Huoratron - Cryptocracy (2012)

Lyö itseäsi nyrkillä naamaan. Muutaman kerran vielä. Kas noin, olet kokenut ilmaiseksi Huoratronin debyyttialbumin.

Pidän siitä, että ideat viedään äärirajoilleen. Harmaa keskinkertaisuuskin on usein musiikissa suurempi synti kuin rytinällä metsään meneminen – vertaa vaikkapa suomalaista iskelmää Skrillexin musiikkiin (anteeksi, nyt olin julkea musabloggaaja). Mielenkiinnon herättäminen on blogien musiikkitulvissa se kaikista tärkein tekijä. Otetaanpa syyniin vaikkapa juuri elektroninen musiikki; aito, oikea erottuminen sen saralla käy päivä päivältä hankalammaksi. Kivan tanssibiitin tahtiin voi heilua baarissa, mutta paljon jännittävämpää on napata biitti ja muuntaa siitä valtava, hyökkäävä elektroninen metallihirviö, joka poukkoilee ympäriinsä etsien pureskeltavaa. Suunnilleen tämän tekee Huoratron, joka ei tunnu haluavan elektronisella musiikillaan tanssittaa ihmisiä, vaan lähinnä kenties rankaista heitä.

Huoratronin valttikortti on ennennäkemätön aggressiivisuus – musiikki takoo ja takoo, särisee ja paukkuu kuin tehdas tai työmaa ja sen reunat kolhivat kaikkea ympärillään. Kuulijalle ei anneta hetkeäkään aikaa levähtämiseen, sillä mies Huoratronin nimen takana, Aku Raski, säveltää musiikkia ihmisyyden ja robotiikan välimaastossa. Niinpä Cryptocracy on helppo arvostella jo ennen kuin sitä on edes kuullut. Kas näin: Yhden tempun levy viihdyttää, mutta toimisi paremmin yksittäisinä kappaleina. Nyt musiikki puuroutuu, eikä into kanna koko viisikymmentäminuuttisen alusta loppuun. Cryptocracy onnistuu suurimmaksi osaksi välttämään tämänkaltaiset ongelmat, ja siitä on kiittäminen sen eri suuntiin kumpuilevia "sävellyksiä".

Aloituksena toimiva nimibiisi on mainio esimerkki siitä, että nyt on kyseessä hyvin epätanssittava elektronisen musiikin lohko. Cryptocracy-kappale kuulostaa Björkin Biophilialta napatulta, sairaan robotin remixaamalta kokeilulta, joka rimpuilee vähän sinne tänne muttei koskaan breikkaa kunnolla. Äh, koko levy suorastaan pakottaa keksimään mitä jännittävämpiä kielikuvia kuvaamaan sitä! Mutta ihan tosiaan, ensimmäisenä singlenä ja levyn aloituksena "hallittu" ja "elegantti" Cryptocracy toimii aivan loistavan hyvin - videoineen se voisi tosiaan olla osa Dark Biophiliaa:

Omiksi suosikeiksini nousivat heti A699F sekä Dungeons & Dungeons. Niistä ensimmäinen samplaa konekivääriltä kuulostavia laukauksia erittäin väkivaltaisesti ja on säröisine taustoineen levyn hitikkäintä kärkeä. Jälkimmäinen taas ammentaa Raskille tyypillisestä, kasibittisestä pelimaailmasta, mihin sen nimikin jo kuulostaa viittaavan. Nyt Zelda vain pistetään lihoiksi ja heitetään taistelutantereelle tulitettavaksi. Tanssilattialle vetävä New Wave Of Mutilation edustaa Cryptocracyn hyperaktiivisempaa ja leikkisämpää puolta. Se ampuu lasereita ympäri huonetta ja onnistuu osumaan napakymppiin pienehköstä toistosta huolimatta.

Suorastaan ahdistavan säröiset Bug Party ja Transcendence tekevät parhaansa jyrätäkseen ympäristönsä alas. Molemmat ovat täynnä alkukantaista raivoa, vaikka Bug Party innostuukin jälleen esittelemään laser-sampleja ja piristymään vähän. Transcendense luo ympärilleen pieniä maanjäristyksiä ja tuhoaa varmasti keikoilla useammatkin kuin yhdet tärykalvot. Levyn linjaa esittelee hyvin myös Force Majeure, joka ei yhden ja saman magneettikenttä-samplen käytöstä huolimatta suostu taipumaan tylsyyteen.

Ainoaksi hudiksi osoittautuu Sea Of Meat, jonka syvät bassot muistuttavat liikaakin ajalle tyypillisestä dubstep-villityksestä (ei, en halunnut koskaan käyttää sanaa dubstep tässä blogissa!). Kappaleessa Huoratron ikään kuin herpaantuu hetkeksi, eikä jaksakaan antaa aivan parasta ja vihaisinta antiaan. Lopulta enempää kritiikkiä koko levyä kohtaan on vaikea antaa - nyt puhutaan kuitenkin elektrojytästä, jonka olemassaolollekin on olemassa aivan eri tarkoitus kuin monelle muulle tähänkin blogiin päätyneelle "genrelle". Huoratron on objektiivisesti tarkasteltuna kuitenkin hyvässä asemassa, sillä punkin aggressiivisuudesta ammentavalle elektrolle luulisi olevan kysyntää. Partaisaan imagoonsa tukeutuva artisti kun on vielä puristanut tyylilajistaan jotain uutta ja omanlaista, jotain, joka pureutuu syvälle ja saa aikaan paljon primitiivisempiä reaktioita kuin tanssihalun. Tämä on Suomi-brändiä parhaimmillaan: Pohjolan kylmistä metsistä tulee metallin lisäksi tällaista elektroa!

Voisin julistaa kilpailun: Kuka keksii parhaan Cryptocracy-kielikuvan? Löytyykö pimeän puolen Björk-robottidinosaurukselle haastajaa? Voittajaa odotellessa suosittelen tutustumaan Huoratronin debyyttiin joko alikulkutunnelin reiveissä tai yksin oman peiton alla. Silloin se nimittäin toimii inhorealistisena soundtrackina mitä kammottavimmille unille - onnea matkaan!

The Twilight Sad – No One Can Ever Know (2012)

Kirjoittaessani tätä tekstiä minua vituttaa. Siis suorastaan raivostuttaa. Tarkoitan nyt sellaista hitusen itsesääliin ja katkeruuteen taipuvaa vitutusta; suorasta raivosta ei sentään ole kyse. Vaikka en voi väittää että tuntisin oloani mukavaksi, niin suoraan sanottuna haluan rypeä ahdistuksessani vielä hetkisen. Tunnistaako joku olevan altis tälle tunteelle (tai hetkittäiselle asennevammalle, miten vain)? Taustamusiikiksi murjotukselle suosittelen skottilaisen The Twilight Sadin uusinta levyä. Se on yhtyeen kolmas, ja laajentaa kitaravetoista rock-musiikkia hieman industrialimpaan suuntaan. Siis kyllä, masentavampaan ja ahdistavampaan suuntaan.

Itselleni The Twilight Sadin nahanluonti tuo väistämättä mieleen Portisheadin - jotain hyvin samanlaista on kummankin uusimmassa levyssä. Kyllä, myös Portisheadin Third loi yhtyeelle aivan uuden äänimaailman, joka ammensi kolkoista huoneista ja epätoivosta. Analogiset syntesitaattorit ja rumpukoneet ulisevat taustalla ja luovat kaikuvan pohjan niiden päällä soiville kitaroille, jotka eivät nekään elämäniloa hehku. Jos One One Can Ever Known soittaa yhtyeen ensimmäisen levyn, Fourteen Autumns & Fifteen Wintersin kanssa päällekkäin, on vaikeaa kuvitella molempien taakse samoja soittajia. Ja aivan kuin Thirdia, niin myös tätä levyä on määrittämässä äärimmäisen persoonallinen lauluääni. James Grahamin lauluääni on kuitenkin täysin eri planeetalta kuin Beth Gibbonsin enkelimäinen tulkinta - hän ilmaisee tunteensa vahvalla miehisellä skottiaksentilla, joka viimeistään antaa bändille omalaatuisen leiman. Ja loppujen lopuksi juuri skottiaksentti tekeekin vaikeista salaisuuksista ja elämäntuskasta niin todentuntuista.

No One Can Ever Know on eräänlainen teemalevy. Lähes jokainen kappale käsittelee jollain tasolla salaisuuksia, ja hyvin monessa kappaleessa jopa kierrätetään "no one can ever know"-lauseenpartta. Nyt ei kuitenkaan ole kyse vain tavallisista, arkisista salaisuuksista. "No one ever knows where she has gone", Graham toteaa Not Sleeping -kappaleen lopussa, jäädessään äänivyöryn alle unettomana. Aloituskappale Alphabet toimii hyvänä käyntikorttibiisinä levylle, sillä se johdattaa kuulijan nopeasti sisälle uudistuneeseen musiikkiin; syntikat pauhaavat taustalla, kun bändi maalaailee jääkylmän melodiaa. "She's lying on the road… and I was hoping on a good day that you would be fine" Graham jylisee keuhkojensa pohjasta.

Jo nopea vilkaisu biisilistaan antaa kattavan kuvan levyn sisällöstä; Dead City, Sick, Kill It In The Morning sekä kieltomuotoiset Don't Move ja Don't Look At Me eivät kuulosta nimiensä puolesta uimarannat täyttäviltä kesähiteiltä. Levyn teoreettiset "tanssibiisitkin" jäävät niitä varjostavien sanoitusten alle. Singleksi irrotettu Another Bed alkaa aikamoisella elektrovyörytyksellä ja olisi omiaan pompututtamaan vaikkapa festariyleisöä, vaikka sen "I'll find you"-koukussa onkin jotain selkäpiitä karmivaa. Kaikki hyytävyys työntää helposti tavallisen musadiggarin kauemmas, mutta The Twilight Sad ei ole menettänyt sävellystaitoaan ollenkaan, ja sen kappalemateriaaliin kannattaa syventyä.

Melkoisen rohkea teko bändiltä oli julkaista Sick ensimmäisenä singlenä. Kaikista levyn kappaleista se on kenties kauimpana vanhasta materiaalista. Kitara näppäilee taustalla vain melodiaa, joka kuulostaa olevansa kaukaa vuosikymmenten takaa. Rumpukone hakkaa sairaalloista biittiä, ja Graham pistää peliin övereimmän ääntämyksensä. Kappale vaatii rauhallisessa toteavuudessaan täyden keskittymisen, sillä se ei käytä energiaansa lainkaan saadakseen kuulijan innostumaan siitä. Lopulta se kuitenkin paljastuu yhdeksi hienostuneimmista asioista, joita yhtye on koskaan tehnyt; sävellykseensä nojaavaksi kappaleeksi, joka ei tingi tunnelmastaan. Toisesta ääripäästä löytyy Dead City, joka on yli kuuden minuutin mitassaan täydellistä singlemateriaalia sekin. Hetkeäkään se ei jumita paikallaan, vaan nostaa tempoa alituiseen ja ottaa kaiken irti koskettimista. Tämä on nyt sitä post-punkia, suoraan 70-luvulta. Grahamin lopuksi hokema "no one can ever know"-mantra ei kuulosta teennäiseltä, vaan mielenkiintoiselta lopetukselta kappaleelle. Se, kuulostaako se tunnustukselta vai uhkaukselta, jää kuulijan päätettäväksi.

Raskaampaa ääripäätä edustavat Nil ja Kill It In The Morning, jotka ammentavat siitä rajusta kitaroinnista, josta yhtye on aikaisemmin tullut tutuksi. "I remember that day - it was her last", Graham tunnustaa ennen kuin Nil nousee täyteen mittaansa. Siinä soivat oikeat, orgaaniset rummut, jotka luovat paljon uhkaavampaa tunnelmaa kuin useimpien kappaleiden rumpukoneet. Kun kappale yltyy, Graham korottaa äänensä huutoon: "And I will write your requiem the day you're dead." Ehkä kyseessä on juuri se. One One Will Ever Know saa ansaitsemansa lopetuksen, kun Kill It In The Morningin riipivä kitara hakee paikkaansa neljä minuuttia ja nousee sitten aikaisempien levyjen veroiseen raivoon. Graham kuulostaa myös pelottavan vihaiselta - kyllä, levy loppuu juuri siihen suoranaiseen raivoon, joka tämän kirjoituksen aloituskappaleesta puuttui. Tämä levy on omiaan nostattamaan tunteita uudelle tasolle.

The Twilight Sadin uusin levy on yhtä kylmä kuin sen sisällään pitämät salaisuudetkin. Kolkkous pelästyttää helposti kuulijan kauemmas, sillä yhtye ei tosiaan käsittele vaikeita aiheita erityisen lohduttavasta näkökulmasta. Myös Grahamin aksentti vaikuttaa kuunteluelämykseen hurjasti - siihen on aluksi totuteltava. Hänen äänessään ei ole rahtuakaan huumorintajua, ja soittokin on alusta loppuun yhtä kuolemanvakavaa suorittamista. Taakse ovat jääneet vuoren kokoiset kitaravallit ja irrottelu, mutta bändin omin sanoin: Kukaan ei halua tehdä samaa levyä aina uudestaan. Nyt yhtye on kasvanut ja kypsynyt joksikin, mistä edelliset albumit antoivat vain häivähdyksiä. Kaivan tämän levyn esille aina, kun en kaipaa lohdutusta, vaan jonkun, joka ymmärtää suuria tunteitani. Jonkun, joka muuntaa ne skottiaksentiksi.

St. Vincent - KROKODIL / GROT (2012)

Enpä olisi uskonut koskaan asettuvani pitkän jonon hännille Stupidon oven eteen. Siis jono, levykaupan edessä! On vain yksi asia, mikä saa minut raahautumaan baari-illan jälkeisenä aamuna (ja vielä Huoratronin keikka oli kyseessä!) ulos ihmisten ilmoille, ja se on Record Store Day. Tai, tarkemmin sanottuna yksi suurimmista suosikkiartisteistani koskaan, St. Vincent. Etsin katseellani vaaleansinistä levynkantta ja olin valmis taistelemaan siitä harjaantunein kyynärpäin, mutta onneksi sellaiseen ei tarvinnut turvautua. Hitsi vie, kaupassa kävi aikamoinen kuhina! Innostukseni kahdesta uudesta St. Vincentin kappaleesta kulminoitui kauniin tärisevään hetkeen, kun kaivoin lompakkoani kassalla, pudotin kassini ja sitten vielä muutaman esitteen myyjän nenän edestä ja sitten huomasinkin pankkikorttini kadonneen. Jep jep, en meinannut pysyä housuissani!

Seiskatuumaisen helakanpunainen väri on omiaan kuvaamaan St. Vincentin musiikin syvintä olemusta. Nainen taiteilijanimen takana, Annie Clark, on kolmella levyllään rakentanut itselleen mitä mielenkiintoisimman imagon. Kyllä, hän näyttää kiharapäiseltä pikku söpöläiseltä, ja laulaa kuin enkeli. Hän rakentaa pop-kappaleensa kuitenkin pitkälti jumalaisten kitarointitaitojensa ja kierojen sanoitustensa varaan, eikä koskaan käytä sitä kuuluisaa aidan matalinta kohtaa. Edellisvuonna ilmestynyt Strange Mercy -levy vei ilmaisua entistä enemmän kohti kitaran johdattamaa taiderockia; jousi- ja puhallinsoittimet saivat suurimmaksi osaksi väistyä tavallisten bändisoittimien tieltä. Ja vaikka jo aikaisemmat Marry Me - ja Actor -levyt osoittivat Clarkin kyvyt kitaran raiskaamisessa, niin vasta uusimmat kappaleet Krokodil ja Grot vievät tämän vihaisuuden aivan omiin ulottuvuuksiinsa. Annie Clark on pukeutunut juhlapukuun ja huulipunaan, mutta ei silti epäröi karjua kirosanoja valtaisan punk-vyöryn päälle.

KROKODIL alkaa sellaisella kitaravyörytyksellä, että Northern Lightskin kalpenee. Tempo ei ole aikaisemmin ollut näin korkea, eikä Clark tosiaankaan edes yritä tähdätä uransa parhaaseen laulusuoritukseen. Sanoista ei ole saada mitään selvää - ainoastaan "FUCKING"- ja "KROKODIL"-sanat erottuvat jostakin melun joukosta. Yhden koukun kappaleeksi Krokodil toimii loistavasti, ja siinä on tarpeeksi vihaista energiaa selättämään muutamankin viikon työpäivät. Se on helppo ajatella jonkinlaisena pikku välityönä, "aa katos Record Store Day on kohta, rustaanpa nopsaa biisin", mutta kyllä se sisältää ihan oikean sävellyksenkin. Aivan omiaan kappale olisi varmasti keikoilla. Naama vihreänä olen katsellut Coachellan live-videoita - Clark esitti Krokodilin alusta loppuun yleisön seassa daivaten ja toivon todella että seuraava video antaa jonkinlaista osviittaa Flowstakin…

Toiselta puolelta löytyvä GROT olisi sen sijaan voinut istua jopa Strange Mercylle, ja olisi ehkä jopa voinut elävöittää sitä. Kauniista lauluäänestä koottu tausta toimii alustana, jolle Clark maalaa raa'an masentunutta kitaraansa, ja paljon aikaisempaa matalampaa lauluääntään. GROT ei oikeastaan koskaan nouse alkuaan korkeammalle, ja jättää yleiskuvaltaankin kovin keskeneräisen kuvan. Se kuulostaa hieman demolta, josta voisi hioutua hienompikin timantti. Sanoista ei taaskaan ole mitään mahdollisuutta saada selvää, mikä on sääli. Kun St. Vincent on sanonut sanottavansa, kitaramelu vaikenee, ja jäljelle jää enää tausta, joka muistuttaa jälleen kerran kauneuden ja rumuuden leikkauspisteestä, jossa Clark on aina työskennellyt. Tällainen raakuus toimi mainiona välipalana - kiitos, kiitos, kiitos Record Store Day! Vaikkei mitään johtopäätöksiä kahden spessubiisin perusteella voikaan tehdä, niin meikä ainakin odottaa innolla, mihin suuntaan St. Vincent nyt lähtee musiikkiaan viemään. Valtaako Clarkin pimeä puoli hänen musiikkinsa kokonaan, kuten KROKODILIN ja GROTIN tapauksessa?

(kuuntele GROT täältä)

Bloc Party - A Weekend In The City (2007)

Kun alkaa kirjoittaa jostain itselleen niin tärkeästä levystä kuin A Weekend In The City, on pysyttävä varovaisena. Bloc Partyn kakkoslevy on oman nuoruuteni musiikillisia kulmakiviä, eikä siitä puhuessa voi välttyä kertomasta, että hei, kerran 16-vuotiaana kiipesin puuhun ja katselin maailmaa typerän ihastuneena. Olenko vielä tarpeeksi vanha ajattelemaan nuoruuttani millään tasolla objektiivisesti, vai nostalgisoinko sitä edelleen typerästi mutta söpön inhimillisesti?

Vastaus on, että tuskin olen. Vai miksi muuten minusta tuntuu siltä, että A Weekend In The City on ollut olemassa aina? Sen ilmestymisestä on kuitenkin vain viisi vuotta. Minä olin silloin 14. Suhteellisuudentaju on asia, jonka jokainen saavuttaa varmasti vasta lähempänä keski-ikää. Siitä kertonee myös se, että vaikka A Weekend In The City on jonkinlainen tutkielma Lontoosta, niin minulle se toimittaa Jyväskylä-teemalevyn paikkaa. Itse asiassa monikin kappale muistuttaa minua lähinnä Tikkakoskesta, vanhasta kotikylästäni, jota kauemmas Lontoosta ei kyllä pääse.

Kele Okereke ja muut bändiläiset olivat kaksivitosia nuoria miehiä kirjoittaessaan tämän levyn, mutta onnistuivat silti mielestäni kiitettävästi nuoren sielunelämän tavoittamisessa. Kappaleiden kertoja on usein hämmentynyt sukupolvensa lapsi, mutta joskus myös heitä tarkkaileva aikuinen. Musiikillisesti levy on monipuolinen ja vaihteleva, sen kitaravalleihin on helppo takertua nuoruuden sietämättömässä keveydessä. Bloc Party osaa säilyttää mielenkiinnon erilaisten koukkujen avulla, ja tällä levyllä kokeilevuus on vielä omassa hillityssä huipussaan. Heti A Weekend In The Cityn ensimmäinen kappale, Song For Clay (Disappear Here), osoittaa yhtyeen vetovoiman, jolla teini-ikäinen Juuso oli niin helposti vietävissä muutamia vuosia sitten. "I am trying to be heroic in an age of modernity", Okereke aloittaa lähes ilman säestystä ja korottaa pian äänensä falsettiin - ja sitten kitarat ja rummut alkavatkin pauhata, joskin paljon hallitummin kuin ensimmäisellä levyllä Silent Alarmilla. Mikään ei tunnu miltään, vaikka kertosäe pauhaa uljaana kuin mikä ja kokaiinia kuluu tiuhaa tahtia. "When we kiss I feel nothing" uhoaa kertoja ja vajoaa takaisin itsesääliin, tylsyyteen ja muihin niihin musertaviin tunteisiin, jotka määrittelevät nuoruuden. Tervetuloa Lontooseen.

Mutta on levyllä toinenkin puoli - palopommit räjähtelevät Lontoossa mystisesti, ihmiset huutavat paranoiassaan. Näitä tunnelmia esittelee heti toinen kappale, Hunting For Witches, joka alkaa sekoavaa radiota muistuttavalla äänimassalla ja paljastuu yhtyeen yhdeksi tanssittavimmista kappaleista koskaan. Aggressiiviset sanoitukset ovat kuitenkin saaneet innoituksensa Lontoon terrori-iskuista. Perheenisä päivystää aseen kanssa katolla, kun bussit räjähtelevät tienposkessa. Samoja maisemia tähystää Waiting For The 7.18, joka alkaa talvisesta kilkutuksesta, mutta jonka kertosäe kasvaa kitaran avulla erittäin mahtipontisiin mittoihin. "Just give me moments, not hours or days" Okereke toteaa maltillisesti, ottaen huomioon, että sekä musiikki hänen ympärillään että sanoitukset räjähtävät sydänlihaa koskettavasti. Jousilla varustettu Where Is Home yllättää hyvin yksiselitteisillä sanoituksilla: "We all read what they did to the black boy." Harmi, että katkeran vihaiset sanoitukset hukkuvat ärsyttävän sävellyksen alle. Nykivä melodia muistuttaa eräästä toisesta Bloc Partyn kappaleesta, Mercurysta, mitä en ihan tosi pitäisi kauhean hyvänä asiana.

Okereke osaa vaivatta sanoittaa myös ihmissuhteisiin liittyviä tekstejä. Tietysti, sillä näin levy saa huomattavasti enemmän kosketuspintaa (ja nuoria faneja). On ehkä helppo veto puhua siitä, mikä kohdeyleisöä eniten kiinnostaa, ja kirjoittaa sanoituksia seksuaalisuudesta, mutta näkökulma on nyt hieman erilainen. Kepein ja aurinkoisin, ärsyttävän rallattavalla kitarariffillä varustettu I Still Remember on lomabiisi vailla vertaa. "Every park bench screams your name"-tyyliset säkeet olivat omiaan nostattamaan omaakin orastavaa romanttisuuttani. Vielä 17-vuotiaanakin hienovaraiseksi vihjeeksi heitetty "I kept your tie" kuulosti rohkealta, vuonna 2012 vain söpöltä. (Ihan btw, kuuntelin biisin muutama päivä sitten työmatkalla, varmaankin ensimmäistä kertaa vuoteen, ja hymyilin ihan hirmuisen leveästi.)

Jos I Still Remember käsitteli suhdehuolia aika särmättömästi ja ruusuisasti, niin ei myöskään Flux kuulosta niin vakuuttavan tunnepitoiselta kuin lyriikkansa. Valtaisalla diskojytkeellä eteenpäin jumputtava kappale ottaa pesäeron kaikkeen, mitä bändi on aikaisemmin säveltänyt. "We were hoping for some romance, all we found was more despair" - varmasti traagista, mutta minä tanssin nyt, suu kiinni. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi erobiisit pitää varustaa elefantin kokoisilla jytäbiiteillä. Nyt sanoitukset jäävät typeriksi ja ilmaan roikkuviksi. Musiikkivideo näyttää, millaiset tunnelmat tukevat musiikkia paremmin kuin turha märehtiminen ja entisten rakastajien parjaaminen:

Juhliminen jatkuu, joskin siirtyy tanssilattialta nurkkapöytään ja vaihtuu punaisiksi silmiksi. The Prayer ja On ottavat asiakseen pureutua mieleen vaikuttaviin aineisiin, ja ne tekevät sen oivasti. Edellä mainitun pop-kertosäe tavoittelee suuria ja kuulostaa juuri siltä, millaiseksi kokapäissään riehuva nuorukainen itsensä kuvittelee. Kenties sama tarina jatkuu Onissa - "I've been bitten by a vampire!" huudahtaa kertoja WC:n lattialta. Nämä kaksi kappaletta osoittavat Bloc Partyn opetelleen tarttuvien, mutta ei silti aivan tavanomaisten kertosäkeiden taitamisen, mutta levyn paras kappale on silti Uniform, joka pistää kaikenlaiset rakenteet palasiksi ja jyrää kitaratyöskentelyllä korvakäytäviin. Yli sadalla lauluraidallaan kappale on mahtipontinen manifesti nuorisoa vastaan. Rauhassa kasvava kappale johdattaa mukanaan kuin Like Eating Glass ikään, kunnes kunnes monet Okereke-kopiot huutavat "we have nothing at all to say" ja kitarasoolo rämähtää soimaan. Katsoessaan nuorisoa ylhäältä päin yhtye ottaa oudon roolin, kun se vasta on nostalgisoinut aikaa, jolloin kaikki käyttivät Converseja ja ryhtyivät marttyyreiksi hetken mielijohteesta.

Bloc Party muistaa yhtäkkiä aikuisuutensa Sunday-kappaleella, jossa kertoja katsoo lasten jalkapallopeliä pitkän illan jälkeen ja yksinkertaisesti tekee parhaansa. "I love you in the morning when you're still hung over"-kertosäe olisi ollut mainio lopetus A Weekend In The Citylle, sopivan keveä ja humoristinenkin, mutta silti vakavan rakastunut. Tunnelma on suorastaan sitoutunut. Kunnes.

Kun kaikki tuska terrorismista ihmissuhdeongelmiin on vihdoin käyty läpi, kun tanssijalka ei enää vipata ja krapulakin taltutettu, on aika hukuttautua. SRXT lopettaa monipuolisen levyn kärjistämällä nuoruuden ehdottomuuden karuimmalla esimerkillä, mitä saattaa keksiä. "I called up Eugene, told him I was drowning", Okereke paljastaa ja tulkitsee vielä kertojan äidilleen osoittamat viimeiset sanat. Tuuli on pysähtynyt, julisteet revitty seiniltä, kamppailu ei lopu - en koskaan pitänyt tästä lopetuksesta. En halunnut kuulla tarinaa, joka päättyy näin. Kertoja ei sitä paitsi koskaan vakuuttanut minua. Olen varma, että kaiken dramaattisen valmistelun jälkeen hän vain kahlasi vedessä ja palasi sitten kotiin nostamaan julisteet takaisin seinälle. Ainakin toivoin niin. Minä kielsin asian ajattelun itseltäni, enkä yhä edelleenkään pysty palauttamaan kappaleen melodiaa täysin päähäni. Masennuslääkkeestä nimensä saanut kappale tosin summaa hyvin ne syyt, joiden vuoksi juuri tämä levy muodostui oman nuoruuteni suosikiksi: Se käsittelee suuria ja vakavia aiheita, mutta muodostuu niin yksinkertaisista ja kutkuttavan jännittävistä säkeistä, että teini-ikäinen suorastaan janoaa saada tietää lisää aiheesta. Ja siinä sivussa elämästä.

Musiikkia täällä ja siellä

Kuuntelin äskettäin Helsingin uudehkossa Musiikkitalossa Mahlerin yhdeksännen sinfonian Radion sinfoniaorkesterin esittämänä. Akustiikka oli mitä mainioin, se päästi musiikin tunkeutumaan ihoni jokaiseen huokoseen. Puolitoista tuntia kestävä kappale kävi läpi koko tunnekirjon varovaisesta onnellisuudesta kaiken kaatavaan raivoon ja muistutti minua osuvasti siitä, mihin ylipäätään tarvitsen musiikkia. Tuntemiseen.

Kaikista taiteenmuodoista musiikki on aina koskettanut itseäni eniten. Jossain takaraivossani olen varma siitä, että Jyväskylästä Helsinkiin muuttaminen tapahtui paljolti kasvavan levykauppa- ja keikkatarjonnan johdosta. Erilaisia keikkoja mainostetaan kaduilla, Elielinaukio on vuorattu mitä värikkäämmillä bändijulisteilla! Esiintymislavojakin on Helsingissä ties kuinka paljon, aina baarien hämyisistä nurkkauksista Hartwall-areenaan ja siihen kuuluisaan Musiikkitaloon asti. Jyväskylässä mahdollisuudet livemusiikkiin (saati levydivareihin) ovat hieman rajallisemmat. Yhdet parhaimmista konserttikokemuksista Jyväskylässä olenkin kokenut kaupunginteatterilla, jonka musikaalien taso on aina ollut erittäin korkealla.

Ehkä musiikki on suuremmissa kaupungeissa näkyvämpää, ja jos nyt ei muuten, niin ainakin katusoittajien muodossa. Ruoholahden metroasemalla joka aamu harmonikkaa soittava miekkonen repii uniset hermoni riekaleiksi aina uudestaan ja uudestaan! Toimiiko Jyväskylän keskustan pieni koko huonot katusoittajat suodattavana tekijänä? Parhaat katusoittajat osaavat herättää tunteita; eräs parrakas mies oli rakentanut Helsingin Keskuskadulle valtaisan rakennelman kosketinsoittimista ja päräytti ilmoille tuomionpäivän säveliä. Musiikki julkisilla paikoilla hukkuu usein liikenteen meluun, mutta saa aina silloin tällöin pienen hymyn kasvoille.

Mikä sitten on kaikista paras paikka kokea musiikki? Itselleni se taitaa edelleen olla Jyväskylän Lutakko, jossa olen saanut monet kerrat kokea mitä raivokkaampia live-esityksiä. Suomen parhaaksi keikkapaikaksikin valittu Lutakko on sopivan intiimi rauhallisille keikoille, mutta sen nuhjuisuus tarjoaa erinomaiset puitteet raskaammallekin musiikille. Siellä musiikki voi aiheuttaa suuriakin tunnekuohuja, ja usein vieläpä fyysisen ihmiskontaktin tukemana - kiitos sinne tänne huitovien käsien ja kyynärpäiden. Silloin tällöin ainoa oikea tapa kuulla musiikkia onkin lentää tanssilattian puolelta toiselle valtaisan kitarasoolon lennättämänä.

Bowerbirds - The Clearing (2012)

Voi, miten minä rakastankaan folk-musiikkia! Se on muodostunut sellaiseksi musiikkilajiksi, jonka suhteen olen valmis antamaan paljon virheitä anteeksi. Elektronisen musiikin haluan tarjottavan itselleni täydellisenä pakkauksena, mutta kepeä folk kelpaa tunnelmallisena taustamusiikkinakin. Täydelliset ja omannäköisensä folk-helmet ovat harvassa, mutta tällaiseksi luokittelen Bowerbirdsin ainakin uutukaisen levynsä, The Clearingin, puolesta. Se on kerännyt paljon vertauksia Arcade Firen Funeral-levyyn. Ja niin paljon kuin yleensä tällaista vertaamista vierastankin, niin pakko myöntää, että nyt se antaa kirjoitukselle aika hedelmällisen näkökulman.

The Clearing koostuu suht rauhallisista folk-kappaleista, jotka uskaltavat kuitenkin nousta ja kasvaa, jos tunnelma ja sanoitus sitä vaatii. Niiden luonnonläheisyydessä on jotain uniikkia; lähes jokaisessa kappaleessa liikutaan luonnossa ja kohdataan kuolema osana sitä. Kuolema jonkinnäköiseä teemana yhdistää levyä myös Funeraliin, vaikka näkökulma onkin paljon tyynempi kuin siinä.

Tehdään yksi asia heti selväksi: Levyn aloittava We Tuck The Darkness In on yksi tämän vuoden parhaita kappaleita. "Well, the light was rust and the cold was in our knees", se alkaa ja johdattaa kuulijan mukanaan metsän siimekseen. The Clearing liikkuu monessa tasossa; yleensä se pysyttelee yksilön näkökulmassa, mutta joskus tavoitellaan korkeampia. Tämä tehdään selväksi heti aloituksessa. Rytmi yltyy, musiikki alkaa pauhata jousien säestämänä ja kappale saavuttaa yhteenlaulua varten sävelletyn kertosäkeensä. Kuulostaako tutulta? Samanlaisella oksat pois -aloituksella kun yllätti myös Funeral. "Oh my dear friend, everything falls to death, we tuck the darkness in, we tuck the darkness in" tiivistää levyn realistisen optimismin filosofian. Luonnonlapset ohjaavat kaupunkilaista kuulijaa; varo oksaa, kumarru pensaan alta, kuolemaa ei tarvitse pelätä. "Nykyajan ihmiset", nuo urbaanit kummajaiset, saavat kuulla kunniansa.

In The Yard viehättää tasaisella rytmillään ja folkmaisen söpöllä tanssittavuuden. Kappale kertoo unesta, jossa kertoja rakentaa puumajan luonnon keskelle - no niin, söpöys potenssiin kahdeksan. Erilaisiin tunnelmiin johdattaa Walk The Furrows, jonka kertosäkeen helppo melodia jää lastenlaulumaisesti soimaan päähän, ja groteskin järkyttävät sanoitukset takertuvat mieleen vasta paljon myöhemmin. Luettelomainen teksti iskostuu alitajuntaan ja raottaa kertojan salaisuutta säe kerrallaan, suoraan ja kaunistelematta. Kertomusmuotoa käytetään levyllä useastikin, kuten myös seuraavassa kuvankauniissa This Year -kappaleessa. Se on yksi The Clearingin musiikillisia helmiä. Kappale pääsisi täysiin oikeuksiinsa soitettuna akustisella kitaralla leirinuotiolla - koko levyn keskiössä oleva sanoitus kertoo pitkästä, kylmästä talvesta ja sen vaikutuksesta ihmismieleen. Moniinkin tulkintoihin taipuva kappale pitäytyy rauhallisena ja muodostuu musiikillisesti jokseenkin perinteisistä rauhallisen folk-kappaleen aineksista.

Albumin lopetuksessa on myös jotain, mikä muistuttaa enemmän kuin vähän Arcade Firesta - joskin nyt liikutaan pikkuhiljaa kohti The Suburbsin teemoja. Täydellistä folk-pop-biisiä lähentelevä Death Wish kertoo nimensä mukaisesta tunteesta, siitä, millaista on elää samalla kun haaveilee syvyydestä ja palaamisesta sinne, minne on aina oikeasti kuulunutkin. Sen surullinen yleisilme kasvaa lopulta jousien ja puhaltimien melankoliseksi ilotteluksi, kunnes hiipuu yhtäkkiä ja antaa tilaa Now We Hurry On -kappaleelle, jonka läheisenä serkkuna voisi pitää Arcade Firen We Used To Waitia.  Kappale kysyy samaa, mitä Win Butlerkin kysyi vuonna 2010 - miksi emme enää odota, miksi annamme elämän kiitää ohitsemme? Soittorasiamainen kilke reunustaa herkkää melodiaa, kunnes sekin lopulta hiljenee. "Take your time with it", kertoja opastaa.

Bowerbirds ei ehkä hallitse arcadefiremaista musiikillista riehumista, mutta onnistuu silti pitämään mielenkiinnon yllä alusta loppuun. The Clearingin musiikki on erittäin hillittyä ja eleganttia, ja suuremmat tunteet ilmoitetaan enemmänkin sanojen kuin verbaliikan kautta. Sliipatut ja pikkutarkat melodiat huokuvat tyylitajua ja ennen kaikkea tukevat luonnonlapsien sanomaa. Tätä lähemmäksi luontoa musiikin on nimittäin vaikea päästä; orgaanisuus kuuluu soitinvalinnoista lähtien. Ei ole syytä ihmetellä, miksi Bowerbirds on kiertänyt lämmittelemässä Arcade Firea. Vaikka musiikilliset piirteet eivät olekaan lähellekään identtisiä, niin kummallakin yhtyeellä on ainutlaatuinen tapa kirjoittaa kuolemasta sellaisella luonnollisella tavalla, joka nostaa ihon aina kananlihalle. Arcade Fire tekee sen lähiöistä käsin, kun Bowerbirds taas vaeltaa hieman kauempana, metsäpoluilla ja hiljaisilla pelloilla.

I choked in a gasp of it,
and then I found you, such a brave swimmer.
And you pulled me with you.
And where are we going now, in a world, a world half broken?
Back to the ocean, back to the open ocean.

Chromatics - Kill For Love (2012)

Olen usein julistanut vihaani genreluokituksia kohtaan - tylsä lokerointi nyt yleensäkin on vain ihmismielen laiska taipumus yksinkertaistaa asioita, joiden yksinkertaistamisen kuuluisi olla luokiteltavissa rikokseksi. Yksi hupaisimmista genrenimistä on Chromaticsiin liitetty "italodisko". Italodisko. Yhdyssana kertoo musiikin tulevan Italiasta ja kuulostavan diskomusiikilta. No, ainakin toinen puoli tästä pitää paikkaansa.

Chromaticsia on aina tungettu liikaa omien genrerajojensa sisään. Se on joka tapauksessa alkanut uudella vanhalla kokoonpanollaan vakiinnuttaa paikkaansa raukean, elektronisen musiikin saralla. Edellinen levy, Night Drive, oli ensimmäinen, jolla uudelleen muodostettu yhtye esitteli tämän soundin. Nuhjuisen kitaranoisen syrjäyttivät kuulaat, öiset elektrobiitit ja sitä kauniisti tukevat kitarat. Laulajaksi pestattu Ruth Radelet tulkitsi kappaleita kotikutoisen kauniilla, hennolla äänellään. Kesti kuitenkin neljä vuotta, ennen kuin musiikki löysi suuret yleisöt - tästä piti huolen Drive-elokuva, jota allekirjoittanut ei vieläkään ole päässyt katsomaan. Uutta albumia odottivat nyt siis niin vannoutunut fanijoukko kuin Tick Of The Clockia diggaavat Driven ystävätkin.

Kill For Loven ilmestyminen ei ollut mikään helppo juttu; milloin sen julkaisu viivästyi masteroinnin, milloin pakkauksen vuoksi. Singlejä ehdittiin julkaista viisi, mutta lopulta valmis tuotos saatiin ulos. Yhtäkkiä jokainen ymmärsi, miksi sen synnyttäminen oli tuskaisa ja aikaavievä prosessi. Kill For Love on nimittäin 17 biisin ja puolentoista tunnin mitassaan melkoinen järkäle. Sen heikkoudet voi luetella kuuntelematta levyä kertaakaan, vain pieni vilkaisu biisilistaan riittää: Kappaleet ovat pitkiä, ja jotkut niistä toimittanevat fillerin virkaa. Jaksaako kuulijan mielenkiinto mammutin alusta loppuun?

Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin vakuuttunut siitä, että suuressa eeppisyydessään Kill For Love on kaikenlaisen järkipuheen ja kritiikin tavoittamattomissa.

Night Drive loi ympärilleen rinnakkaisulottuvuuden, joka näytti erehdyttävästi pimeältä ajotieltä. Se heijasteli yöhön oransseja valopilkkuja ja kadonneita puolisoita. Kill For Love ei ole yhtä selvä teemalevy kuin edeltäjänsä, mutta on musiikillisesti paljon kehittyneempi. Kun Neil Young -cover  Into The Black aloittaa levyn tyylipuhtaasti, ei tajuntaa räjäyttävästi mutta kauniisti, on selvää, että viidessä vuodessa Chromatics on saanut aikaan jotain, jonka paukkuja se ei halua näyttää heti ensi seisomalta. Samalla kaavalla rakennetun tumman kitaracoverin yhtye olisi tosin voinut tehdä lähes mistä tahansa klassikosta. "Hey hey, my my, rock'n'roll can never die" Ruth Radelet henkii ja muistuttaa olevansa uuden, ajan saatossa muuttuneen rock-musiikin edustajia. Cover-biisi istuu levyn aloituspaikalle kuin nakutettu (yksi lempisanontojani) ja antaa mainion suunnan uudelle levylle.

Nimibiisi edustaa jotain uutta yhtyeelle - kyseessä on koko Chromaticsin katalogin tanssittavin pop-helmi. "I drank the water and I felt all right, I took the pill almost every night" rakkaudenkipeä kertoja paljastaa. Yksitellen hän luettelee helppoja toteemipaaluja, joihin on elämänsä aikana voinut ripustautua; pullo sängyn jalkopäässä, tyyny kasvoilla, kymmeneen laskeminen. Hän kuitenkin jättää mainitsematta, onko hän tappanut rakkauden vuoksi kuvainnoillisesti vai kirjaimellisesti. Tästä Kill For Lovella on pitkälti kysymys. Edellislevyn yltiömystiset lyriikat ovat jääneet suurimmaksi osaksi taakse, mutta niiden kelmeä varjo lankeaa Kill For Loven päälle.

Jos vain levyn ensimmäinen puoli muodostaisi julkaistun levyn, sille olisi kai pakko ajatella täysiä pisteitä millä tahansa arvosteluasteikolla mitattuna. Se yhdistää täydellisen hittimateriaalin tekstien koskettavuuteen ja uskottavaan kokonaisuuteen. Back From The Grave ja The Page ovat täydellisesti päivittyneitä versioita yhtyeen vanhoista kappaleista. Sama, tumma sielu on mukana, mutta nyt astetta varmemmin. Kitaralla on entistä kuuluvampi ja lämpimämpi osa ja Radelet ottaa kappaleita haltuunsa eikä enää kuulosta siltä kuin laulaisi kahden metrin päässä mikrofonista. Pulahdus vanhaan, astetta kolkompaan maailmaan tehdään Lady-kappaleen aikana. Sen korvamatomelodia on kuin suoraan Night Driven ajoilta, kuten myös sitä tukevat taustat, jotka lupaavat neljän minuutin ajan nousua jota ei koskaan tule. Kahdeksan minuutin mittainen These Streets Will Never Look The Same nousi nopeasti yhdeksi henkilökohtaisista suosikeistani. Se esittelee ensimmäisen miehen laulaman osuuden sitten Plaster Houndsin, joskin vahvasti muunneltuna. Kappale kuljettaa surumielisyydessään kuulijaa ympäri naapurustoja, jotka jotka vielä hetki sitten olivat niin kovin paljon suurempia.

Ensimmäinen levyn kuuntelukertani oli verrattavissa jonkinlaiseen trippiin. Sen jälkeen olin täydellisen varmistunut siitä, etten ollut hetkeen kuullut mitään kauniimpaa. Voi, miten haluaisin palata tuohon kristallinkirkkaaseen hetkeen, jonka vain viiden vuoden odotus voi aiheuttaa! Ongelmat nimittäin alkavat, kun kappalemateriaalia alkaa tutkia tarkemmin. Kokonaisuushan on, kuten jo mainittu, eeppinen. Se vaatii kuitenkin täyttä keskittymistä ja suljettua ympäristöä. Vaikka sellaiset instrumentaalit kuin The Eleventh Hour (dramaattisilla jousilla nopeasti kasvava kummitteluraita, joka kuitenkin käpertyy itseensä nopeasti) ja Broken Mirros (kiihtyneen sydämen lailla lyövä tiheä rytmi toimii hetken, ei kuutta minuuttia) löytävät paikkansa Kill For Loven kieroutuneesta maailmasta, ovat ne yksittäin kuunneltuna mitäänsanomattomia ja, no - tylsiä. Ja minä pidän sanaa "tylsä" yhtenä vaarallisimmista sanoista, joilla musiikkia ylipäätään voi kuvata.

Keskivaiheen pienimuotoinen lösähtämisen jälkeen herkkä Birds Of Paradise näyttää, että minimaalisen elektron ja tunnelmallisen taustamusiikin taitajat ovat vertaansa vailla myös kauniiden melodioiden loihtimisessa. Kappale ei tyydy vaan pulputtamaan pinnan alla vaan luo surullisen ja mystisen ilmapiirin niin kitaran kuin Radeletin laulunkin avulla. "What if life is a memory and death just a possibility" hän kysyy tummalta virralta, joka hänen ympärillään velloo. At Your Love säksättää unisen popmaisesti ja Radelet laulaa "time is stretching on and it keeps on repeating as the beat goes on". Perinteiset ainesosat synnyttävät kivan ja tekijänsä näköisen biisin, joka ei kylläkään yllätä millään tavalla.

Kill For Love hiljenee pikkuhiljaa, aivan kuten edeltäjänsäkin. Se ei tosiaankaan päästä kuulijaa helposti pakoon luomiensa seinien sisältä. Toisiksi viimeinen River alkaa hiljaisesta rumpukompista ja luo sitten tunnelmakuvan maisemasta, jota kertoja katselee. Juuri ennen loppua se kuitenkin nousee vielä tasaiseksi elektromatoksi, joka voisi jopa tanssittaa. Yhtäkkiä se hiljenee pimeyteen, minkä katkaisee juuri ja juuri No Escape (osuvasti nimetty, heh). Kuulijalla on edessään neljäntoista minuutin matka ulos todellisuuteen, ja hän on totaalisen yksin. Välillä ainoa asia, mikä erottaa kappaleen täydestä hiljaisuudesta, on kaukaisen ukkosen lailla jyrisevä ääni.

Yksittäisten kappaleiden kuvaileminen ei juurikaan anna oikeutta Kill For Loven kaltaiselle teokselle, joka suorastaan pakottaa kuulijan tulkitsemaan sitä kokonaisuutena ja muodostamaan jonkinlaisen värimaailman kuvaamaan sitä. Aina on mahdollista jättää tämä levy taustalle, unohtaa sanoitukset ja keskittyä tenttikirjaan. Silloin Kill For Love on kuitenkin armoton, eikä paljasta itsestään mitään.

Kaikesta näkyy läpi uudenlainen varmuus; Chromatics tekee nyt juuri sitä, mitä haluaakin. Sävellystyö on rohkeaa, eikä minkäänlaisia oikopolkuja käytetä. Yhtye on niin rohkea, että sen linjavedot saavat tosifaninkin tärisemään; ihanko oikeasti puolitoista tuntia? Ja ihanko oikeasti neljäntoista minuutin lopetus, johon verrattuna Tick Of The Clock on vauhdikas ja energinen? Vaikka en enää uskalla hehkuttaa levyä täysin varauksetta, olen äärimmäisen iloinen, että Chromatics jatkaa genrerajojen venyttämistä omien tarpeidensa mukaiseksi ja on pop-musiikin maailmassa oma itsensä tavalla, josta kaikenlaiset Lady Gagat saisivat olla kateellisia. Viiden vuoden musiikillinen kypsyttely sai aikaan kauniin hirviön, pala palalta, hitaasti ja rauhassa. Deadlinet ovat nössöille.

Arrange - Five Years With The Sun (2012)

Minua syyhyttäisi kovasti kirjoittaa joistakin nuoruuteni henkilökohtaisista klassikkolevyistä - vaikkapa Mewin, Bloc Partyn tai Porcupine Treen albumeista riittäisi juttua loputtomiin. Sen aika ei kuitenkaan ilmeisesti koita koskaan, koska uusia toinen toistaan odotetumpia levyjä ilmestyy nyt kuin liukuhihnalta. Siksi bloginikin on päivittynyt odotettua nopeammin, ja voin kerrankin olla ylpeä itsestäni… Ja woop woop, eihän minun ole tarvinnut aivan itselleni terapiakirjoittaa! Ei tällä blogilla mihinkään huikeisiin katsojamääriin tähdätä, mutta tämäkin lukijakunta pitää motivaatiota hyvin yllä. Se ikään kuin luo kuvitteellisen ja erittäin viitteellisen ajatuksen jonkinmoisesta deadlinesta. Kiitoksia ihmiset!

Mutta joo, tällainen väliaikapäivitys tähän väliin. Seuraavaksi on luvassa juuri sellaisen uuden levyn esittely, joka estää minua kirjoittamasta Bloc Partysta. (Logiikka on tietysti selvä: Jos kirjoitan vuosia levyn ilmestymisen jälkeen, se on vain coolia, mutta kuukausi ilmestymisen jälkeen? Silloin olen vain nolo ja suhteellisen paska musabloggaaja.) Ja nyt vihdoinkin itse asiaan.

Hämyisä lo-fi -estetiikalla varustettu syntikkamusiikki on ollut lähiaikoina kovassa huudossa. Se on kaikesta näennäisestä helppoudestaan huolimatta vaikea tyylilaji. Sumussa ja tunnelmassa on helppo peittää virheet ja tehdä musiikista tasapaksua, mutta oikea erottuminen vaatii myös ihan oikeaa biisimateriaalia. Itse ainakin olen huomannut, että tämä tyylilaji synnyttää ennätysmäärän bändejä "ihan ok"-kategoriaan. Muutama erikoisempi tapaus on kuitenkin pystynyt synnyttämään umpitylsistä aineksista omannäköisen universuminsa - omat suosikkini ovat Perfume Genius ja Arrange, joista jälkimmäinen julkaisi hetkinen sitten EP:n nimeltä Five Years With The Sun.

Arrangen aikaisempi kokopitkä Plantation koostui lyhyistä, tummista tunnelmapaloista, joita oli joskus vaikea mieltää kappaleiksi. Oli mahdotonta nostaa mitään osaa siitä muiden yläpuolelle - oikea tapa kuunnella Arrangen musiikkia oli pistää levy soimaan ja kuunnella alusta loppuun. Five Years With The Sun on seitsemän biisin EP-mitassaan hyvin erilainen tekele. Se on nimensä mukaisesti aurinkoinen ja enimmäkseen elämäniloinen. Ehdottomasti se on paljon edeltäjäänsä biisikeskeisempi, eikä mistään sen kummemmasta kokonaisuudesta voida puhua.

Seitsemään kappaleeseen mahtuu paljon erilaisia äänimaisemia. Streams / At Night aloittaa EP:n Arrangen mittapuulla vauhdikkaasti - leijuvat ja leikkisät taustat on kuin tehty raukeisiin kesäiltoihin. Yhtäkkiä sukelletaan kuitenkin takaisin Plantationin pohdiskeleviin tunnelmiin. Gone With The Snow ja Airplane Notes ovat kauniita ja raukeita tunnelmavetoisia kappaleita. "We're gone with the snow and we are not coming back at all" -lause tiivistää niiden tunnelmaa paremmin kuin hyvin. Juuri kun kuulija on tuudittautunut lumisen utuisaan tunnelmaan, vetäisee Cure hänet takaisin pohjalle. Vahvasti käsitelty lauluääni vetäisee kuulijan mukanaan insomniaan ja epätoivoon - "I'll wait for you with my eyelids open". Cure muodostaa EP:n keskiön, polttopisteen, johon ajaudutaan, mutta josta myös edetään.

Two Garden Children on kahden rakastavaisen koskettava vuoropuhelu - kuulostaa kliseisen nynnyltä, mutta onnistuu luomaan aidon tunnelman joka jää taatusti kummittelemaan unettomiin öihin.

"Hide from me", he says.
"This won't go away
I've tried to mend every scar every day
but at most my hands bleed
and my eyes turn red
they call me things and get in my head"



Mnt. Rainier nostaa tunnelman yhä sumuisammaksi, mutta Sun Showers luo valonsäteitä sen läpi ja poistaa usvan lopulta kokonaan. Se lopettaa teoksen ansaitsemaansa, varovaisen onnelliseen tunnelmaan. Onnellisuus on juuri sitä nuoruuden haparoivaa sorttia, sitä, josta ei uskalla täysillä pitää kiinni. "There's a glow and I can feel it - deep below the hollow point of me."

Arrange on Bandcamp-sivunsa mukaan julkaissut jo viisi teosta, mutta minä olen tutustunut niistä vasta kahteen uusimpaan. Plantation tarjosi syksyistä masennustilaa ja Five Years With The Sun hiljalleen heräävää, keväistä valoa. Mikä vuodenaika seuraavaksi? Tämän musiikin suurin kompastuskivi on taustamusiikiksi hiipuminen. Fiilistelymusiikki on ihan arvokas asia sekin, mutta kyllä Arrangessa on ainesta paljon enempäänkin. Vaikka kappaleisiin olisi vaikea tarttua, niin antakaa niille mahdollisuus, sillä Arrange-taiteilijanimen takaa löytyy tarina. Tarina, joka ei nojaa pelkästään makuuhuonefiilistelyn nuhjuiseen puoleen, vaan jolla on oikeasti jotain annettavaa rauhallisen konemusiikin saralla.

LIVE: Zola Jesus @ Tavastia 1.4.2012

Harvoin olen odottanut minkään suosikkiyhtyeeni keikkaa niin analyyttisin mielin kuin Zola Jesuksen Tavastian vierailua. Pohdin niin paljon sitä, miltä teatraalinen goottipop kuulostaisi livetilanteessa, että unohdin odottaa fanityttömäisesti koko tapahtumaa. Miten kaikki se massiivinen synavyörytys ja oopperamainen laulu pääsisivät oikeuksiinsa Tavastialla? Keikalla musiikin voima tiivistyikin alle 160-senttiseen, paljasvarpaiseen Nika Roza Danilovaan, eli taiteilijanimi Zola Jesukseen, joka korvasi pituutensa alkukantaisella energialla - ja tietysti myös hyökyaallon kokoisella äänellään.

Parhaat hetket Zola Jesuksen Stridulum II - ja Conatus-levyillä muodostuvat vuoristojen kokoisista tunteista. Nyt ei kuitenkaan puhuta mistään tavallisista sydänsuruista; oopperaopintonsa jonkin aikaa sitten keskeyttänyt Danilova kun tarjoilee tunteet äärimmäisen dramatisoituina, aivan kuin esiintyisi katsomon edessä. Siitä oli kyse myös Tavastialla. Kun hän karjuu eturiviin "oh it hurts, oh it hurts", on tunteeseen vaikea samaistua. Niin rutinoituneesti ja kepeästi hän sen tekee, kuin jaksamatta eläytyä täysillä. Jollain tapaa Zola Jesuksen keikka tuntuukin oopperaesitykseltä; eiväthän oopperankaan esiintyjät koeta esittää tunteita täysin realistisesti. Danilova ulvoo ja karjuu, eikä pysy hetkeäkään paikallaan.

Jylhää lauluääntä säestävät kahdet koskettimet, raivokkaana takovat rummut, sekä hento viulu. Näistä elementeistä musiikki koostuu levyilläkin, mutta nyt ääripäät kuuluvat selvemmin. Vihainen rytmi on entistä enemmän pääalalla, se hukuttaa laulun ja saa minut kiroamaan korvatulppien kotiin jäämistä. Viulu taistelee näkyvyydestään. Sitä soittaa surumielinen, mustiin pukeutunut nainen, joka ei kertaakaan katso yleisöön. Ensimmäisistä hetkistä alkaen on selvää, kuka esittää illan pääosan; kun Zola Jesus astuu lavalle valkoisessa kaavussaan Swords-insrumentaalin säestämänä, on vaikea olla liikuttumatta. Hän ei tänään juuri esittele soittotaitojaan (joita muuten löytyy), vaan keskittyy yleisön villitsemiseen.

Heti intron jälkeen pamahtaa soimaan Avalanche. Tämä alleviivaa uuden Conatus-levyn tärkeyttä, ja siihen setin pääpaino kallistuukin. Conatuksen kappaleet soivat uskomattoman jylhänä, Danilovan äänen kasvaessa paljon Tavastian salia suuremmaksi. Miten on mahdollista, että niin pienestä naisesta lähtee niin julmetun paljon volyymia? Livebändi tukee sitä tyylikkään rosoisesti, minkä todistaa esimerkiksi In Your Naturen paljon levyversiota raivoisampi soitanta. Hikikomori ja Ixode ovat myös keikan emotionaalisia tukipilareita; Danilova mongertaa siansaksaa korvia takovan biitin ja surumielisen viulun päälle, ja minä pidättelen itkua tanssien. Conatuksen äänimaisemat toimivat siis livenäkin, ja omat ennakkopelkoni jäivät turhiksi. Ainoastaan setin viimeinen Vessel lässähtää kasaan, mikä on harmi, sillä se lukeutuu viime vuoden hienoimpiin kappaleisiin. Sen lopun breakdownin aikana Danilova nappaa kapulat ja alkaa hakata voimiensa takaa rumpuja, mutta silti tunne ei välity läheskään niin hyvin kuin studioversiossa. Livesovitus jää ontoksi.

Danilova ei pelkää irrotella lavalla, mikä luo musiikkiin uudenlaista syvyyttä. Milloin hän käpertyy kerälle maahan ja vaikeroi, milloin hyppii lavan puolelta toiselle, milloin pysähtyy tuijottamaan eturiviläisiä silmiin ja osoittamaan karjuntansa heille. Pakko myös mainita, että hänen mahtailevat tanssimuuvinsa voisivat sopia Onnelan parketeille, mutta toimivat kummalla tavalla myös nyt. Seekir-kappaleen aikana Danilova loikkaa yleisön sekaan ja aloittaa raivokkaan reivauksen. Yleisö jää valitettavasti vain tuijottamaan eteensä, kun Danilovan valkoinen päälaki pomppii ympäri tanssilattiaa.

Conatus II –levyltä poimitut vanhat suosikit herättävät salia eloon. Sea Talk on ainoita kappaleita, jotka saavat kirvoitettua pienen yhteislaulutuokion. Niihin lukeutuu myös Night, jota allekirjoittaneen oli ensin vaikea tunnistaa melun ja rumpujen alta. Nämä kuulostavat hiotuilta ja harjoitelluilta, ja etenkin Night on tyylipuhdas esitys ilman sen kummempia kommervenkkeja. Kliinisyys kuitenkin vältetään. Encoreen jätetty Skin on kauneudessaan jotain aivan ainutlaatuista; Danilova siirtyy ensimmäistä kertaa itse koskettimien taakse ja esittää viulun avustamana yhden hienoimmista kappaleistaan. ”Skin come off, I’ve had enough, skin come off” hän laulaa, eikä saa hillittyä kasvavaa ääntään. Tämän jälkeen pienoisena yllätyksenä soitettu Poor Animal lämmittää yleisön vielä kerran, ennen kuin sen on siirryttävä ulos takatalven lumipyryyn. Vielä Rautatieasemallakaan en osaa täysin eritellä, mitä juuri kuulin; ainakin tanssittavaa pop-musiikkia, goottivivahteita ja dramatiikkaa tarpeeksi täyttämään kaikki Kansallisteatterin näyttämöt.

Lauri Tähkä - Polte (2011)

Joskus omaa suvaitsevaisuuttaan hehkuttavankin on syytä kokeilla omia rajojaan. Jokainen saa kuunnella juuri sitä musiikkia mitä haluaakin, ja minä ainakin kuuntelen - niinpä niin. Moni on kuitenkin valmis tyrmäämään levyn ja artistin kuuntelematta musiikkia ollenkaan. Minä aion todistaa omaa rohkeuttani ja kirjoittaa Lauri Tähkän viime vuonna ilmestyneestä soololevystä, joka onnistuu loistavasti päivittämään Tähkän sävellykset nykyaikaan ja uusimpiin trendeihin.

Lauri Tähkä tuo useimmille ensimmäisenä mieleen Pohjanmaan, viulut ja murtaen lauletut rakkauslaulut. Elonkerjuu-yhtyeen jäädessä kokonaan pois Tähkä saa kuitenkin laajentaa omaa osaamistaan vapaasti. Tämä näkyy täysin uutena, mutta silti aikuisen kypsänä suuntana - nyt unohdetaan maalaisidylli ja pysytään visusti kaupungin hehkuvissa valoissa. Tähkän uuden musiikin esikuvana voisi pitää Björkiä, Radioheadia ja jopa sellaista legendaa kuin Joy Division. Kokeilevuus ja Tähkän uusi rakkaus elektronisia vaikutteita kohtaan kuuluvat kautta linjan. Myös triangelilla on oma, tarkkaan määrätty osansa. Polte-levyn lähtökohdat tavoittelevat suuria. Se onkin ensimmäinen suomalainen (ja suomenkielinen) levy, joka on julkaistu brittiläisen 4AD-levy-yhtiön kautta. Tähkän ansiot on huomattu ulkomailla vasta nyt, vaikka hän on jo vuosia liikkunut nimekkäässä artistijoukossa ja muodostanut kontakteja.

Polte alkaa massiivisella instrumentaalisella äänivyöryllä Syyskuun kyy. Se lyö heti jalat alta ja näyttää Tähkän kyvyt kitaristina ja triangelistina. Kappale alkaa hiljaisesta huminasta ja kasvaa siitä pikkuhiljaa hyökyaalloksi, jonka päälle Tähkä huutaa kuin Jónsi konsanaan. Samainen vyöry jatkuu nimibiisille, joka on kenties kauimpana Tähkän vanhasta tyylistä. Rumpukoneet pauhaavat ja Tähkä keskittyy triangeliinsa, samalla kun vokaalit tarjoaa ei kukaan muu kuin M.I.A. Erään haastattelun mukaan häneltä kesti viikkoja opetella suomenkieliset lyriikkansa, mutta loppujenlopuksi ne vaihdettiin englanninkielisiin myynnin edistämiseksi. Polte-kappale on varsinainen genrejen sekasotku, mikä pysyy kasassa vain juuri ja juuri. M.I.A.:n rap-osuudet osuvat täydellisesti siihen kokeilevan rockin saumaan, jonka Tähkä hänelle tarjoaa. Kappaleessa on selvää hittimateriaalia. "You know who we are, we run this fucking club", laulaa M.I.A. kappaleen musiikkivideolla, joka on kuvattu tietenkin Korpilahden Ohrantähkässä.

Sinun täytyy minun luokseni tulla, Pieni ihminen ja Päästin sinut irti muodostavat kolmiosaisen, yhteen miksatun sinfonian, jota Tähkä valotti jo taannoisissa haastatteluissa. Tavanomainen rakkaustarina saa uutta potkua Helsingin kaupunginorkesterista, eikä taatusti jätä yllätyksineen ketään kylmäksi.

Levyn toinen puoli tarjoaa paljon alkupuolta helpompaa materiaalia. Rakastuin taas vedonnee Elonkerjuun perinteiseen yleisöön, vaikka muuten levy hamuaakin kautta linjan nuorempaa yleisöä. Lavatanssi-idylliä tavoitteleva Rakastuin taas on valittu myös tämän vuoden Helsinki Priden tunnuskappaleeksi. Poltteella ei vältytä myöskään dubstep-vaikutteilta, mikä tuntuu ehkä jopa turhankin laskelmoidulta myyntikikalta. Kokonaan sun on varustettu kaikuvalla bassolla ja hälyllä. Tämän päälle Tähkän "olen kokonaan sun"-huuto kuulostaa aidon hyytävältä. Riittää meille päiviä samplaa vanhaa Elonkerjuuta, ja on 26 minuutin mitassaan jonkinlainen elämäkerta, joka kattaa niin Elonkerjuun suosion kuin karmivan lopunkin.

Lauri Tähkä on selvästi päättänyt toteuttaa itseään saatuaan täyden taiteellisen vapauden siihen. Vaikka hän ottaa vaikutteita nuorisomusiikista, osaa hän näyttää todellisen ikänsä ja kypsyytensä. Sen osoittavat lyriikat, joiden rakkausteemaisissa teksteissä ei koskaan sorruta kliseisiin. Jonkinlaisen suuremman, punaisen langan hän olisi silti voinut levylleen ottaa. Nyt musiikkityylit sotivat liikaa toisiaan vastaan. M.I.A.:n rap on täysin eri levyltä kuin vaikkapa kauns triangeliballadi Myrsky. Mitä Tähkä tällä kaikella haluaa? Vastauksen tietää vain hän itse, sillä hän on onnistunut kasaamaan erittäin massiivisen mutta intiimin albumin, joka on ehkä turhankin täynnä ideoita, mutta kaaos tuntuu etukäteen tarkasti tiedostetulta. Polte on uusi moderni klassikko, eikä sorru missään vaiheessa muodostamaan helppoa kosketuspintaa.