Beach House - Bloom (2012)

Beach House on kirinyt indie-popin kärkinimeksi muutamassa hassussa vuodessa, ja vieläpä kovin vähäeleisellä musiikilla. Kyllä, tämä on nyt juuri sitä hypertyylikästä dream popia, ja jos et ole aikaisemmin kuullut Beach Housen musiikista, niin en oikeastaan ole varma onko sinulla lupa lukea musiikkiblogeja. Tämä musiikki ei tee mitään uutta, sillä vanhasta ammentaminen on muotia. Juuri ilmestynyt Bloom on joka tapauksessa osoitus siitä, että Victoria Legrand ja Alex Scally ovat kaiken heihin kohdistuvan hypen arvoisia. Ylisanoja tai ei, niin jollain kumman tavalla kaksikko löytää tiensä suoraan sydämeen. Joten tehdään kaikki palvelus itsellemme ja unohdetaan Pitchfork, unohdetaan hitto soikoon koko blogosfääri ja keskitytään pääasiaan. Eli ytimeen. Eli musiikkiin.

Unenomaisesti säksättävät koskettimet, haukotteleva kitara, taustaan hukkuva sähkörumpu, eteerinen lauluääni. Beach House on tämän tutun ja turvallisen kaavan eloon herättäjä, eikä sinänsä tuo siihen uudella levyllään mitään uutta. Samoista peruselementeistä on rakennettu kokonaisuus, joka tavoittelee paljon korkeampia kuin yhtyeen aikaisemmat levyt. Taustat rakentuvat edelleenkin tasaisista syntikkamatoista, mutta nyt ollaan kaukana aikaisemman Teen Dreamin teinimaailmasta. Varovaiset melodiat ovat vaihtuneen aikuisissa hattarapilvissä lentelyyn. Ilmaisun paisuttaminen tuo mieleen M83:n Wake Upin, sillä Beach House tekee nyt aikalailla samanlaisen tempun. Jossain taustalla pikkulapset istuskelevat sängyllä tutkien hirviönaamareita; myös Bloomin maailmalle on avauduttava täysin, sen tuottamien tunteiden on annettava kuljettaa.

Bloomin kappaleista kirjoittaminen on hidasta ja vaivalloista, sillä jokainen kappale on oma kaunis universuminsa. Tiedän sortuvani kliseeseen ja fanipoikailuun, mutta voiko tällaista musiikkia avata sanoin? Aloitetaan vaikkapa loogisesti kappaleesta numero yksi. Myth avaa albumin melodialla, joka vain kasvaa kasvamistaan, kunnes, no, puhkeaa kukkaan. Legrandin lauluääni kuuluu vain minulle. ”What comes after this momentary bliss?” hän kysyy eikä tosiaankaan paljasta vastausta. Myth on mitä loistavin esimerkki Beach Housen unimaailmasta, siitä, missä kappaleilla on juuri tällaisia nimiä ja missä lentäminen on aivan yhtä mahdollista kuin loputon sukeltaminenkin. Myth on henkilökohtainen kesä, jonka haikeus on kuin suoraan kellastuneesta valokuvasta.

Bloomin paras puoli on ehdottomasti sen vahva aloituskärki. Kyllä, se kantaa ehdottomasti rautaisena kokonaisuutenakin, mutta kolme ensimmäistä kappaletta muodostavat sellaisen hittiputken, että EP:nä julkaistuna ne muodostaisivat täysien pisteiden levyn arvosteluasteikosta riippumatta. Kuuntelemalla Myth, Wild ja Lazuli putkeen aurinko alkaa paistaa pilvenraosta ja huonekasvit nostavat nuupahtaneita päitään. (Ihan saamerin pelottavaa, mutta kun kirjoitan tätä niin näen edessäni ulkona sateenkaaren!) Mythin salaperäisen paisuttelun jälkeen Wild johdattaa kuulijan keskelle nuoruuden perheriitoja ja öisiä pakomatkoja. Legrand pääsee ääneen vain kun ilosesti pulputtavat syntikkataustat antavat hänelle luvan. "Wild in the ways / what we are making" hän jylisee lopulta äänimassan päälle. Siinä missä Wild on täynnä vaarallisen kirkkaana hehkuvaa voimaa, on Lazuli hienovaraisempi (ja kenties söpöin asia, mitä Beach House on koskaan tehnyt). Uninen pop-anthem rinnastaa rakkaussuhteen jalokiveen ja kuvastaa tunteen täydellisesti myös musiikilliseen ulosantiinsa. Lazuli alkaa soittorasiamaisella kilkatuksella, mutta edeltäjiensä tapaan hukkuu pian uniseen äänivyöryyn, joka kehystää täydellistä kappalerakennetta. Kappale näyttää yhtyeen jäsenten yksittäiset vahvuudet vahvana; Scallyn kitaralla näppäilemä melodia on kauniin kuulas, ja Legrandin tulkinta saa sellaiset säkeet kuin "there's nothing like lapis lazuli" kuulostamaan kohtalokkaalta mutta silti niin luonnolliselta. "Make her suffer / like no other" Legrand  huokaisee ja valaa lyriikoihin vuorten kokoisen sielun.

Bloomin rakenne on huokoinen; vahvoja tulkintoja vasten nojaa usein vähäeleisempi teos, joka Teen Dreamin kappaleiden tapaan luottaa lähinnä omaan, hauraaseen melodiaansa. Other People ja The Hours rakentuvat lähinnä pienten koukkujensa varaan, mutta lopulta kyse on vain niiden hienostuneesta tunnevarauksesta levyn eeppisimpiin vetoihin verrattuna. Aivan uudenlaisista tunteita Beach House herättää kappaleellaan Wishes, jonka melodia muistuttaa pelottavan paljon… joululaulua. Onko aivan tyhmää sanoa, että se muistuttaa kaikkea muuta joulussa paitsi talvea?

Vaikka Legrandin käheä ääni onkin juuri oikea sitä ympäröivää musiikkia vahvistamaan, niin harvoin siihen on latautunut sellainen määrä tunnetta kuin levyn parhaaseen kappaleeseen, Troublemakeriin. (Hahah, hauskaa muuten miten lähes jokainen Bloomin arvostelu valitsee yhden lempikappaleensa, joka voi olla aivan mikä tahansa; nyt se siis tosiaan on Troublemaker.) Komean vähäeleiset urut avaavat sen tumman maailman, ja hukuttavat kappaleen tavanomaisen rakenteen aivan omanlaiseensa usvaan. Legrandin äänessä on uhoa ja uhkaa, hän kuulostaa olevansa räjähtämäisillään. Beach House ei ole koskaan riuhtonut ja temponut niin paljon kuin Troublemakerin kertosäe, joka ampaistaan kohti taivaita, ja vain vaivoin se saa itsensä pysymään hillittynä. Tällaista on pidätellä itkua. Lopun "someone like you" jää päähän kummittelemaan pitkäksi aikaa, eikä anna itsensä taipua helppoihin tulkintoihin.

In the night we stick together
The walls are shaking in their skin
Does it become you troublemaker
Watch them unravel you
Pulling everything apart

On totta, että sama kaava ei aivan kanna albumin loppuun asti. Unisuus alkaa haukotuttaa, heh. Silloin tällöin Scallyn kitaran toivoisi ottavan vallan ja räjäyttävän savuverhon. Mutta tässä vaiheessa eteen lyödään On The Sea, joka valloittaa pianonsa yksinkertaisuudella. Kaunis ja herkkä kappale jakelee luontorinnastuksia ja loppuu pysäyttävästi: "Shadows bend and suddenly / the world becomes / and swallows me in." Lopetuskappaleena Irene on oikein suvereeni. Se ei ole minulle henkilökohtaisesti mikään eeppinen loppuhuipennus saati grande finale. Se ajaa kuitenkin lopetuskappaleen asiansa paremmin kuin hyvin. Kappale soljuu ohi vain nopeammin kuin huomaisikaan, ja usein olen yllättänyt itseni pöllämystyneenä kuuntelemassa sen jälkeistä kitaran säksätystä - tässäkö se oli? Kun paikallaan junnaavat äänet lopulta lakkaavat, on edessä aivan liian pitkä hiljaisuus. Jo muutenkin pitkä albumi saa valitettavasti turhan lopun yhdentekevästä bonuskappaleesta. Tämä on harmi, sillä en olisi koskaan halunnut pudota pilvilinnoistani tavallisen, tylsän kritiikin pariin. Voi Beach House, miksi ette vain antaneet minun kellua luomissanne valekuvissa, noissa haalistuneissa polaroid-kuvissa, joissa puhkipalaneet auringot ja tummat, symmetriset varjot piirtävät vääriä muistikuvia katsojan mieliin!

Unohdetaan tämän tekstin alun pienimuotoinen sarkasmi ja ilkeily. Bloom on levynä täynnä tunnetta ja sitä voi varauksetta suositella lähes kenelle vaan. Tunnekuohut ovat kasvaneet yli nuoruuden kesistä, ja melodiat ovat nousseet lähemmäksi taivaanrantaa. Scallyn maalaileva kitara toimii täydellisessä symbioosissa Legrandin kypsän äänen kanssa, ja kaikesta huomaa yhtyeen kehittymisen ja itsevarmuuden. Pitchforkin haastattelussa Scally kertoi vihaavansa bändejä, jotka muuttuvat levyjen välissä. Beach House ei ole muuttunut, se on vain kasvanut siihen mittaan, johon aikuinen ihminen kasvaa. On suorastaan nerokkaan itsetietoista nimetä levy tällä tavalla – Bloom on todella Beach Housea suurimmassa väriloistossaan. Voit kuunnella Mythin kymmeniä kertoja päivässä, voit tanssia öisillä kaduilla Wildin tahtiin loputtomasti, eikä sopivan särmätön musiikki anna koskaan menettää otetta itsestään. Bloom on niitä levyjä, joihin kasvaa kiinni.