Kesän ensimmäinen kirjoitus kertokoon teiniangstista, siitä pohjattomasta pahanolon tunteesta johon vain musiikki voi vaikuttaa. Blood Red Shoesin tuotanto on aina ollut tällaista; jokseenkin helposti lähestyttävää, sen samaistuttavat tunteet ovat niin pinnassa ettei tilaa väärille tulkinnoille jää. "I wish I was someone better", rumpali-laulaja Steven Ansell huusi kaksihenkisen yhtyeen ensimmäisellä levyllä, eikä meno toisellakaan "Fire Like This"-kiekolla etsitty turhan vaikeita kielikuvia. Ei sillä, että kyseessä olisi mitenkään turhan "helppoa" musiikkia; tämä vain kitarasta ja rummuista koostuva indierock osaa kyllä yllättääkin, mutta sanoitukset ovat aina liikkuneet pahan olon ja turhautuneisuuden välimaastossa, ja niitä on yritetty päästä pakoon suoraviivaisella tavalla. Rummut paukkuvat täysillä ja kitara ulvoo - ja niin Blood Red Shoesin uusimallakin levyllä, vaikka se viekin ilmaisua asteen verran aikuisempaan ja hillitympään muotoon.
Siinä missä kaksi aikaisempaa levyä ottivat vaikutteita punk-musiikista, on In Time To Voices saanut selvästi inspiraatiota raskaammasta ja tummemmasta metallista. Laura-Mary Carterin kitarointi ei enää ole lainkaan niin suoraviivaista kuin aikaisemmin, ja koko yleistunnelmassa on jotain mystisen synkkää. Kun Box Of Secrets alkoi "that way / what way / anyhow, doesn't matter much"-huudatuksella ja Fire Like This Don't Ask -renkutuksella (heheh, loistava sana kuvaamaan sen tyylistä, popahtavaa kappaletta), on In Time To Voicesin käynnistävä nimibiisi salaperäinen, kylmän vaarallinen slovari. Siis Blood Red Shoesin mittakaavalla. Carterin ääni jättää jälkeensä kylmän metallisen ruosteen, eikä bändin usein tehokeinona käyttämää duettoa käytetä tällä kertaa nostattamiseen. Nais- ja mieslaulajan duetot ovat aina olleet emotionaalinen heikkouteni, ja tällä levyllä ne ovat usein astetta hienovaraisempia kuin aikaisemmat karjumiset. Vaikka karjumistakin toki kuullaan, aikuistumisestakin huolimatta osa tunteista pitää edelleen välittää kovalla voluumilla!
Joitakin kappaleita kuunnellessa on helppo todeta yhtyeen sävellysten kehittyminen. Riisutut, akustisetkin versiot monista biiseistä toimisivat hyvin. Jotkut on jopa jätetty sellaisiksi; Night Light esittelee Carterin tumman äänen yhdistettynä synkkään, raapivaan kitaraan, joka ei koskaan nouse alkuasetelmaansa korkeammalle. Night Light on Blood Red Shoesin oma nuotiolaulu, esitettäväksi sähkökitaralla. Toista ääripäätä edustaa välisoitto Je Me Perds, jossa Blood Red Shoes päästää kaikki estot irti ja purkaa raivonsa puolitoista minuuttia kestävään punk-remuamiseen. "What the fuck am I doing here / lying face down on the floor" Ansell huutaa keuhkojensa pohjasta, ja Carter tekee saman saaden hiukseni nousemaan pystyyn. Jossain melun alla piilee vielä täydellisen yksinkertainen melodia - ja näin Blood Red Shoes on tehnyt saman kuin St. Vincent Krokodilillaan, kehitellyt yksinkertaisista elementeistä jotain suoraviivaisen toimivaa ja virkistävää. Kauniisti ranskalaisittain nimetty Je Me Perds löytää paikkansa levyllä, sillå se herättää nopeasti mielenkiinnon ja saa kuuntelemaan loppulevyä tarkan varuillaan.
Perinteisemmät Blood Red Shoes -tyyliset poprock-kappaleet toimivat mitä mainioimmin. Ensimmäinen single, Cold, rakentuu nopeasti ampuvan hiphop-biitin päälle, ja laajentaa yhtyeen äänimaailmaa rohkeammaksi, vaikkei koskaan poistukaan mukavuusalueelta. Kertosäe muodostuu yhdestä Ansellin huutamasta sanasta, mikä on tietysti koko tämän orkesterin ominaisin piirre, ja taustalla Carter ujeltaa oktaavia korkeammalla hieman kauniimpaa melodiaa. Cold on täynnä koukkuja, ja luonnollinen seuraaja sille olisi Lost Kids, jossa kitaran sointukulku liippaa erittäin läheltä metallimusiikkia. Ansell maalailee mielikuvia kiviä ikkunoihin viskovista lapsista ja huutaa rumpujensa takaa koko levyn korvamatoisimmat säkeet: "And I can't find my way / already buried anyway." Stop Kicking olisi voinut myös löytyä kummalta tahansa yhtyeen aikaisemmistakin albumeista. Se on täynnä sitä murrosikäistä kiukkua, mikä pitkälti määrittelee Blood Red Shoesin - edelleenkin. Melodia voisi olla napattu vaikkapa The Wombatsilta, ja lähinnä Ansellin raivoikas lauluääni koettaa pitää kappaletta syvällä, eikä nostaa sitä tanssilattioiden täyttäjäksi.
Erityisen hyvin kappalemateriaalin kehittyminen näkyy niissä kappaleissa, jotka kehittyvät edetessään ja kasvattavat painoaan jatkuvasti. Tätähän Blood Red Shoes on tehnyt ennenkin - When We Wake edelliseltä levyltä kyllä kasvoi, mutta vain soittimiensa osalta. Nyt sellaiset kappaleet kuin The Silence And The Drones tuntuvat paljon, no, aikuisemmilta. Juuri edellä mainittu biisi kun kasvattaa soittien ja voluumin lisäksi aitoa tunnetasoa, ja tekee sen vieläpä elegantin tyylikkäästi. Bändi itse sanoi pitävänsä The Silence And The Dronesia jonkinlaisena virstanpylväänä urallaan, ja siinä olivat oikeassa. Syvästä eristymisestä kertovat sanoitukset saavat lisäpotkua molempien laulajien tulkinnasta. Kappaleeseen on latautunut valtava määrä kaautunutta energiaa, asioita, joita kertoja on yrittänyt ilmaista jo vuosia. Tätä uhkuu myös Slip Into Bluen loppuosa, joka nousee yllättäin koskettimien tukemaksi jamitteluksi - livesovituksia voi miettiä myöhemminkin, sillä levylle kaikkine instrumentteineen päätyneenä tämäkin biisi hipoo sitä, mihin Blood Red Shoes kenties joskus pystyy kokonaisessa levymitassa.
A thousand hands are reaching out
a choir of voices to shake me down
a broken conscience
won't you let me please forget?
Aluksi vierastin In Time To Voicesin kansikuvaa - sen yleiskuvassa on jotain aika halpaa ja helppoa. Musiikkiin paneutumisen myötä se on kuitenkin avannut itseään ja tunnelmaansa. Tyhjä huone, johon punainen valo luo varjoja. Keskellä sitä tuoli, jolla jonkun odotetaan istuvan. Tulkintoja voi alkaa pohtia, tai sitten ei, mutta joka tapauksessa tietynlainen yksinäisyys on aina ollut osa Blood Red Shoesin musiikkia. Niin nytkin, ja vaikka osa levyn materiaalista perustuukin rankkoihin tosielämän kokemuksiin (kuten siihen, kun Ansell heräsi öiseltä kadulta ryöstettynä), niin on siinä silti ainesta voimalevyksi siinä missä aikaisemmissakin albumeissa. Teinimäinen yksinäisyys on vaihtunut aikuisiän eristyneisyydeksi, sellaiseksi, joka on helpompi ottaa vakavissaan. "So we'll repeat the process further and further apart / sleep more, feel less / lay down in the dark" Ansell kuiskaa ja maalaa viimeisen kappaleen nimen, "7 Years", hyytävän pelottavaksi. In Time To Voices päättyy eeppiseen äänivalliin, Carterin kitara- ja rumpuvyörytyksen hukkuvaan ääneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti