Noniin. Aina silloin tällöin on vaikea ajatella objektiivisesti ja kriittisesti. Tällaista tapahtuu lähinnä silloin harvoin kun löytää itsensä M83:n eturivistä (nolon fanityttöpyrähdyksen seurauksena). Päivän kuluttua tunnevyöry vain jatkuu. Ja miksikäs sitä piilotella tarvitsisikaan? Kyseisen illan musiikissa, niin pääesiintyjän kuin lämppärinkin kohdalla, oli nimittäin kyse erityisesti tunnelmasta ja tunteista. Joten - fanipaidat päälle ja itkua tuhertamaan!
Lämmittelevä, eteeristä ja pulppuavaa pop-musiikkia esittävä Porcelain Raft on hienon jalostunut versio itsestään. Vuonna 2010 tämän livesetti ei sisältänyt niinkään laulua, vaan lähinnä "äänen käyttämistä omana instrumenttinaan", jotain hyvin ambienttia ja kaunista. Tällä kertaa luvassa on kuitenkin paljon enemmän jytää, melodiaa ja juuri sitä ihan puhdasta laulamista. Strange Weekend -levyn kappaleet, joiden levyversioita vierastan tylsinä ja elottomina, saavat livenä sellaisen latauksen, että niskani saivat jo tässä vaiheessa kokea infernaalista tuskaa. Viimeiseksi Porcelain Raft esittää erittäin posiitivisena yllätyksenä Tip Of Your Tonguen aikaisemmalta EP:ltään. Esiintymistä ohjaa nimenomaan voima, kurkunpäässä jytisevä basso. Kitarointi muuttaa joistakin dreampop-balladeista kovin noiseja - näin käy esimerkiksi Strange Weekendin Unless You Speak From Your Heartille.
Tätä seuraavat muistikuvat perustuvat lähinnä pienille, satunnaisille aistikokemuksille.
Transformerseilta näyttävät kosketinsoitintelineet kannetaan lavalle.
Valot pimenevät.
Olen ehkä väsynyt, mutta en niin väsynyt ettäkö kuvittelisin lavan reunalle mitä kammottavimman, kiiluvasilmäisen ufon.
Valoja, valoja, valoja.
Lisää valoja.
Anthony Gonzalezin uskomattoman ammattimainen ote ja "carry on"-lause joka hitto vie pakottaa tottelemaan.
Kosketinsoittajanaisen hiukset, jotka hän haroo kiinni hiuslenkillä samalla kun soittaa raivokkaasti koskettimia toisella kädellään.
Ja hänen lauluäänensä We Own The Skyn eeppisimmällä hetkellä.
Unensotkuista euforiaa.
Täydellinen balanssi varmaksi hiotun shown ja lämpimän lavaesiintymisen välillä.
Että huhhuh mitä karkkisadetta ja musiikillista vyöryttämistä ja flowta ja sellaista alkukantaista voimaa jonka vain livemusiikki voi saada aikaan.
Sen huomasi varmaan myös Anthony Gonzalez lopettaessaan keikan potkaisemalla vahvistimen kohti eturiviä.
Kaikki postauksen kuvat @ Merkku Kiianmaa
Ja tämän kirjoituksen myötä blogini kokee pienimuotoisen välikuoleman - meitsi lähtee viikoksi aurinkoon löhöämään. Nähdään myöhemmin, mulla on takataskussa miljoona ideaa kirjoituksen aiheista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti