Enpä haluaisi olla musiikkikriitikko, jolle maksettaisiin uuden Sigur Rós -levyn arvostelemisesta. Sigur Rósin kohdalla kun ei ole niinkään kyse levyistä, kappaleista tai ideoista, vaan ennen kaikkea musiikista. Musiikki on subjektiivinen tunnekokemus, eikä saameri soikoon mitään "arvosteltavaa", ja tämän todistaa erinomaisesti Sigur Rósin uusin Valtari-levy. Sillä se, huhhuh, se on yhtä tunnevyöryä alusta loppuun. Ja kuten kaikki Sigurien levyt, se vaatii oman aikansa, eikä sovi kauppareissun taustamusiikiksi.
Hoidetaan analyyttinen puoli nopeasti alta pois. Valtari ei tosiaan muistuta nimensä mukaisesti höyryjunaa, vaan ehkä ihan pelkästään höyryä. Se hylkää sitä edeltäviä levyjä leimanneen kappalekeskeisyyden ja heittää rakenteet jorpakkoon. Jopa laulaja Jónsin omaleimaisesta äänestä, jota voitaneen pitää Sigur Rósin selvimpänä tavaramerkkinä, luovutaan jo levyn kolmanneksi viimeisessä kappaleessa. Silti levy tiivistää yhtyeen parhaan osaamisen, lumoavien äänimaailmojen luomisen. En tiedä kuinka paljon voin painottaa, että Valtari on tunnetta puhtaimmassa ja luonnollisimmassa muodossaan - ja aivan kuten ihmismielikin vaeltaa, ei Valtarikaan tunne musiikkia koskevia rajoja tai ennakko-oletuksia.
Oma ensimmäinen mielikuvani Valtari Hourin (lisää tällaisia siistejä ennakkokuunteluja kiitos!) jälkeen oli, että Sigur Rós tekee edelleen kaunista musiikkia, mutta ei enää villasukille. Ensivaikutelma osoittautui vääräksi, sillä Valtari toimii mitä parhaiten myös puuronkeiton sun muun söpöilyn ohessa. Kun Ég anda alkaa soida, tuntee todella hengittävänsä. Tuttu usva valtaa huoneen - se, mikä ei antanut merkkejä itsestään edellisellä Með suð í eyrum við spilum endalaust -albumilla. Kun Jónsin äänikin vihdoin rikkoo pinnan muutaman minuutin maisemien kuuntelun jälkeen, on helppo hengähtää ihastuksesta. Ja juuri kun kaikki vaikuttaa samalta kuin vanhan tuttavan näkeminen aivan liian monen vuoden jälkeen, vetäistään matto alta. Ég anda loppuu kolkkoon, konemaiseen äänimassaan, jonka orgaanisuudesta on vaikea sanoa. Näin Sigur Rós varmistaa jo heti aluksi, että kuulija tietää, mistä nyt on kyse; viisikymmentäviisiminuuttisesta, elävästä organismista, joka sanelee itse oman reittinsä laahustaessaan läpi udun. Levy on miksattu hyvin "vinyylimäisesti", ja yksittäisten äänten jäljittäminen on yllättävän vaikeaa. Elektronisuus ja orgaanisuus kietoutuvat yhteen saumattomasti.
Se, missä Valtari eroaa selvästi muista Sigur-levyistä, ilmenee jo kolmannessa kappaleessa tapahtuvassa huipennuksessa. Varúð nousee ainoana kappaleena vuorten korkeudelle ja järisyttää tannerta kuin Glósoli ikään. Rummut, kitarat ja jousisektio luovat painostavan äävivyöryn, joka kasvaa alati ja jonka päälle lapsikuoro laulaa rukousmaista melodiaa. Yhtäkkiä kiito katkaistaan, jo kuuden minuutin mitassa; katarsis on saavutettu, mutta reilusti yli puolet levystä on vielä edessä päin. Kappalejärjestys on nerokas; Sigur Rós ottaa saman tien luulot pois, jotta voi sen jälkeen alkaa rakentaa albumiaan mihin suuntaan tahtookaan. Varúð jää suuremmassa mittakaavassa yhdeksi yhtyeen raastavimmista kappaleista, vaikkei se musiikillisesti tarjoakaan juuri mitään uutta aikaisempaan repertuaariin. Silti sen tunnelma on ainutlaatuinen, jollain tapaa se edustaa maanläheisintä Sigur Rósia, mitä tällä levyllä on tarjota. Sen jälkeen voidaan liikkua jälleen kuulailla lakeuksilla, sillä loppuosa levyä ei juuri nouse ruohonjuuritasoa korkeammalle. Ei ainakaan musikaalisesti, mutta tunneskaalassa ei tosiaan liikuta vain sen pienimmässä päässä.
Näennäisen rauhallisia kappaleita sitten riittääkin. Vanha kunnon soitinarsenaali on toki käytössä, mutta sitä käytetään nyt hyvin eri tavalla. Ekki Múkk kuulostaa aaltojen leikittelyltä, nousu- ja laskuvedeltä. Liki kahdeksanminuuttinen kappale vaatii kymmeniä kuuntelukertoja, jotta siitä jäisi kunnollinen rannalle ajautunutta aaltoa muistuttava muistijälki. Jónsi vaikeroi epämääräisen (mutta ruosteisen kauniin) rahinan ja kaukaisten jousten päälle, tapahtumia värittää hento melodia. Välillä noustaan pianon avulla korkeammalle, välillä laskeudutaan takaisin hietikolle. Hieman samanlaista tarjoilee Rembihnútur, joka käy läpi metamorfoosin elektronisen ambientista tuutulaulusta leijailevaksi hymniksi. Taustojen kilkatus vaihtuu viime hetkillä, raskaat lyömäsoittimet terävöittävät jälleen nerokkaan yksinkertaista melodiaa ja kannattavat sitä hyvin korkealle. Kappaleen huokuva toivo suorastaan hyökyy ihmisruumiin yli.
Valtarin loppupuolisko sukeltaa pilvien alapuolelle. Dauðalogn on herkkä piano"balladi" (Sigur Rósin mittakaavassa) höystettynä kuvankauniilla Amiinan jousityöskentelyllä. Oikeana hetkenä yhdistelmä saa kuulijan tuntemaan niin voimakkaita surun ja haikeuden väristyksiä, että edelleenkin suosittelisin jättämään kuuntelun yksinäisiin oloihin. Jónsi tekee kappaleessa pysähdyttävän koskettavan laulusuorituksen (kuulostan kliseiseltä ooppera-arvostelijalta), ja onkin yllättävää, että hän jättäytyy taka-alalle niin aikaisin. Valtari ja Fjögur píanó käsittävät matkan viimeiset viisitoista minuuttia - ne johdattavat kuulijaa läpi melankolisten, muinaisten raunioiden ja modernimman, pohjoismaisen kaipauksen. Instrumentaalikappaleet ovat kuin tehtyjä inspiroimaan, ja etenkin Valtari muokkautuu joka kuuntelukerta hieman erilaiseksi. Otteen saaminen siitä on vaikeaa, lukuisat yritykset tarttua sen pintaan ovat johtaneet vain lipeämiseen ja uuteen tulkintaan. Teknologia ja luonto kohtaavat, eikä kumpaakaan enää erota toisestaan - tai sitten rakastavaiset eivät koskaan saa toisiaan, tai ovat vain kaukana toisistaan. Valtari on albumina sellainen järkäle, että sen osasissa riittää pureskeltavaa pitkäksi aikaa. Jokainen kokee sen musiikin varmasti aivan eri tavalla, mutta voin silti varauksetta suositella tämän levyn kuuntelemista jokaiselle, joka haluaa purkaa suuret tunteensa musiikkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti