Olen julistanut vihaani genreluokituksia vastaan useasti jo tässäkin blogissa. Yhden genrenimen edessä kuitenkin polvistun: Triphopin. Ah, minä rakastan triphopia! Liitä nimi johonkin bändiin, ja voit olla varma, että otan sen kuunteluun. Son Luxinkin löysin alun perin juuri ”triphop”-nimikkeen alta, enkä joutunut pettymään. Triphop triphop triphop, voiko lauserakenteita enää pahemmin raiskata tuon sanan toiston avulla!
Rakkautta ensisilmäyksellä -sanonta on tosielämässä melkomoista kuraa, mutta musiikin suhteen se on pätenyt muutaman harvan ja valitun kerran. We Are Rising on siitä hassu tapaus, että ensikuulemalta se löi saman tien jalat alta ja synnytti pohjattoman euforian tilan, mutta vain hetkeä myöhemmin antautui kritiikin vietäväksi. Päältä päin Son Lux nimittäin tarjoilee toisella levyllään elektronisia taustoja ties millaisilla orgaanisilla soittimilla huiluista viuluihin, mikä noin niin kuin ajatuksen tasolla kuulostaa suoraan minulle sävelletyltä unelmateokselta. Käytännössä levy kompastelee hieman jo senkin puolesta, että se on tehty kokonaan yhden kuukauden ajassa. Onneksi en ole musakriitikko, jonka pitäisi antaa tälle levylle jokin tietty arvosana, sillä haluaisin tässä kirjoituksessa keskittyä levyn hyviin puoliin - sen rohkeaan sävellykseen ja mystiseen tunnelmaan, joka nostaa ihokarvat pystyyn aina vain uudestaan ja uudestaan.
We Are Risingissa on pitkälti kyse pyörteestä, jonka se luo. Vaikka levy onkin soittimiensa ja soundinsa osalta "soundtrackmainen", ei se suostu taipumaan taustamusiikiksi. Siitä pitävät huolta lukuisat pienet yksityiskohdat, joista jokainen kappale tuntuukin koostuvan. Jopa sanoitukset koostuvat usein yksittäisistä lauseista, eivätkä mistään suuremmasta kokonaisuudesta. "Leave the riches, take the bones - I'm ready to be robbed", Ryan Lott eli Son Lux mongertaa syvän bassobiitin päälle yhä uudestaan ja uudestaan. Siinä missä hänen edellinen levynsä At War With Walls & Mazes oli tarkkaan hallittu ja sliipattu kokonaisuus, on We Are Rising paljon energisempi ja rönsyilevämpi kokeilu, jonka alkukantaisuus muistuttaa jatkuvasti sen nopeasta syntyajasta. Rauhallisemmissakin kappaleissa näennäisen tyyneyden alla kytee vaara ja salaperäisyys.
Muut synestesiasta kärsivät saattavat ymmärtää, että kannen värit määrittävät paljonkin tätä musiikkia. Taistelua uhkuva Rising toistaa samaa "we are rising suns"-lausetta useiden erilaisten taustojen päälle - lukuisat puhaltimet luovat elektrobiitin päälle vihreää savuverhoa kuin hämäyksenä. Lopulta usva katoaa ja jäljelle jää vain kaukana takova synkkä biitti, jonka päälle Lott edelleen toistaa mantraansa. Samaa vihreää huokuu aloituskappale Flickers, jonka äänimaailma on kuin suoraan kierosta keijuelokuvasta. "And with my opened mouth I join the singing light", Lott laulaa dramaattiseen tyyliinsä samalla kun tempo laahaa ja viulu ulisee kauempana polulla.
Tummempaa materiaalia tarjoaa Chase, joka pidättäytyy perinteisissä soittimissa ja onkin juuri siksi niin karmiva. Minkäänlaista breakdownia ei odottelusta huolimatta tule, ja ainoa elektroninen kilkatuskin saattaa olla vain piano. Tämän jälkeen Claws kuulostaa vielä entistäkin jytämmältä - se tarjoilee jopa pienoisia dubstep-elementtejä (eikä! taas tuo sana!). Syvä basso jytisee, kun Lott ja hänen kaikunsa henkäilee "you've got your claws in me, don't you". Lopulta kappale vielä räjähtää hetkeksi äänien sekamelskaksi. Tällainen vaihtelu on omiaan pitämään mielenkiinnon yllä, vaikkei musiikki muuten innostaisikaan, ja onkin sääli, että silloin tällöin We Are Rising unohtaa vahvuutensa ja vaipuu tylsyyteen. Flowers viehättää kelloillaan ja helähdyksillään, mutta ei pääse lähellekään sitä ympäröivää tunnelmaa. Levy on tarkka kokonaisuus, josta eivät erotu niinkään säröt vaan tylsät ja latteat keskinkertaisuudet.
We Are Rising onnistuu parhaimmillaan luomaan hyvin alkukantaisia ja luonnollisia tunnetiloja - se on voimamusiikkia puhtaimmillaan. Kun Ryan Lott käskee päästämään irti, niin minä totta vie haluan totella saman tien ja irrottautua ihan kaikesta. Musiikillisesti levy on suoranaista korvakarkkia, sillä harvoin taustalla ei kuulu ksylofonin kilkatusta, jousiorkesteria tai laulusamplea ja niihin sekoittuvaa konebiittiä. Siitä Son Luxin musiikissa ehkä onkin kyse; luonnollisen ja epäluonnollisen sekoittamisessa. Viulu ja tietokone ovat yhtä, kuten myös kaaos, improvisaatio ja hallittu sävellys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti