Pakko kai se on tunnustaa – en ole vielä edes
kaksikymppinen mutta suorastaan rakastan nostalgiaa. Ajattelen jo
lukiovuosiakin ”vanhoina kunnon aikoina, ah ja voih”, vaikka oikeastihan samat
ihmiset ovat tavoitettavissa edelleen koko ajan. Saati sitten yläastetta, tuota
kapinavaiheistani suurinta, tuota mustavalkoista totuuksien ja huijausten
maailmaa! Siitäkin uhosta on jo niin kauan!
Tai itse asiassa ei ole. Siitä on vaivaiset neljä vuotta
eikä se ole yhtään mitään.
Oi, kunpa Los Campesinos! olisi julkaissut Hello Sadness
–levynsä jo niihin aikoihin kun minä piirsin sarjakuvahahmoja matematiikan
testiin, jossa kysyttiin polynomien yhteenlaskua. Olisin tarvinnut tätä
musiikkia silloin! Selvä, nyt puhutaan suht suoraviivaisesta indiepopista,
jossa lauletaan nimenomaan kaksikymppisen elämän vaikeuksista. Silti etenkin
Hello Sadness on Los Campenisok!sen (heheh, huomatkaa keksimäni taivutusmuoto)
albumeista se, joka koukuttavine melodioineen ja jousineen saa minut palaamaan
takaisin koulun penkkiin. Niihin aikoihin, kun vielä pukeuduin huppareihin ja
luukutin Arcade Firen Funeralia rakkaan äitini kiusaksi.
Nuoren maailmahan on
juuri tätä – rakastumisia, lähinnä epäonnistuneita sellaisia, uhoa, itsesääliä,
liioiteltuja uhkakuvia. Kun Gareth Campesinos! laulaa käsien polttamisesta
zipolla ja deodorantilla, tai siitä raastavasta tunteesta kun astelee sisään
teurastamolle ja näkee omat sisälmyksensä roikkuvan koukuista, on selvää että
tämä on nyt se mittakaava jossa liikutaan. Tältä ne sydänsurut tuntuvat, eikä
viesti tulisi perille laisinkaan toteamalla ”nyt tuntuu pahalta”. Tunnistan
moisen liioittelun itsestänikin, ja kuten minäkin silloin joskus, myös tämä
bändi on tosissaan. Musiikkihan on paikoittain oikein tanssittavaa ja pirteää,
eikä mitenkään erityisen ”vaikeaa”, mutta sanoitukset ovat aidon masentavia
vailla ironian häivää. Koska niinhän se menee.
”By your hand is the only
end I foresee”, laulaa Gareth ja minä olen sulaa vahaa. ”She vomits down my
rental tux, oh I’m not sure if it’s love anymore” ja tanssin vahana ympäri
seiniä. Mukavaa että asiat sanotaan kerrankin suoraan ja selvästi! Olen
viisitoista ja ihan saamerin rakastunut. Kirjoitan lauluja tyttöystävästäsi ja elämä
on pitkä aika mutta nuoruus niin kovin lyhyt. Levyn alkupuoli on täynnä jalan
vipattamaan saavia indiesöpöilyjä, joskin juuri sillä parikymppisten julkealla
asenteella. Nimibiisi Hello
Sadness on kenties yhtyeen parhaita;
koukku ”goodbye
courage, hello sadness” määrittelee
ihmisen nuoruuden neljällä sanalla.
Jonkinlaisena
vedenjakajana toimivat hitaammat kappaleet Every Defeat A Divorce (Three Lions)
ja Hate For The Island muistuttavat, että toki yhtyeessä on kyse muustakin,
esimerkiksi jalkapallosta ja Englannista. Ja kyllä, hyvin brittiläistä tämä
musiikki onkin, joskaan ei mitenkään romanttisella tavalla. Jälleen kerran voin
syvästi samaistua sanoituksiin nuoruuteni kautta; kun Gareth toivoo kotimaansa
hukkuvan valtamereen, niin hän toistaa varmasti lähes jokaisen teinin suurimman
toiveen. Kotiseutuvihahan on tärkeä osa nuoruutta, on päästävä pois ja
kauemmas.
Levy sisältää yhden
omista vuoden 2011 tärkeimmistä kappaleistani. To Tundra osoittaa sellaista
tyylitajua joka saa minut polvilleni. ”We fake our concern and speak softly as a
surgeons tells wife to cancel her plans” – terävä havainto vanhenemisesta ja siitä, kun lapsuus on jo takana.
Musiikillisestikin kappaleessa on jotain uutta, sen jammaavassa
taustakilkutuksessa on ripaus talvista Björkiä.
Levy alkaa ja päättyy
samasta kohdasta; söpöyden ja ahdistavuuden leikkaamispisteestä. Itseäni tämä
on miellyttänyt aina, esimerkiksi masentavat slaavilaiset lastenlaulut ovat
suosikkejani. Hello Sadness sisältää suuria tunteita, suuria ja liioiteltuja,
mutta silti aivan tosia.
 |
| Aivan lopuksi vielä kaunis kuva omasta nuoruudestani |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti