, että minä en tykkää. Se, että kenenkään ei pitäisi tykätä. Paljon sanottu, mutta yhdessä suhteessa aiheellista: Minä suorastaan vihaan yltiökaupallista musiikkia, jonka ainoa tavoite on tuottaa laskelmoidusti rahaa tuottajilleen. Siinä ei ole kyse musiikista. Tietysti artistit voivat elää vain musiikkinsa avulla ja täten säveltää myös elantonsa vuoksi, mutta puhun nyt jostain hieman raadollisemmasta. Siitä, kun ei tarvitse edes yrittää, ja siitä, kun isot pahat levy-yhtiön sedät käyttävät häikäilemättä pikkutyttöjen kasvuvaihetta rahantekovälineenä.

Noniin, kumpikin edellä olevista kappaleista viittasi tietysti 13-vuotiaan Robinin Koodi-levyyn. Se on totisesti sidottu aikaansa ja paikkaansa; Frontside Ollie tarvitsee Youtubea yhtä paljon kuin Youtube sen kaltaisia, suosittuja videoita. Se julkaistiin juuri oikeaan aikaan, nyt, kun Rebecca Black ja kumppanit ovat viitoittaneet lapsien laulamien nettihittien tietä. Saako tällaista musiikkia arvioida samalla tavalla kuin muita blogissani arvioimiani levyjä? Olenko vähän liian kyyninen ja itseni tosissaan ottava, jos lyttään levyn jo tässä vaiheessa? Ihan vaikka senkin takia, että jokaisen kappaleen takaa löytyy Maki ”Väinämöisen jalanjäljissä” Kolehmainen?

No, en lyttää. Lukekaas vielä uudestaan tämän kirjoituksen ensimmäinen, vihjaileva lause.

Omassa tyylilajissaan Robinin ensilevy onnistuu nimittäin ihan näppärästi. On totta, että sävellyksissä ja varsinkin sanoituksissa on usein menty siitä kuuluisasta aidan matalimmasta kohdasta, joka on itsellenikin entisenä lukiolaisena oikein tuttu oikopolku. Mutta ei nyt mitään mullistavaa haetakaan, vaan tarttuvia kertosäkeitä ja kivaa fiilistä. Ja sävellykset toimivatkin! Frontside Ollie on ihan kivaa kitarapoppia, Räjäytät mun pään valloittaa iloisella euroviisumaisella energisyydellään ja taivaita tavoittelevalla, kaksiosaisella kertosäkeellään. Rauhallisemmatkin kappaleet ovat toimivia. Harmi että moni kappale hukuttaa Robinin ääntä turhaan ylituotantoon. Karmeana esimerkkinä tätä mainittakoon vaikkapa Faija skitsoo.

Sanoitukset syväluotaavat 13-vuotiaan tunne-elämää. Niistä vastaavat tietysti neljäkymppiset ammattimuusikot, mutta Robin vetää silti tulkinnoista pisteet kotiin. Voi sitä ihastumisen määrää! Juuri se tietty tyttö räjäyttää pään, aina yhtenään. "Ollaan samanlaisia, aivan liian ujoja" Robin tunnustaa Hiljaisessa tytössä (joka kuulostaa tietysti vähän laskelmoidulta kyynisiin aikuisen korviini). Muutkin tärkeät ihmiset saavat kuulla, mitä Robinilla on sanottavaa. "Jos sä myöhästyt se pistää konees kii, etkä viikkoon saa taas käyttää läppärii" hän tilittää isälleen.

Pakkohan sitä on nostaa hattua, kun 13-vuotias poika laulaa vilpittömästi "vaikken koskaan sanokaan, mä sun neuvos talteen paan, sä oot ihan helmi äiti kuitenkin". Muutenkin Koodi viljelee kauniita arvoja; hiljainen ja ujo tyttö kiinnostaa, jokainen saa olla omanlaisensa eikä tarvitse esittää, aina kannattaa elää hetkessä. Toivon todella, että Robin toimii esikuvana edes jollekin yläasteen aloittaneelle… Mutta onko Robin vain tuote, jolla iskettiin markkinarakoon oikealla hetkellä? Onko söpöys ja kiltteys juuri sitä, mitä levy-yhtiö tiukasti havittelikin?

No, ainakin jotain oikeasti raadollista on siinä, että Robin laulaa ”rahat meni taas Hesburgeriin” samalla kun kyseinen lafka kauppaa suurella mainoskampanjalla hänen levyään. Toisaalta, olivathan omankin lapsuuteni suosikit aikamoisen turhia rahasampoja. Vai mitä voi sanoa esimerkiksi Smurffi-levyistä? Robinin tapauksessa jostain sieltä bisneksen välistä löytyy sentään elävä ja aidosti sympaattinen laulaja. Tunnustan: Olen tanssinut Frontside Ollien tahtiin, olen kuunnellut Otan aurinkoo –kappaletta aurinkotuolissa. Olen kuunnellut koko levyä Dark Soulsin pelottavimmissa kohdissa, joita en muuten olisi uskaltanut pelata. Hrrrr.

Eikä kukaan voi väittää, etteikö Robin olisi saanut jo jotain suurta aikaiseksi. Onko mikään muu biisi soinut kollektiivisesti joka ikisen suomalaisen päässä niin paljon kuin Frontside Ollie? Wooo-ooo-ooo!

Räjäytät mun pään, aina kun sut nään

Dominant Legs - Invitation (2011)

Tiedän olevani hitosti myöhässä – Dominant Legsin debyyttialbumin ilmestymisestä on kulunut jo melkein puoli vuotta, ja blogimaailmassa aika vastaa noin kahdeksaa elinikää. Tunnelmaltaan levy kuitenkin sopii luontevammin kevääseen kuin kolkkoon syksyyn, johon se ilmestyi.

Invitation on juuri niitä tanssittavia indiepop-levyjä, joita putkahtelee maasta kuin kärpässieniä ikään. Tässä kisassa voittaja on aina se omaperäisin, se, joka saa vanhoista aineksista kasaan jotain edes hieman persoonallista. Tämä musiikki on nyt indien ytimessä; tuon vaikeasti määriteltävän sanan, joka taidetaan nykyään määritellä sen mukaan, mitä Pitchfork arvostelee. Söpöt mies- ja naislaulajan duetot – check. Kivat mutta ei liian rajut kitarariffit – check. Erittäin tarttuvat melodiat – check. Dominant Legs onnistuu kuitenkin levyllään (toisin kuin sitä edeltäneellä EP:llään) kuulostamaan tuoreelta. Sen valtti on pieni muovisuus, jota käytetään taidokkaasti hyväksi. Ja tietysti se söpöys.

Biisimateriaali on niin helppoa ja luontevaa, että tanssijalan vispaamista ei voi välttää. Levyn alkupuoli on yhtä hittitykitystä: Take a Bow potkaisee albumin käyntiin ehtana käyntikorttibiisinä, Where We Trip the Light tanssittaa karibialaisrytmeillään ja Already Know That It's Nice saa laulamaan mukana aina, kuunteli sitä sitten yksin pimeässä huoneessa tai ruuhkabussissa. Kaikki muistuttaa vähän jostakin, vaikka melodiat huokuvatkin jotain täysin Dominant Legsille tyypillistä. Pienenä mietteenä voisi heittää, että Nuorgam vertasi yhden kappaleen mittaisessa arvostelussaan Invitationia kuuden eri bändin aikaansaannoksiin. No joo, voisin itsekin mainita muutamankin mieleeni juolahtavan bändin, jonka tavaramerkki on miehen ja naisen päällekkäinen laulu synataustoilla. Kuitenkin Ryan William Lynchin ja Hannah Huntin yhteislaulu kuulostaa relevantilta eikä vain turhalta lisämausteelta - tämä näkyy mielestäni parhaiten juuri levyn alkupään kappaleissa.

Vaikka selviä heikkoja lenkkejä ei Invitationilta löydykään, niin puolivälin - tai ehkä tarkemmin ottaen kierroksia lisäävän singlen Hoop Of Loven - jälkeen sitä alkaa uhmata pieni kliinisyys. Ainoastaan The One That You're With uskaltaa erottua selvästi säröllään ja asenteellaan. Lähes jokainen albumin kappaleista on tietyllä tapaa ontto ja muovinen. Make Time for the Boy esittelee saksofonisoolon, okei, ja muissakin kappaleissa leikitellään silloin tällöin orgaanisuudella. Musiikista ei kuitenkaan irtoa minkäänlaista oikeaa tunnetta. Tuotannossa on pelattu liian paljon varman päälle - bändi taitaa irrottelunkin, joten sitä olisi tosiaankin toivonut lisää!

Ei ole yhtään tapaistani lopettaa blogikirjoitusta "ihan kiva"-loppukaneettiin. Invitation on kuitenkin juuri sitä suurimman osan ajasta; onneksi se osaa myös viehättää ja ylittää omaperäisyyden raja-aitoja useinkin. Siihen on erittäin helppo ihastua, mutta vaikea rakastua, jos saan lainata sananpartta demi.fi-sivustolta. Keväällä tällainen musiikki on kuitenkin enemmän kuin paikallaan. Saati sitten kesällä. Hittoon liian suuret tunteet ja kaikki mikä kutsuu itseään taiteeksi! Minä haluan tanssia.

Julia Holter - Ekstasis (2012)

Eskapismi on aiheena ollut esillä jo muutamassa tekstissäni - ja täältä pesee lisää. Kun arki kaatuu päälle, ja sehän tunnetusti tekee sitä aika usein, on vaikeaa lähteä pikku visiitille Bahamalle ottamaan yhden illan verran lomaa. Sen sijaan voisin tarjota matkaa hämyisiin kirjastoihin, antiikin Kreikan amfiteattereihin sekä nykyaikaisiin, kolkkoihin puutarhoihin. Matkalla teitä johdattaa Julia Holter uuden levynsä Ekstasiksen avulla - se on kryptinen kuin vaikeimmat sudokut mutta vähintään yhtä palkitseva.

Julia Holter koostaa kappaleensa lukuisista sampleista, rumpukoneista ja eteerisestä yleiskuvasta. Vaikka hänen kappaleensa rakentuvat selvästi tunnelmien päälle, on niissä kyse jostain aivan muista. Ekstasis kilisee ja helkkyy joka suuntaan; se rakentuu tuhansista pienistä yksityiskohdista, joista jokainen taistelee päästäkseen kuuluviin. Nyt puhutaan oikeista pop-kappaleista, eikä mistään sen ambientimmasta. Ensi kuulemalta Ekstasis on helppo tyrmätä taustamusiikiksi, mutta se ei anna itsensä mahtua tähän muottiin. Vähitellen se jää takaraivoon kummittelemaan ja paljastaa jälleen jotain uutta. Itselleni levy on jo pitkään jatkanut maatuska-efektiä; uuden pinnan alta löytyy uusi pinta, eikä loppua näy.

Puhuessani yksityiskohdista en tarkoita vain musiikillisia seikkoja; Ekstasis on täynnä viitteitä ja suoria lainauksia vanhasta kirjallisuudesta. Holter yhdistää saumattomasti omat sanansa esimerkiksi Virginia Woolfin ja Frank O'Haran lauseisiin. Vuosikymmenet kummittelevat Holterin hallitessa niitä makuuhuoneestaan - hän pilkkoo, pätkii ja muuttaa tekstiä tunnistamattomaksi muuttamalla ääntään vocoderilla. On sanomattakin selvää, että kaiken tämän kasassa pitäminen on hankalaa. Ennen kaikkea tämä levy onkin fiksu - Holter vakuuttaa olevansa tyylitietoinen ja etevä muusikko, mutta myös viisas. Hän käyttäytyy levyllä enemmän organisoijana kuin muusikkona.

Kaikki on lainattua siis, tietysti. Mikä kulttuurissa ei olisi? Kyse ei koskaan ollut siitä, kuka keksii omaperäisimmän tavan luoda sitä. On vain rakennettava jotain itsensä näköistä palikoista, jotka on annettu valmiiksi. Kitaran soinnut. Aakkoset. Sävelasteikko. Holter naamioi teoksensa lo-fi-estetiikalla ja usvalla, omalla kauniilla äänellään. Oikeasti se on pelottavan tarkasti hiottu ja järjestelty kasa pieniä lainauksia kaikkialta ympäristöstä. Aistihavaintojen järjestely on ihmisyyden ydin, ja siinä pisteessä Holter vaikuttaa.

Lopulta jäljellä ovat - niin, kappaleet. Niiden kuvaaminen on kuitenkin jokseenkin hyödytöntä, sillä kuulijan on itse saatava ote niistä, hylättävä ennakkoluulot. Ekstasis on kuitenkin paljon kappalekeskeisempi kuin edeltäjänsä Tragedy. Yksittäisiä, hyytäviä lauseenpätkiä levyltä on helppo poimia. "The human whispers so cold" nousee Marienbadin leikittelevästä äänimaailmasta, kun taas viimeinen kappale totetaa "this is not quietness, this is ekstasis". Näiden kahden, alun ja lopun, väliin mahtuu niin improvisoituja loop pedal -kokeiluja kuin harkittuja pop-palojakin. Oma suosikkini on kenties Our Sorrows, joka on kaunis syvyytensä vuoksi. "If you call out I will follow you", Holter tulkitsee melodiavyöryn päälle - kuuluuko taustalta ihmisten puhetta?

Kokonaisuutta häiritsee lähinnä Holterin aikaisemmalta Tragedy-albumilta napatun Goddess Eyes -kappaleen uusi versio, joka ei liiaksi eroa alkuperäisestä. Kyseessä on arvatenkin tarkasti pohdittu ärsyke, sillä versiot kappaleesta on (tietysti) sijoitettu levylle järjestykseen II - I. B-puoli -materiaalia, toteaa Juuso, ja Julia Holter hykertelee, sillä sai mitä halusikin.

Ekstasis on rakenteeltaan kuin tutkielma. Mutta mistä aiheesta? Omasta ruumistaan ulos astumisesta? Siitä, miltä maailmamme ja kulttuurimme silloin näyttää? Siitä, millaista on jättää jälki itsestään maailmaan, jättää jälki joka kestää satojen vuosien päähän? Julia Holter lainaa riipaisevasti yli kaksituhatta vuotta vanhaa lauseenpätkää ”I can see you but my eyes are not allowed to cry” ja toimii linkkinä minun ja kulttuurin välillä. Pystyn kenties tuntemaan jotain samaa mitä edeltäjäni kauan sitten, vaikka Holter naamioikin viestinsä vocoderin taakse.

Die Antwoord - Ten$ion (2012)

 

Meitsiä harvoin saa sanattomaksi. Kerran näin McDonald'sissa Anna Abreun. Silloin menin sanattomaksi. Mutta vain hetkeksi. Myöhemmin kuuntelin Die Antwoordin Ten$ionin ensimmäisen kerran. Ja silloinkin menin sanattomaksi. Alusta alkaen oli selvää, että en pystyisi suhtautumaan tähän levyyn mitenkään normaalilla tapaa. Se ansaitsee ehdottomasti kaksi arvostelua, kahdesta eri näkökulmasta. Kumpiko on omani? Molemmat.



Näkökulma numero yksi:

Tiukkapipo-Juuso

Toista levyään varten Die Antwoord, etelä-afrikkalainen rap-yhtye, irrottautui jättilevy-yhtiö Universalista voidakseen tehdä juuri omanlaisensa albumin. Tiedossa oli siis kokeellista ja vielä entistäkin hullumpaa musiikkia. Ensimmäisellä $O$-levyllään he levittivät zef siden sanomaa hyperaktiivisina. Albumi sisälsi vakavasti otettavaa tanssimusiikkia kuin silkkaa parodiamaista huumorimusiikkiakin, kuten esimerkiksi rap-muusikon elämällä naurattava Rich Bitch. Kontrastit tekivät musiikista mielenkiintoista. Taiteilijanimillä Ninja ja Yo-Landi Vi$$er esiintyvät laulajat kun selvästi olivat hyviä muusikoita, mutta niittivät mainetta silti lähinnä internet-huumorilla ja pikkutuhmilla, uhoavilla sanoituksillaan. Vitsi kuitenkin kantoi yksittäisinä kappaleina (ja musiikkivideoina). Levy pakotti kuulijan miettimään, että mitä ihmettä, mistä tässä sekamelskassa oikein on kyse.

Eikä Ten$ion muuta asetelmaa juuri mihinkään. Never Le Nkemise 1 avaa levyn komeasti synajousilla - ja palaa sitten takaisin siihen, missä Die Antwoord on hyvä, eli sekoilemiseen ja poukkoilemiseen. Jo ensimmäisten minuuttien aikana tulee selväksi, että yhtye olisi ehdottomasti kaivannut tuottajaa. Yo-Landi esittelee itsensä toistamiseen, kuten rap-musiikissa on tapana, eikä vitsi kuole koskaan. Ninja on lemmenkipeä ja tiedätte kyllä, mitä hänen housuistaan löytyy. Yksiulotteiset hahmot on nyt vedetty äärimmilleen.

Hämmentävintä albumissa ovat kappaleiden väleistä löytyvät pienet "väliosat". Nämä puhepätkät ovat sekä turhia että jopa ahdistavia. Täysin mauttomassa Uncle Jimmyssa Ninja esittää Jimmy-setää joka houkuttelee pikku Yo-Landia pikku hauskanpitoon. Mitä. Hittoa. Samanlaista yltiölapsellista huumoria viljelee U Make A Ninja Wanna Fuck, jonka lakoninen koukku kuuluu tietysti "bitch, u make a ninja wanna fuck". DJ Hi-Tek Rulez esittelee yhtyeen DJ:tä, joka uhoaa tylsän biitin päälle "DJ Hi-Tek will fuck you in the ass" ja viljelee homofobisia lausuntojaan kuin suoraan suomalaiselta ala-asteelta.

Albumi suorastaan tarjoaa kaikki mahdollisuudet lytätä se täydellisesti. Se kuitenkin sisältää muutaman hyvänkin tanssikappaleen. Etukäteen julkaistu Fok Julie Naaiers on oikein tunnelmallinen (ja kerrankin kasassa pidetty) rap-pala ja I Fink U Freeky tanssittaa kotikutoisilla taustoillaan. Hyvää yritystä löytyy useinkin. Fatty Boom Boom ja Baby's On Fire voisivat jalostettuina toimiakin, mutta jäävät nyt raakileiksi, joiden viihdearvo on kovin katoavaista.

Ninja ja Yo-Landi ovat kuin hiekkalaatikoille karanneita lapsia, jotka tarvitsisivat aikuisen valvomaan tekemisiään saadakseen mitään oikeaa aikaan. Heidän on alettava tehdä valintoja, joita olisi pitänyt tehdä jo ensimmäisen levyn jälkeen: pysyäkö yhden vitsin yhtyeenä vielä kolmannenkin levyn ajan vai laajentaako repertuaaria, sillä internet-sukupolvea sama vitsi ei järkytä montaa kertaa.



Näkökulma numero kaksi:

Bilettäjä-Juuso

Die Antwoordin viehättävyys on aina perustunut sekoiluun ja arvaamattomuuteen. Sen sydän, hahmot nimeltä Ninja ja Yo-Landi Vi$$er, ovat samaan aikaan hervottoman hauskoja että suuria mysteerejä. He uhoavat, he osaavat rapata, he ovat gangstereita. He ovat tehneet bilemusiikkia pilke silmäkulmassa - mutta kuka nyt juhlii täysin vakavissaan?

Edellinen $O$-levy sisälti monia aikaisemmin internetin syövereissä mainetta keränneitä suosikkeja. Enter the Ninja ja Rich Bitch olivat hervottomilla musiikkivideoilla varustettuja huumoripaloja, joista kuitenkin kävi selväksi, että nyt ei ole kyseessä NRJ:n Aamupoikien musiikilliset avut. Mutta miksi oikeat muusikot sitten tekevät tällaista musiikkia? Miksi he esiintyvät hämmentävinä parodiahahmoina? Ten$ionin vastaus tähän on se, että he pitävät siitä. Erottuaan suuresta levy-yhtiöstä Die Antwoord teki selväksi, että he tekevät nyt juuri sellaista musiikkia kuin haluavat.

Never Le Nkemise 1 avaa albumin eeppisesti synajousilla, minkä jälkeen Ninja räjäyttää tunnelman ja palauttaa takaisin maankamaralle. Sitä seuraava I Fink U Freeky on luotu singleksi. Mahtavan tanssikappaleen taakse käytkeytyy erittäin taidokasta äänenkäyttöä että jopa pientä sanomanpoikasta. Albumia mainostettiin epämääräisellä ufo-Yo-Landi -videolla, jossa tämä kiskoi ihmiseltä sydämen irti ja söi sen. Nyt äänessä ovat friikit, eikä siinä ole mitään pahaa. Sillä Ninja ja Yo-Landi tykkäävät friikeistä.

Levy sisältää yllättävän paljon jytää ja tanssittavuutta verrattuna edeltäjäänsä. Tämä sopiikin ryhmälle hyvin, vaikka sekä Ninja että Yo-Landi osaavatkin oman äänensä käytön erittäin ammattimaisesti. Fatty Boom Boom on hengästyttävä kappale, johon hupaisa "rave rap"-nimitys sopii hyvin. Baby's On Firen kotikutoisuus muistuttaa $O$-levyn Wat Kyk Jy -hitistä. Hahmojen äärimmilleen vetäminen näkyy selvästi loppupään kappaleissa U Make A Ninja Wanna Fuck ja DJ Hi-Tek Rulez, jotka osoittavat, että edelleen ollaan tekemisissä kovisten kanssa. Ninjalle ei kannata ryppyillä.

Ten$ion ei pysy hetkeäkään paikallaan. Sen tarjoamat hengähdystauotkin on hiottu skandaalinhakuisiksi. Tylsä Die Antwoord ei suostu olemaan hetkeäkään, ja Ten$ionilla se tuntuukin hakevan omia rajojaan hyvän maun ylittämisen suhteen. "Seksististä!" huudahtaa kukkahattutäti, ja tarjoaa levylle juuri sen, mitä se hakeekin. Tämän levyn vakavissaan arvioiminen sotisi sen syntytarkoitusta varten. Ninja ja Yo-Landi ovat kummajaisia, juuri sellaisia kuin ovatkin, ja rääväsuita. Tällä kertaa he hauskuuttavat ja tanssittavat nimenomaan musiikilla, kieli poskessa tehtyjen musiikkivideoiden astuttua taka-alalle.

LIVE: Active Child @ Tavastia 12.3.2012

Voisipa jokaisen harmaan maanantain pelastaa kauniilla harppumusiikilla! Kaikenlaisen työnhaun ja elämästä stressaamisen pystyi hetkeksi unohtamaan Tavastialla, jossa olikin tällä kertaa hieman intiimimpi tunnelma. Opin lapsena vihaamaan maanantaipäiviä Karvisen myötä, mutta se ei ollut tainnutkaan kuulla Active Childista.



Lausuttakoon heti tähän väliin kiitokset Nuorgamille, joka kilpailullaan tuki köyhän ihmisen kulttuurielämää lahjoittamalla liput tätä iltaa varten.



Lämmittelemässä varsinaista harppuaktia on haparoiva Barry Andrewsin Disko, joka soitti kotikutoista, elektronista poppia. Tein itselleni lupauksen, ettei tässä blogissa lytätä musiikkia, sillä yleensä kaikki tarvitsee vain oikean aikansa ja paikkansa; ja nyt ei kyllä tavoitettu millään tasolla kumpaakaan. Kaikesta vuosia jatkuneesta hypestä huolimatta en vakuutu ollenkaan muka-söpöstä lauluäänestä ja itsetarkoituksellisen erilaisista sanoituksista. Äh. Paljon kertoo se, että pienen virheen tehdessään artisti naurahtaa mikrofoniin, mutta saliin laskeutuu kiusaantunut hiljaisuus. Haluaisin niin kovasti pitää tästä! Jalkani vipattaa muutamassa tanssittavammissa kohdissa, mutta muuten keskityn odottamaan lavalle Patti Grossia, jonka lauluääni onkin sitten aivan omasta universumistaan.

Kolmen hengen kokoonpanolla lavalle asteleva Active Child aloittaa keikan oivallisesti tunnelmapalalla You Are All I See. Ei mene montaa sekuntia unohtaa olevansa suht tyhjällä Tavastialla maanantai-iltana - harppu ja nokkamies Patti Grossin falsetti kun kuulostavat livenä aivan käsittämättömän hyviltä ja saavat totisesti unohtamaan tämän maailman. Eteerisen kauneuden jälkeen tarjoillaan seuraava kappale kokopitkältä levyltä, High Priestess. Se muuttaa nuhjuisen rock-klubin värikkääksi katedraaliksi ja yhdistää vanhanaikaisen melodian moderneihin biitteihin ja värisyttävään falsettiin.

Läpi keikan valokeilassa on Patti Grossin lisäksi erityisesti rumpali Brennan Rhodes. Hän toimittaa Grossin kappaleiden kieroutuneet rumpukuviot tunteella ja eläytyen. Oma rytmitajuni on huonompi kuin tietämykseni jääkiekosta, joten en voi kuin tuijottaa mykistyneenä miestä, joka hoitaa rumpukoneen tehtävän loisteliaasti ja luo siten livetilanteeseen lisää syvyyttä. Sillä vaikka harppu onkin Active Childin musiikin kenties näkyvin osa, niin vasta Rhodesin rummut potkivat kappaleet oikeasti eloon.

Välispiikit ovat söpön ujoja, mutta lavaesiintyminen kuitenkin varmaa. You Are All I See -pitkäsoitto soitetaan lähes kokonaan; omiksi kohokohdikseni nousivat Patti Grossin How To Dress Well -imitaatio Playing Housessa sekä hämmästyttävän hienosti livenä toimiva Ancient Eyes. Kokoonpano saa vähillä instrumenteilla aikaan suuria tunnevyöryjä - eikä vain surua tai iloa, vaan todella outoja ja alkukantaisia tunteenkaltaisia. Mutta isompia. Kuunnelkaa vaikkapa loistava instrumentaali Ivy, ja tuntekaa jotain, mitä ette olisi koskaan osanneet tuntea ilman tätä kappaletta.

Herään transsista vasta encoren When Your Love Is Safeen, enkä ole ainoa, sillä yleisö puhkeaa vihdoin tanssimaan. Curtis Lane -EP:n suoraviivaisempaa menoa edustava kappale kuuluu omiinkin suosikkeihini, joten pistän jalkaa vähän toisen eteen. Noin. Minullahan on oikein mukavaa vaikka on maanantai! Mitä loistavinta todellisuuspakoilua siis.

Kuvista vastaa jälleen kerran Arttu Manninen, jonka Instagram-muokkaustaidot saavat jälleen kerran kaunistuttaa tätä blogia! Huomenna suuntaan Grouperin keikalle, ja silloin lupaan ottaa mukaani edes pokkarin.

Sleigh Bells - Reign Of Terror (2012)

Vahvin muistoni Sleigh Bellsiin liittyen on kuva itsestäni sairaskohtauksen kourissa kuuntelemassa Treats-biisiä uudestaan ja uudestaan. Istuin koulun käytävällä ja ajattelin että saameri, tästähän selvitään. Okei, kyse ei ollut mistään ihan hirveän vakavasta, mutta uskon, että aggressiiviset sähkökitarat ja päälle jyräävät äänivyöryt edesauttoivat tilanteen paranemista ratkaisevasti. Sillä sitä ne ovat tehneet paljon muulloinkin - Sleigh Bells on aina ollut metallimaisine riffeineen, rumpukoneineen ja helposti mieleenpainuvine melodoineen niin ylitsepursuavaa voimamusiikkia että huhhuh. Kun jostakin asiasta pitää selvitä, niin volyymi kaakkoon ja sähkökitaran tykitys siivittää voittoon.



Ja sitten julkaistiin ensimmäinen single uudelta Reign Of Terror -levyltä ja asetelma käännettiin ylösalaisin. Musiikillisesti Born To Lose oli loistava, päivitetty versio Treatsiin nähden, mutta mitä sille voimalle oikein tapahtui? "Will you hang like the moon from a rope in your room, oh you long for it, you were born to lose" laulaa Alexis Krauss korvaani ja on ihan hiton väärässä. Minähän synnyin voittamaan ja ajattelin käyttää teidän musiikkianne apuna siinä! Mitä tämä masistelu ja lyttääminen oikein on! Seuraava single, Comeback Kid, näytti Sleigh Bellsin tutun biletyspuolen ja sai minut puolelleen jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Odotin siis albumia äärimmäisen ristiriitaisin tuntein.

Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen en suinkaan ollut tyrmistynyt, en suuntaan tai toiseen. Päinvastoin, levy ei tuntunut oikein miltään. Mitä kummaa, pitääkö Sleigh Bellsin levyä sulatella? Aikaisempi Treats-levyhän upposi täysillä heti ensimmäisellä kuuntelukerralla! Reign Of Terrorin biisimateriaali kuulosti paikoittain jopa vaisulta. Viimeiset neljä kappalettakin olivat Sleigh Bellsin mittapuulla slovareita. Vähitellen levy kuitenkin paljasti hiotun kauneutensa. Tämä kuitenkin vei aikaa, joten siitä johtuen saatte lukea levystä tästä blogista vasta nyt kun joka ikinen muu musiikkiblogi on aiheen jo moneen kertaan käsitellyt. No.

Alexis Krauss tuimana

True Shred Guitar on levyn todella kummallinen, livenä äänitetty aloituskappale. Se lietsoo aggressiivista tunnelmaa ja muistuttaa aikaisemman levyn päättömästä riehumisesta. Siis juuri siitä, mitä bändi koettaa ilmeisesti nyt jättää taakseen. Se rakentuu tuttuun tapaan yhden koukun varaan ja on keikalla varmasti nostattanut yleisön ennennäkemättömään hurmokseen. Nyt sen olemassaolo ja erityisesti levyn täysin irrallisena aloitusbiisinä toimiminen jää mysteeriksi.

Selkeää hittimateriaalia sisältävät kappaleet löytyvät helposti levyn alkupäästä. Crush on perinteinen, kuntosalillekin hyvin sopiva uhobiisi. End of the Line on keveä ja vaaleanpunainen, mutta tietysti sopivan meluisilla taustoilla ja katkerilla ihmissuhdesanoituksilla kuorrutettu. Alexis Krauss on jättänyt kaikki ensimmäisen levyn maneerinsa taakseen, ja laulaa nyt ohuella äänellään aivan oikeasti. Tämä on kuultavissa myös Comeback Kidin hitaassa väliosassa - "you'll go away but you'll come back some day" - mikä kuulostaa aivan Johanna Tukiaista varten sävelletyltä. Krauss ei kuitenkaan kadota katu-uskottavuuttaan ollenkaan aikaisemman, uhoavan huutolaulun jäätyä taka-alalle, päinvastoin. Kukaan muu hänen lisäkseen ei saisi äsken mainittua Tuksu-kohtaa kuulostamaan coolilta…

Demons on kitaristi Derek Millerin ja Kraussin yhteistyön huipentuma. Raskas kappale viljelee kitaroita sekä kielikuvia suoraan metallimusiikista. "Burn the orphanage!" huutaa Krauss ja manailee demoneita vielä kuolemansa jälkeenkin. Uskomattoman tumman nostatuksen jälkeen Road to Hell kuulostaa tylsältä. Sen yksinkertaiset säkeistöt kuulostavat kuitenkin tosilta vakavasti lausuttuna. Hitaahkon kappaleen kertosäe nojaa jälleen kerran muutamaan sanaan ja yhteen selvään koukkuun, mikä alkaa jo hieman kyllästyttää. Sanoitusten suhteen liikutaan syvissä vesissä, ja valitettavasti sieltä ei nousta ennen levyn loppua.

Mitä lähemmäs loppuaan Reign Of Terror etenee, sitä enemmän se menettää otettaan. You Lost Me on laiska täytekappale, jonka sanoituksissa olisi ollut voimaa enempäänkin - "face down in the dirt in a mini skirt, teeth touch the tracks". Never Say Die toimii lähinnä jonkinlaisena tunnepalana. D.O.A. olisi sinäänsä mielenkiintoinen lopetus Sleigh Bells -levylle, jos se olisi ainoa laatuaan. Nyt se on neljäs hitaampi kappale putkeen, mikä syö sen voimaa.

Yhtye on laajentanut repertuaariaan huimasti, eikä sitä tosiaankaan voida enää laskea minkäänlaiseksi bilebändiksi. Noise-elementit eivät enää ole jokaisen biisin lähtökohta, vaan hieno höyste, jota käytetään juuri oikeissa kohdissa. Sanoituksetkin ovat ottaneet loikan kohti aikuisempaa suuntaa. Ja niin, Krauss on kehittynyt sekä kirjoittajana että laulajana. Paperilla kyseessä on siis liki täydellinen kakkoslevy. Valitettavasti biisimateriaali ei vain riitä vakuuttamaan aivan loppuun asti.

Mielipiteeni sekä levykokonaisuudesta että yksittäisistä kappaleista on kuitenkin vaihdellut vuoristoradan lailla kuin tunteeni 15-vuotiaana. Jopa Born To Lose on alkanut kuulostaa aika hyvältä oikealla paikallaan. Lopullisen varmaa taitaa olla siis vain se, että luvattua ”heavy metal”-levyä saadaan vielä odottaa. Tyylitajuaan Sleigh Bells ei ole kadottanut, sillä Reign Of Terror on mainio askel kohti tunnepitoisempaa ja ihmisläheisempää ilmaisua. Treatsin paikkaa Voimalevyjen Ykkösenä se ei kuitenkaan varasta.

Fanfarlo - Rooms Filled With Light (2012)

 
Voi pojat, joskus on aivan pakko pistää asiat tärkeysjärjestykseen. Kyllä, esimerkiksi silloin kuin Fanfarlon uusi levy ilmestyy; kaiken muun kuunneltavan voi heivata hetkeksi menemään. Mutta myös yleisesti. Ja juuri siitä Rooms Filled With Lightissa on kyse. Miksi haikailla kiiltävien asioiden perään ja kadottaa siinä samalla iso osa omaa elämäänsä?



Lontoolaisen Fanfarlon musiikkia on vaikea ajatella kauhean objektiivisesti. Heidän ensimmäinen levynsä, Reservoir, oli koottu juuri niistä aineksista, joita Juuso musiikissaan rakastaa: tarttuvista pop-lauluista, ajatuksista ja mitä erilaisimmista soittimista. Niinpä siitä muodostui minulle jonkin sortin kulttilevy. Rooms Filled With Light on kuitenkin aivan oma universuminsa verrattuna Reservoiriin – niinpä vertailu on turhaa ja sitä paitsi tylsää. Joka tapauksessa se tuntuu kypsemmältä teokselta kuin edeltäjänsä. Jos sitä vertaamista nyt on pakko harjoittaa. Kaikenlainen musiikillinen riehuminen on nyt koetettu pitää minimissään, ja entistä näkyvämmät elektroniset piirteetkin luovat kuvaa harkitummasta yleiskuvasta.

Tärkeää Rooms Filled With Lightissa on kokonaisuus. Levy on jaettu selvästi kahteen osaan, jotka molemmat loppuvat lyhyeen instrumentaaliosuuteen. Nämä kappaleet, Everything Turns ja Everything Resolves, olisivat yksittäin pelottavan turhia, mutta ovat nyt sijoitettu juuri oikeille paikoilleen. Myös alku ja loppu ovat tärkeitä - Replicate ja A Flood toimivat tässä suhteessa aivan täydellisesti, alleviivaten levyn sanomaa. Levy tuntuu matkalta. Se on olemassa vain omassa tilassaan. Parhaimpina hetkinään se onnistuu luomaan selvän kuvan valon täyttämästä huoneesta. Uskon, että se olisi pystynyt siihen ilman valoa tihkuvia promokuviakin...

Jännite tiivistyy äärimmilleen jo ensimmäisessä kappaleessa. Kuukausia sitten netistä ilmaiseksi ladattavissa ollut Replicate toimii sitä paremmin, mitä kovemmalla kaiuttimet ovat. Se rakentuu lähes olemattomista elementeistä ja junnaa paikallaan kauan, kunnes nousee, mutta ei oikein koskaan saavuta huippuaan. "It's gonna happen soon", ennustetaan, mutta lupauksia ei lunasteta. Viulut säestävät vihjeitä tulevasta - "will it replicate inside our bodies now?" - ja yhtäkkiä musiikki katkeaakin tyhjyyteen. Kappaleena Replicate on osoitus Fanfarlon muuntautumiskyvystä ja luonnollisuudesta. Se suorastaan hehkuu sähköisenä, mutta ei paljasta itseään helposti vaan vaatii täydellistä syventymistä.

Ensimmäinen puolisko näyttää Rooms Filled With Lightin leikkisämmän puolen. Deconstruction on silkkaa singlemateriaalia tarttuvalla koukullaan ja "just look away sometimes"-yhteishuudollaan. Se muistuttaa kaikista levyn kappaleista hallitulla riehakkuudellaan eniten aikaisempaa levyä, ja olisikin soljahtanut sen sekaan oikein luontevasti. Shiny Things on koko levyn ytimessä: "Now that we're painted so colorfully we'll be replaced so someone somewhere soon. "Ihan sama"-asenne on täysin eri asia kuin se mielen tyhjyys, mitä tämä levy pitää ihannetilana. On turha havitella liikaa, kun edelliseenkin tavoitteeseen pääseminen vei kauan. Kaikkien aikojen suurin klise kiteytyy hienoksi ajatukseksi: elämä on tässä ja nyt. "Think we're all going blind thinking of shiny things" Simon Balthazar laulaa tunnistettavalla äänellään ja vakuuttaa ainakin minut. Tunguskassa on jousineen jotain hyvin kansanmusiikkimaista ja ikuista. Se tuo mieleen Venäjän, eikä vain aiheensa puolesta.

Toinen puolisko onkin sitten sitä aavistuksen verran herkempää ja hiljaisempaa materiaalia. Feathers, Bones ja Dig olivat aluksi raskasta kuunneltavaa putkeen, ja olisivatkin vaatineet kenties enemmän yksittäisiä soittoja. Kaksi ensimmäistä eivät sisällä juuri mitään kunnolla mieleen jääviä koukkuja, vaan luottavat lähinnä sanomaansa. Dig taas aloittaa loppua kohti suurimuotoisen revittelyn, joka katkaistaan taas kuin seinään. Rooms Filled With Light ei tosiaan anna itsensä kasvaa liikaa! Nappisuorituksen tekee jo alussa mainittu A Flood, joka on kuin tehty lopettamaan levy.  Balthazar laulaa hiljaa "let it come to pieces, let it die, a flood will come here anyway" ja saa kappaleen kuulostamaan kaikesta huolimatta erittäin toiveikkaalta. Häntä säestävät aluksi vain haikeana soivat kellopelit ja muutama lyömäsoitin. Mikä on omien päätösten merkitys suuremmassa mittakaavassa? Myönnettäköön, että silloin tällöin kappaleen muodostama transsi rikkoutuu sitä seuraavan, lyhyen Everything Resolves -pyrähdyksen johdosta. Vinyylillä kuunneltuna se voisi kuulostaa vielä enemmän kokonaisuuden osalta, jota se nyt on paljolti nimensä ansiosta.

Tällaista huumoria löytyi Fanfarlon nettisivuilta!

Lopulta käsissä on kasa biisejä, jotka yksittäin voisivat kuulostaa varman päälle ottamiselta, mutta jotka muodostavat yhdessä hyvin vahvan ja itsenäisen albumin. Sen kuuntelemisesta seuraa puhdistava katarsis-kokemus, mutta se tarjoaa sen vain tarkimmille kuulijoilleen. Jokainen kellopelin kilkatus ja klarinetin äännähdys on tärkeä ja oikealla kohdallaan. Ja kuitenkin kaikki vaikuttaa helpolta, eikä sorru kertaakaan ylisuorituksen puolelle. Alkukevät oli juuri oikea hetki näin valoisan, mutta ei tosiaankaan kepeän albumin julkaisemiseen.

Murehtiminen sikseen ja toivoa kehiin. Tulva löytää tiensä tänne kuitenkin, mutta siihen on vielä aikaa.

(Ja jottei tämä kirjoitus olisi liian paatosmaisen ylistävä, niin mainitsenpa, että Shiny Thingsin video on aikamoista kuraa)

Nü Sensae - TV, Death And The Devil (2010)

Kuulun ehdottomasti niihin ihmisiin, jotka pönkittävät tunteitaan juuri niihin sopivalla musiikilla. En millään suostu luomaan musiikin avulla minkäänlaista ideaalista olotilaa. Kun ärsyttää, niin se on sitten raskaan musiikin paikka, eikä ollenkaan pirteän popmusiikin. Vaikka toki haluaisinkin olla pirteä! Haluaisin olla aina onnellinen ja juoksennella ympäri niittyjä teepaita hulmuten. Mutta eihän se niin mene.

Joskus musiikissa ei ole mitään muuta kuin tunne. Loistavat kappalerakenteet ja uudet, vallankumoukselliset ideat hittoon – kaunis ambientmusiikki tavoittaa silloin tällöin juuri minun olotilani, ja sillä siisti. Hauskuus alkaa, kun tällaista musiikkia lähtee analysoimaan. Mitään tarvettahan sille ei ole, nyt puhutaan tunteista eikä järjestä, kuten vanha kahtiajako kuuluu. Tällä kertaa ihmisen tunnekirjosta analysoinnin kohteena on yksi säie: viha. Tai ehkä enemmänkin rage. Se hirveä tunne kun herää väärällä jalalla, väsyneenä, ja joku maalaistollo seisoo metron liukuportaissa vasemmalla puolella. Maailma on juuri minua vastaan ja varsinkin sinä ja sinä ja sinä! Antakaa minulle nyrkkeilysäkki niin tuhoan rystyseni! Enemmän kuin vitutus, mutta vähemmän kuin viha. Juuri sitä on rage!

Kuuntelin Nü Sensaen vuonna 2010 ilmestyneen TV, Death And The Devil –levyn läpi ainakin kymmenen kertaa, ennen kuin aloin kiinnittää mitään huomiota yksittäisiin kappaleisiin. En olisi varmasti osannut nimetä niistä yhtään, saati sitten muistanut levyn nimeä. Tietysti muutama koukku oli tarttunut korvaani, mutta niidenkään alkulähdettä en osannut hahmottaa. Silti se oli muodostunut hyvin tärkeäksi levyksi – käytin sitä juuri rage-hetkieni purkamiseen (ja myönnetään, työmatkoilla hereillä pysymiseen). Vaikka kyseessä onkin aika rääväsuista punkkia soittava orkesteri, niin mitähän bändin jäsenet olisivat asennoitumisestani tuumanneet? ”Juu ei minua teidän säveltämät kappaleet juuri kiinnosta, mutta tykkään kun laulajanne rääkyy kovaa ja kitarat paukkuu, kerran lähijunassa teki mieli potkia kaikkia jonkin biisin rumpujen tahtiin, se oli ehkä teidän biisi.”

Kyseessä on kuitenkin oikeasti hyvä levy, jonka kappaleista löytyy muutama varsinainen noise-helmi. Vain kahden hengen bändi koostuu vain rummuista, bassosta ja juuri siitä tunteesta. Laulusta on vaikeaa erottaa sukupuolta, sillä se kuulostaa lähinnä ulvomisen ja karjumisen aggressiiviselta välimuodolta. Ja kyllä, tästä on helppo joko pitää tai ei. Samanlaista musiikkia on tietysti julkaistu aivan hirveästi, mutta TV, Death and the Devilissä on uudenlaista nuorta uhoa. Se kuulostaa urbaanilta ja aidolta. Ja no, ei naislaulaja Andrea Lukićin omalaatuinen, lapsenomainen ääni ainakaan syö mielenkiintoa.

TV, Death and the Devil on aikamoinen sekasotku. Tai sanotaanko, tasainen sekasotku. Siihen on erittäin vaikea kiinnittyä, sillä mikään kappaleista ei nouse toisen yläpuolelle. Ehkä oikea tapa lähteä kuuntelemaan levyä on vain turtua sen kaaosmaisuuteen, ja alkaa sitten poimia yksityiskohtia ja lauseenpätkiä ympäri sitä. Tai sitten vaan leijuu tunteen tasolla, mikä toimii myös hyvin!

New Lies aloittaa levyn esittelemällä tulevat kaksitoista biisiä - ne nimittäin kuulostavat aikalailla samalta. (Hardholio) rokkaa hieman raskaammin ja päästää Lukićin ulvomaan keuhkojensa pohjalta asti, ja Disappearing Actin "why did you bury your heart" on levyn ainoita korvamatoja. "You disappear, you're here, you disappear", Lukić huutaa niin katkerana ja vihaisena että vähäiset käsikarvani nousevat välittömästi pystyyn. Miksen minä pysty vastaavanlaiseen voimaan huonoina päivinäni? Born Zero lopettaa levyn siihen mistä se oikeastaan alkoikin, eli suoraan huutoon.

Tarvitaanko tällaista musiikkia? Se on varmasti toiminut tekijöilleen samanlaisena terapiana kuin se on toiminut minullekin. Tai sitten ei, ehkä he vain pitävät riehumisesta. Yhtä kaikki, itse käsittelen tummasävyisiä tunteitani jatkossakin mieluummin musiikin kuin nyrkkeilyhanskojen kanssa. Laiska kun olen.

Onko teillä hyväksi havaittuja ragelevyjä?