Jos minun pitäisi valita ihminen, jonka voisin saatella alttarille täydellisessä rinnakkaisulottuvuudessa, se olisi Emily Haines. Vuosikaudet olen unelmoinut tuosta kaunokaisesta, joka muuttaa kosketuksellaan kaiken kauniiksi ja timanttiseksi. Jep, tämä ei ole kauhean objektiivinen tapa aloittaa kirjoitusta Hainesin luotsaaman Metric-yhtyeen uusimmasta levystä, mutta ainakin olen rehellinen. Teki Haines sitten jazzahtavaa musiikkia omalla nimellään tai indie-rockia Metricin riveissä, onnistuu hän lähes aina tekemään jotain persoonallista ja mieleenpainuvaa. Tällä kertaa hän on iskenyt kyntensä juurikin rinnakkaisulottuvuuksiin, peileihin, elämän pieniin heijastuksiin.
Mitä koko nimi, Synthetica, sitten edes tarkoittaa? Pieni copypaste Wikipediasta (ihan tulee lukioajat mieleen):
According to Metric's frontwoman Emily Haines, Synthetica is "about forcing yourself to confront what you see in the mirror when you finally stand still long enough to catch a reflection. Synthetica is about being able to identify the original in a long line of reproductions. It's about what is real vs what is artificial".
Bändi todella uskoo asiaansa. Syntheticaa kun myydään 3D-lasien kanssa (muistatteko lapsuudesta ne laitteet, mihin laitettiin erilaisia "kiekkoja" sisälle?), ja sen sanat on painettu kansilehtiseen peilikuvana. Hauskoja kikkoja, mutta myös musiikilliset seikat alleviivaavat hyvin teemaa ja tutkiskelevat sitä yllättävänkin mielenkiintoisesti. Yhtye on mennyt ilmaisussaan eteenpäin, uudistaen itseään jälleen askeleen kauemmaksi indie-rock -kokeiluvaihettaan. Mahtipontiset synat vievät musiikkia kohti jonkinlaista new wavea. Hainesin lyriikat ovat myös enemmän kuin paikallaan, ja niiden seasta löytyy muutama varsinainen helmi jopa hänen mittapuullaan.
Mitä koko nimi, Synthetica, sitten edes tarkoittaa? Pieni copypaste Wikipediasta (ihan tulee lukioajat mieleen):
According to Metric's frontwoman Emily Haines, Synthetica is "about forcing yourself to confront what you see in the mirror when you finally stand still long enough to catch a reflection. Synthetica is about being able to identify the original in a long line of reproductions. It's about what is real vs what is artificial".
Bändi todella uskoo asiaansa. Syntheticaa kun myydään 3D-lasien kanssa (muistatteko lapsuudesta ne laitteet, mihin laitettiin erilaisia "kiekkoja" sisälle?), ja sen sanat on painettu kansilehtiseen peilikuvana. Hauskoja kikkoja, mutta myös musiikilliset seikat alleviivaavat hyvin teemaa ja tutkiskelevat sitä yllättävänkin mielenkiintoisesti. Yhtye on mennyt ilmaisussaan eteenpäin, uudistaen itseään jälleen askeleen kauemmaksi indie-rock -kokeiluvaihettaan. Mahtipontiset synat vievät musiikkia kohti jonkinlaista new wavea. Hainesin lyriikat ovat myös enemmän kuin paikallaan, ja niiden seasta löytyy muutama varsinainen helmi jopa hänen mittapuullaan.
"I'm just as fucked up as they say", aloittaa Haines ja näyttää heti, mistä on kysymys. Artificial Nocturne on mitä nerokkain lähtölaukaus mielikuvitusmatkalle - se summaa yhteen koko levyn ja kierrättää joitakin sen lyriikoita kertauksenomaisesti. Sanoitukset luovat kuvaa eristäytyneestä ihmissielusta, joka elää elämäänsä vain omissa synkissä haaveissaan. Tasaisena synamattona alkava valitusvirsi nousee puolivälissä täyteen, tanssittavaan mittaansa muun bändin avustamana. Kappale loistaa samaan aikaan eeppisyydellään ja ihmisläheisyydellään. Samoilla ihmismielen tummilla alueilla liikkuu seuraava Youth Without Youth, joka on kaikessa kokeilunhalussaan albumin hienoimpia kappaleita. Haines viljelee vahvoja kielikuvia ("hangman, we played double dutch with a hand grenade") tasaisesti eteenpäin nykivien rumpujen tahtiin ja pääsee pelottavan lähelle kertojahahmonsa mielenliikkeitä. Nämä ensimmäiset kaksi kappaletta toimivat peilinä nuoren elämään, sen kärjistymiin ja odotuksiin. Niitä seuraava Speed The Collapse viimeistelee täydellisen toimivan kärkikolmikon. James Shawn horisontissa ujeltava kitara ja apokalyyttiset sanoitukset luovat hyvin museisan vakutelman, mutta bändi pitää kappaleen kasassa ja luo samalla yhden muistettavimmista melodioistaan. Soundi voi olla iso olematta lainkaan korni.
Pakkomielteisenä (lue: -oireisena) faninakin on pakko myöntää, että kaikkein hioutunein biisimateriaali jää levyn alkuun. Jos Syntheticaa katsoo peilin kautta, mikä tietysti paljastaa nopeasti kaikenlaiset pikkuvirheet (heh heh), niin ensimmäisenä silmiin pistää laskelmoidun kesäinen Breathing Underwater. Takuuvarma ja ärsyttävän ylituotettu seurava single toimii riisuttuna versiona niin kovin paljon paremmin. Vaikka Hainesin laulusuoritus onkin levyn parhaita, jäävät sanoitukset kivan-helpon-festarimaiseksi. Levyn loppupuolella tarjoillaan myös hämmentävä yllätys (spoiler-varoitus!), kun iloisen leikkisä The Wanderlust alkaa unisena maalailuna kotoa karkaamisesta - "I've been sleep walking through the railway station" - mutta löytääkin sitten yllättävän liittolaisen. Hainesin käheän kauniin lauluäänen ylle kun alkaa möristä kukapa muukaan kuin Lou Reed, jonka hokema "wanderlust will carry us home" jää valitettavasti melkoisen turhaksi puuhailuksi. Minua saa harvoin hiljaiseksi, mutta nyt… No, kuunnelkaa itse:
Pakkomielteisenä (lue: -oireisena) faninakin on pakko myöntää, että kaikkein hioutunein biisimateriaali jää levyn alkuun. Jos Syntheticaa katsoo peilin kautta, mikä tietysti paljastaa nopeasti kaikenlaiset pikkuvirheet (heh heh), niin ensimmäisenä silmiin pistää laskelmoidun kesäinen Breathing Underwater. Takuuvarma ja ärsyttävän ylituotettu seurava single toimii riisuttuna versiona niin kovin paljon paremmin. Vaikka Hainesin laulusuoritus onkin levyn parhaita, jäävät sanoitukset kivan-helpon-festarimaiseksi. Levyn loppupuolella tarjoillaan myös hämmentävä yllätys (spoiler-varoitus!), kun iloisen leikkisä The Wanderlust alkaa unisena maalailuna kotoa karkaamisesta - "I've been sleep walking through the railway station" - mutta löytääkin sitten yllättävän liittolaisen. Hainesin käheän kauniin lauluäänen ylle kun alkaa möristä kukapa muukaan kuin Lou Reed, jonka hokema "wanderlust will carry us home" jää valitettavasti melkoisen turhaksi puuhailuksi. Minua saa harvoin hiljaiseksi, mutta nyt… No, kuunnelkaa itse:
Synthetican parhaat puolet liittyvät niihin hetkiin, kun levy tavoittaa teemansa aidosti. Lyhyt Dreams So Real tuntuu ensiksi synapönötyksessään turhahkolta välisoitolta, mutta aukeaa myöhemmin yhdeksi levyn suurimmista tukipilareista. Kappale porautuu levyn teemojen peruspolttopisteisiin; unelmiin ja niiden toivottomuuteen, realismiin, putoamisen tunteeseen. "Our parents, daughters and sons believed in the power of songs / what if those days are gone", kysyy Haines ennen kuin kappale muuttuu pirteäksi rumpuilotteluksi. Dreams So Real tiivistää lyhyeen mittaansa ne tunteet, jotka syntyvät, kun katsoo maailmaa ulkopuolisen silmin eikä tunne olevansa lainkaan osa sitä. Ja eikö ulkopuolinen tarkastelu ole aina jonkinlaista heijastelua?
So I'll shut up and carry on
scream becomes a yawn
Musiikillisesti Metric on löytänyt itselleen juuri sopivan kolon, luonut itselleen uudenlaista ja raikasta identiteettiä. Shaw'n kitara ei missään vaiheessa puske liikaa läpi, ja jostain syystä suorastaan rakastan Joshua Winsteadin bassoa tällä levyllä. Haines löytää myös laulutavalleen uusia käyttötapoja - Lost Kittenissa hän mouruaa ja kehrää kuin kunnon kissanpentu ikään. Pelkistetty instrumentaatio aiheuttaa Hainesin tulkinnan kanssa kylmiä väreitä. "I was looking for a hooker when I found you", hän vokottelee ja sitoo yhteen mielikuvia pienistä kissoista ja korkokengistä luoden samalla Synthetican ainoan, oikeaoppisen rakkauslaulun. Samaa, elämäniloista linjaa jatkaa Clone, joka paneutuu syvälle ihmissuhteisiin ja joka on hyvää vauhtia muodostumassa tämän kesän hittibiisiksini. Metricille ominaista voimarymistelyä edustaa nimibiisi Synthetica, joka tarjoaa vastauksia aloituskappaleen kysymyksiin ja nousee koko albumia kantavaksi, oikeaa minää puolustavaksi anthemiksi - "I've got something no pill could ever kill."
So I'll shut up and carry on
scream becomes a yawn
Musiikillisesti Metric on löytänyt itselleen juuri sopivan kolon, luonut itselleen uudenlaista ja raikasta identiteettiä. Shaw'n kitara ei missään vaiheessa puske liikaa läpi, ja jostain syystä suorastaan rakastan Joshua Winsteadin bassoa tällä levyllä. Haines löytää myös laulutavalleen uusia käyttötapoja - Lost Kittenissa hän mouruaa ja kehrää kuin kunnon kissanpentu ikään. Pelkistetty instrumentaatio aiheuttaa Hainesin tulkinnan kanssa kylmiä väreitä. "I was looking for a hooker when I found you", hän vokottelee ja sitoo yhteen mielikuvia pienistä kissoista ja korkokengistä luoden samalla Synthetican ainoan, oikeaoppisen rakkauslaulun. Samaa, elämäniloista linjaa jatkaa Clone, joka paneutuu syvälle ihmissuhteisiin ja joka on hyvää vauhtia muodostumassa tämän kesän hittibiisiksini. Metricille ominaista voimarymistelyä edustaa nimibiisi Synthetica, joka tarjoaa vastauksia aloituskappaleen kysymyksiin ja nousee koko albumia kantavaksi, oikeaa minää puolustavaksi anthemiksi - "I've got something no pill could ever kill."
Synthetica on melkoisen kylmä paketti kertanielemältä - jo laulujen nimet, kuten "Artificial Nocturne" tai "Clone" kertovat paljon sen päällimmäisestä ulkokuoresta. Emily Haines tekee suuren työn sitoakseen kappalemateriaalin teemaansa puolesta, mutta myös luodakseen niistä luontevan kokonaisuuden, joka ei kalskahda ontolta. Useat kertojat joutuvat todellakin kohtaamaan peilikuvansa ja reagoimaan näkemäänsä; aina syntyneen kuvan analysointi ei ole helppoa, mistä esimerkiksi Synthetican kansikuva on hyvä muistutus. Synthetican kappaleiden tahtiin tanssiminen luo hauskoja ristiriitoja. Onko totuus tanssittavuus vai kappaleen takana siintävä, synkkä tarina?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti