Lower Dens on hieno antiliike ihanan söpöille dream pop –bändeille. Yhtye soittaa nuhjuista lo-fi – musiikkiaan iskevän kitaran ja persoonallisen laulajan (ja nokkanaisen) Jana Hunterin säestämänä, mutta ei tosiaankaan tarjoile mitään helppoa tai kivan kuuloista. Kertakuulemalta Lower Densin musiikki kuulostaa juuri siltä muodikkaalta hurinalta ja sumulta, mihin niin moni 2010-luvun yhtye itsensä verhoilee. Heidän toinen levynsä Nootropics vaatii kuitenkin julmetun monta kuuntelukertaa, ennen kuin se paljastaa tumman syvyytensä ja moniulotteiset, universaalit viestinsä.
Nootropics-nimellä viitataan lääkkeisiin, jotka parantavat aivojen suorituskykyä kohottaen esimerkiksi muistia ja tietoisuutta. Niin kierolta kuin se kuulostaakin, levy kuulostaa juuri tältä; ympäristöstään täysin tietoisen ja sen syvintä olemusta käsittelevän ihmisen tuotokselta. Nootropics pohtii teknologiaa ja sen ja ihmisyyden leikkauspintaa; se on pieni tutkielma ihmisyyden rajoista ja niiden nostamisesta, sekä juuri teknologian osasta elämässämme. Näitä teemoja lähestytään joka suunnalta, usein sanoitusten lisäksi myös instrumentit ja kappalerakenteet tukevat Hunterin luomia merkityksiä. Kappaleet käyvät läpi monia muodonmuutoksia, eivätkä tosiaan pidä kiirettä tavoitteensa saavuttamisessa. Ja kyllä, nämä muodonmuutokset eivät ole kesäisiä eikä Hunterin sanomaa voi väittää kovin pirteäksi. Lower Dens on aina pitänyt musiikkinsa mahdollisimman vähäeleisenä ja tuonut siihen vain juuri ja juuri ne elementit mitä tarvitsee, ja nyt tämä on viety huippuunsa.
Tämä synkkä maailma ammentaa paljon Kraftwerkilta - tuttujen elementtien, Jana Hunterin androgyydin äänen ja himmeiden sähkökitaroiden lisäksi yhtye esittelee analogiset syntetisaattorit, jotka peittyvät hyvin harmaaseen usvaan, muiden soittimien sekaan. Täydellisen kuvan Lower Densin musiikillisesta kehittymisestä antaa häkellyttävänä ensimmäisenä maistiaisena jo jonkin aikaa sitten julkaistu Brains. Se laajentaa ensimmäisen levyn, Twin Hand Movementin äänimaailmaa rikkaasti; jokainen kuuntelukerta tuntuu tarjoavan jotain uutta ja oivaltavaa. Brains rakentuu tikittävän motorik-biitin päälle ja on yllättävän nopeatempoinen. Kertosäe uhkaa olla jopa, kauhistus sentään, mukana laulettava! Kappale kuulostaa alakuloisen koneen tuotokselta, eikä se pysy hetkeäkään paikallaan. Se muistuttaa, mikä on ihmisen ja hänen luomansa teknologian suhde. Hunterin ääni hukkuu kaiken massan alle, ja vain yhden kerran se nousee huutoon ja voittaa koneen, vain vaipuakseen uudestaan.
I objected with a knife and when I finally let my guard down
I was in the middle of the sea and drowning
Levyn aloittava Alphabet perustuu Louis Aragonin runoon Suicide vuodelta 1924. Runo rakentuu yksinkertaisesti aakkosista, mutta Lower Dens ei luota aivan tällaiseen yksinkertaisuuteen. Alphabetin sysäävät liikkeelle sykliset, hypnoottiset rummut, jotka toistavat ummehtuneisuuttaan loputtomasti. Pian sitä alkaa värittää syntetisaattori, sitten kitara ja basso - kaikki nämä soittimet antavat itsestään vain päällisen puolen, niin vähän kuin mahdollista. Lopputulos on kauniin nuhjuinen melodia, jonka päälle Hunter maalailee kuvaa ihmisen suhteesta omaan sisäiseen eläimeensä, omaan lajiinsa ja sen selviytymiseen. Samaa teemaa pohtii Propagation, joka irrotettiinkin seuraavaksi singleksi. Hunterin hitaasti venyttelevä pohtii lisääntymistä ja sen ihannointia, sitä, miten tämä perustarve synnyttää suurimman osan nykyisistä ongelmistamme. Tätä kierompaa kappaletta rakkaudesta en ole aikaisemmin kuullut - lisääntymisen lieveilmiönä se on aivan turha tuneitden kimppu, väritön kuin Propagationin äänimaailma ikään.
Levyn instrumentaaliosuudet jäävät harmittavasti "emobiisiensä" varjoon. Brainsin pitkänä lopetuksena toimiva Stem olisi toiminut loistavasti omana irrallisena itsenäänkin, samoin kuin Lion In Winter Pt. 1; sen drone-kitarat saavat ihon kananlihalle, ja vaikka se toimii hyvänä johdantona omaan kakkososaansa, niin sen hitaasti kasvava vetovoima voisi muodostaa aivan omankin teoksensa. Mutta no, kakkososansakin kanssa se muodostaa myös eheän kokonaisuuden. Muista kappaleista on mainittava lopetusta edeltävä Nova Anthem, joka nimensä mukaisesti kasvaa minimalistisuudestaan huolimatta aikamoisiin mittoihin. Hunterin venyttelevä laulutapa puuduttaa aluksi, mutta kuuntelukertojen kertyessä Nova Anthem muuttuu muuta levyä hallitsevaksi tekijäksi. Levyn peruselementeistä koostuva kappale kumpuaa ihmisyyden tukipilarista, kielestä. Pystymmekö koskaan hylkäämään sen kokonaan, kulttuurimme suurimman seinän?
Kun kaikki on jo sanottu, on aika siirtyä kohti suurempaa todellisuutta. In The End Is The Beginning voisi väärin käytettynä olla jokseenkin tekotaiteellinen kappaleen nimi, mutta nyt se muuttuu kuvottavan hyytäväksi. Rumpukomppi hakkaa kolkosti samanlaisena lähes kymmenen minuuttia, sen takominen ei herkeä hetkeksikään. Kitarat tuntuvat jamittelevan omiaan, eikä maailmanloppuun valmistautuva ihmiskunta kuulosta tämän perusteella hektiseltä vaan metallisen väliinpitämättömältä. Lopetus säksättää yhteensä neljätoista minuuttia, eikä mikään hirveästi muutu. Ihmiskunta ja Nootropics sen mukana ei saa grande finalea, vaan poistuminen hoidetaan hitaasti ja nylkyttäen. Kaikki kuulostaa puuduttavalta painajaiselta, joka joskus aiheuttaa katarsiksen, joskus vain jättää yksin. Ja kun tämä levy loppuu, kuulija on totisesti yksin.
Ihminen lajina ja yksilönä, ihminen osana maailmaa ja ihminen sen rakentajana. Tämän olemme saaneet aikaan. Olemmeko onnellisia? Onko lajimme vietti saatu tyydytettyä? Jana Hunter esittää kysymyksiä - tai ehkä pikemminkin omia vastauksiaan niihin - kitaransa avulla ja asettaa albumin nimen uuteen valoon. Tätäkö ihminen pohtii saavutettuaan uuden tason tietoisuudessaan? Ehkä uusi tietoisuus elää jo luomassamme teknologiassa. Vaikka Nootropics on musiikillisesti yhtä vähäeleisen masentunut kuin kansikuvansakin, sykkii Hunterin äänessä pieni toivo. "Dont be afraid / don't be afraid / everything will change / while you're asleep" hän laulaa ja kuulostaa innostuneemmalta kuin koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti