Huoratron - Cryptocracy (2012)

Lyö itseäsi nyrkillä naamaan. Muutaman kerran vielä. Kas noin, olet kokenut ilmaiseksi Huoratronin debyyttialbumin.

Pidän siitä, että ideat viedään äärirajoilleen. Harmaa keskinkertaisuuskin on usein musiikissa suurempi synti kuin rytinällä metsään meneminen – vertaa vaikkapa suomalaista iskelmää Skrillexin musiikkiin (anteeksi, nyt olin julkea musabloggaaja). Mielenkiinnon herättäminen on blogien musiikkitulvissa se kaikista tärkein tekijä. Otetaanpa syyniin vaikkapa juuri elektroninen musiikki; aito, oikea erottuminen sen saralla käy päivä päivältä hankalammaksi. Kivan tanssibiitin tahtiin voi heilua baarissa, mutta paljon jännittävämpää on napata biitti ja muuntaa siitä valtava, hyökkäävä elektroninen metallihirviö, joka poukkoilee ympäriinsä etsien pureskeltavaa. Suunnilleen tämän tekee Huoratron, joka ei tunnu haluavan elektronisella musiikillaan tanssittaa ihmisiä, vaan lähinnä kenties rankaista heitä.

Huoratronin valttikortti on ennennäkemätön aggressiivisuus – musiikki takoo ja takoo, särisee ja paukkuu kuin tehdas tai työmaa ja sen reunat kolhivat kaikkea ympärillään. Kuulijalle ei anneta hetkeäkään aikaa levähtämiseen, sillä mies Huoratronin nimen takana, Aku Raski, säveltää musiikkia ihmisyyden ja robotiikan välimaastossa. Niinpä Cryptocracy on helppo arvostella jo ennen kuin sitä on edes kuullut. Kas näin: Yhden tempun levy viihdyttää, mutta toimisi paremmin yksittäisinä kappaleina. Nyt musiikki puuroutuu, eikä into kanna koko viisikymmentäminuuttisen alusta loppuun. Cryptocracy onnistuu suurimmaksi osaksi välttämään tämänkaltaiset ongelmat, ja siitä on kiittäminen sen eri suuntiin kumpuilevia "sävellyksiä".

Aloituksena toimiva nimibiisi on mainio esimerkki siitä, että nyt on kyseessä hyvin epätanssittava elektronisen musiikin lohko. Cryptocracy-kappale kuulostaa Björkin Biophilialta napatulta, sairaan robotin remixaamalta kokeilulta, joka rimpuilee vähän sinne tänne muttei koskaan breikkaa kunnolla. Äh, koko levy suorastaan pakottaa keksimään mitä jännittävämpiä kielikuvia kuvaamaan sitä! Mutta ihan tosiaan, ensimmäisenä singlenä ja levyn aloituksena "hallittu" ja "elegantti" Cryptocracy toimii aivan loistavan hyvin - videoineen se voisi tosiaan olla osa Dark Biophiliaa:

Omiksi suosikeiksini nousivat heti A699F sekä Dungeons & Dungeons. Niistä ensimmäinen samplaa konekivääriltä kuulostavia laukauksia erittäin väkivaltaisesti ja on säröisine taustoineen levyn hitikkäintä kärkeä. Jälkimmäinen taas ammentaa Raskille tyypillisestä, kasibittisestä pelimaailmasta, mihin sen nimikin jo kuulostaa viittaavan. Nyt Zelda vain pistetään lihoiksi ja heitetään taistelutantereelle tulitettavaksi. Tanssilattialle vetävä New Wave Of Mutilation edustaa Cryptocracyn hyperaktiivisempaa ja leikkisämpää puolta. Se ampuu lasereita ympäri huonetta ja onnistuu osumaan napakymppiin pienehköstä toistosta huolimatta.

Suorastaan ahdistavan säröiset Bug Party ja Transcendence tekevät parhaansa jyrätäkseen ympäristönsä alas. Molemmat ovat täynnä alkukantaista raivoa, vaikka Bug Party innostuukin jälleen esittelemään laser-sampleja ja piristymään vähän. Transcendense luo ympärilleen pieniä maanjäristyksiä ja tuhoaa varmasti keikoilla useammatkin kuin yhdet tärykalvot. Levyn linjaa esittelee hyvin myös Force Majeure, joka ei yhden ja saman magneettikenttä-samplen käytöstä huolimatta suostu taipumaan tylsyyteen.

Ainoaksi hudiksi osoittautuu Sea Of Meat, jonka syvät bassot muistuttavat liikaakin ajalle tyypillisestä dubstep-villityksestä (ei, en halunnut koskaan käyttää sanaa dubstep tässä blogissa!). Kappaleessa Huoratron ikään kuin herpaantuu hetkeksi, eikä jaksakaan antaa aivan parasta ja vihaisinta antiaan. Lopulta enempää kritiikkiä koko levyä kohtaan on vaikea antaa - nyt puhutaan kuitenkin elektrojytästä, jonka olemassaolollekin on olemassa aivan eri tarkoitus kuin monelle muulle tähänkin blogiin päätyneelle "genrelle". Huoratron on objektiivisesti tarkasteltuna kuitenkin hyvässä asemassa, sillä punkin aggressiivisuudesta ammentavalle elektrolle luulisi olevan kysyntää. Partaisaan imagoonsa tukeutuva artisti kun on vielä puristanut tyylilajistaan jotain uutta ja omanlaista, jotain, joka pureutuu syvälle ja saa aikaan paljon primitiivisempiä reaktioita kuin tanssihalun. Tämä on Suomi-brändiä parhaimmillaan: Pohjolan kylmistä metsistä tulee metallin lisäksi tällaista elektroa!

Voisin julistaa kilpailun: Kuka keksii parhaan Cryptocracy-kielikuvan? Löytyykö pimeän puolen Björk-robottidinosaurukselle haastajaa? Voittajaa odotellessa suosittelen tutustumaan Huoratronin debyyttiin joko alikulkutunnelin reiveissä tai yksin oman peiton alla. Silloin se nimittäin toimii inhorealistisena soundtrackina mitä kammottavimmille unille - onnea matkaan!