maanantai 7. toukokuuta 2012

Pariisin Kevät - Kaikki on satua (2012)



Pariisin Kevät on minulle yläasteen loppu ja 15-vuotiaan elämän dramaattiset ylä- ja alamäet. Sitä kun naama on täynnä finnejä ja olen ihastunut ja elämä on kiinni äidinkielen kirjoituksesta. Eikö Meteoriitti-levyllä pitkälti ollut kyse tästä? ”Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa seuraavaa”, lauloi Arto Tuunela ja tiivisti aika hyvin keskimääräisen suomalaisen teini-iän. Kilometrin mittainen vanha koulureittini suorastaan huutaa Rivieran sanoituksia ja keväinen aurinko kaivaa usein mielen perukoilta esiin Alkemistin melodian. Pariisin Kevään musiikki edustaa minulle helppoa, huoletonta ja naiivia hattaraa, johon voi uppoutua silloin tällöin kuin hömppiin tv-sarjoihin ikään.

Kun Astronautin julkaisemisesta kerrottiin muutama vuosi sitten, olin jo unohtanut Arto Tuunelan ja siirtynyt ah niin paljon aikuisemman musiikin pariin (heivasin Sum 41:n ja Pariisin Kevään jostain syystä samaan aikaan pois elämästäni, näistä ensimmäisen ehkä hieman liian myöhään). Silti tartuin levyyn innoissani ja totesin Tuunelan päivittäneen soundinsa mitä nokkelimmalla tavalla, vaikka sanoitusten paras kärki jäikin vuoteen 2008. Musiikki soi jo hieman bändivetoisemmin, ja sanoituksissa liikuttiin ehkä hieman lapsekkaan aikuisen mielenmaisemissa. Kappaleet rakentuivat miljoonista erilaisista koskettimista, lauluraidoista, lelupianoista, helistimistä... Ilmaisu alkoi siirtyä yksinkertaisesta kohti hallittua, pompöösiä pop-musiikkia, jossa ei turhaa energiaa säästelty. Ja kyllähän se minuun iski, vaikka ihan tosi, mitä tämä nyt tarkoittaa: ”Jokainen tajuaa klovnin kyyneleet / olet draamakuningatar”?


No niin, koko tämän kahden kappaleen mittaisen johdannon tarkoitus oli ilmaista, että kun Pariisin Kevään uusin Kaikki on satua ilmestyi vihdoinkin, ei kiinnostusmittarini värähdellyt juuri lainkaan. Säikähdin tätä vähän; miksi levy julkaistiin jo kuukausia sitten ja tartuin siihen kunnolla vasta äskettäin? Miksi taannoinen ensikuuntelu sai minut lähinnä ärtymään? Suuri vaikutus on äskeisellä Tavastian keikalla, joka valoi uutta sielua moniin Kaikki on satua –levyn kappaleisiin, jotka levyversiona jäävät kolkoiksi ja ontoiksi.

Mitä sitten on tapahtunut? Tuunela on kerännyt ympärilleen bändin, jonka panos levyllä näkyy. Myös elektronisuus puskee aikaisempaa enemmän läpi. Lähes jokainen levyarvio on painottanut näitä kahta pointtia, ja minä voin vain myötäillä perässä. Jäljellä entisestä on tunnistettava lauluääni, artotuunelamaisen totiset sanoitukset sekä tietysti tulivuoren kokoiset äänimassat suorastaan raivostuttavine koukkuineen.

Kaikki on satua ja sadut ovat korvamatoja. Pariisin Kevät ei olisi Pariisin Kevät, jos se säveltäisi yhdenkin kappaleen vaatimattomalla kertosäkeellä ja olemattomalla melodialla. Ensimmäinen single, Saari, on omiaan alleviivaamaan tätä pointtia. Ei siitä nyt aivan "hei hei mutsi, mä en oo syönyt mun lääkkeitä"-kaltaista infernaalista koukkua ole löydettävissä, mutta ärsyttävyyden ja kesäisyyden rajoja koetellaan edelleenkin. Kitarat helisevät kun Tuunela laulaa kaukaisesta saaresta ja maalailee kuitenkin pientä suomalaista melankoliaa keijukaismaisiin sävellyksiinsä. Jossain taivaanrannassa nimittäin kiemurtelee nyt vaara ja ahdistus. "Mul on pahoja aavistuksia mielessä tämän tästä / enpä taida hengissä selvitä elämästä" on lyriikkana ontuva mutta silti kuitenkin - tosi? Saari ei tarjoa yhtikäs mitään uutta, mutta palvelee silti listahittitarkoitustaan ihan mukavasti. Karua kyllä, mutta keskinkertaisuudessaan se on täydellinen käyntikorttibiisi muulle levylle. Sitä ei ole helppo vihata, mutta tämänkaltaiset söpöilylyriikat alkavat ajan myötä kuulostaa aina vain enemmän itsetarkoituksellisilta.


Astronauttiin verrattuna Kaikki on satua on ehkä hieman tasapaksu. Tämä toisaalta vain korostaa sen villimpiä vetoja. Lopeta! on jotain erittäin mielenkiintoista - sen lyriikat rakentuvat listan muotoon, luetellen näennäisesti toisiinsa liittyviä asioita, jotka pitäisi "lopettaa". Listalta löytyy kaikkea pimeistä vaalirahoituksista juoksemiseen ja homotteluun, ja ainoan vihjeen syvemmästä tarkoituksesta antaa toistuva "lopeta nukkuminen"-säe. Biisin taustat ovat kokeellisen elektroniset, ja musiikillisesti tämä onkin erottuvinta Pariisin Kevättä. Idea kantaa ensimmäiset pari minuuttia, ja loppubiisin pitää kasassa vain Tuunelan hieno tulkinta. Samaa junnaavuutta käyttää hyväkseen Sytytä valo, jonka sanoitukset ja matala konetaustakin alleviivaavat unenomaista tunnetta siitä, ettei mikään edisty. "Pitäisi päästä pois ja äkkiä / kun joku kasaa ajatuksista häkkiä" - riimipari kuin suoraan hikisimmästä insomniasta.

Yksi olennainen osa Astronauttia oli Tuunelan kyky naamioida Suomi-iskelmä 2010-luvun vaatteisiin. Tästä tunnusmerkistä ei ole päästy eroon. Kesäyön on pakko soida ensi kesänä jokaisesta avonaisesta radiosta, oli se asetettu sitten vaihtoehtokanavien tai Radio Novan taajuuksille, ja tästä on kiittäminen sen kaikille sopivaa iskelmämelodian ja modernin sovituksen liittoa. Sillä miksei säkeitä "ulkona kesäyö / satoi kasvoille kyyneleitä" olisi voitu laulaa akustisen kitaran ja möreän miesäänen säestämänä jo 60-luvulla? Ehkä kaikki palaa itsestään ennalleen kumartaa myös suomirockia kohti yllättävän maallisilla sanoituksillaan. Kitarariffi varjostaa Tuunelan huutamia kirjainyhdistelmiä, ja lopulta hän jo anookin itselleen rakkautta, vaikkakin oi niin erilaiseen tapaan kuin muinoin Meteoriitilla. Nyt hän nimittäin ottaa itse linja-autonsa kiinni. "Beibi haluan vain rakkautta saada ja pois saman antaa" - niinpä niin.


Vaikka minkäänlaista aivan näkyvää kokonaisuutta ei ehkä tälle levylle voikaan nähdä (pienen yhteisen teeman, arkielämän todellisuuspakoilun, lisäksi), niin sen alku ja loppu on hiottu hienosti. Aloituksena Olen kuullut merestä luottaa takuuvarmaan, kilkattavaan ja mahtipontiseen kertosäkeeseen. Se luottaa helppoihin sanoituksiin, jotka voisivat aivan hyvin raikaa festariyleisön yllä, vaikkeivat sisälläkään minkäänlaisia helppoja latteuksia. (Sivumainintana sanottakoon, että rakastuin tähän biisiin Tavastialla! Live-esitys sysäsi kappaleen tarinaa raivokkaasti eteenpäin.) Häikäisee taas sulkee tämän unimatkan ja herättelee tokkuraisesti aamuun ja parranajoon. Sen sähköiset rummut ja raukea kitara kehystävät orastavaa valoa.

Kaikki on satua kuulostaa aivan nimeltään ja kansikuvaltaan - Arto Tuunela tunkee paljolti samoille tematiikan vesille kuin M83:n Anthony Gonzalezkin. Meteoriitin vieressä levy tuntuu tukehtuvan omaan suuruuteensa, mutta toisaalta Tuunela on osannut käyttää elektrotaustoja raikkaastikin. Mitä tähän nyt sanoisi? Tuunela on jälleen kerran julkaissut kevyehkön soundtrackin niille kevätilloille, kun huolet ovat vain ohut kalvo horisontissa. Tällaiselle todellisuuspakoilu-popille on nyt mitä ilmeisimmin kysyntää. Suomalaiset ovatkin olleet viime aikoina kovin tuotteliaita satusetiä. Pariisin Kevättä ja Nightwishia yhdistää pinnan alla useampikin kuin yksi säie.

2 kommenttia:

  1. nää on kivan oivaltavia nää sun tekstit! oot aina ollut hyvä pukemaan kaikki musiikista tulevat fiilikset sanoiksi! :--)

    VastaaPoista