Of Montrealin levyjä ilmestyy niin tiuhaan, että edellisen ehtii juuri ja juuri sulatella ennen kuin seuraava saapuukin jo Stupidon hyllyille. Ja sulattelua ne tuntuvat vaativankin. Siinä missä jonkin toisen taidepopbändin levyä kuuntelee hyvin vastaanottavaisin korvin, tunnen itseni aina suureksi ruuansulatusjärjestelmäksi kuunnellessani of Montrealia. Kaikkea pitää pureskella ja sulatella.
Ja niin kai sitten tätäkin. Paralytic Stalks pitää huolen siitä, että se kutittelee karvoja ruokatorvessa ja taistelee pepsiiniketjuja vastaan mahalaukussa. Se on valtava järkäle - ja joka käänteessä käy selväksi, että sellaiseksi se on tarkoituksella luotukin.
Noniin. Pureudutaanpas tähän nyt. Pikkuhiljaa.
Kyse on siis taidepopista. Mikä karmea genreluokitus! Progeileva, kokeileva pop kenties kuitenkin? Of Montrealin musiikilla on aina ollut uskomaton mahti saada kehoni kuplimaan ja tanssahtelemaan. Jokainen solu jammailee mukana! Levyn ensimmäinen kappale, Gelid Ascent saa reaktion aikaan hetkessä. Se on täynnä alkukantaista voimaa ja suorasanaisuutta, jota tämä orkesteri on ainakin minulle aina merkinnyt. "You are what parasites evolved from", Barnesin värisevä, muokattu ääni manaa. Ja se on sitten menoa, tämä vuoristorata seikkailee halki suoliston.
Levyn ensimmäinen puoli pulputtaa kauniisti. On helppo vetää raja viiva viidennen kappaleen, Malefic Doweyn jälkeen - siitä alkaa selkeä B-puoli, ja iloiset pop-biisit ovat ohi. Kun esimerkiksi Dour Percentage ja We Will Commit Wolf Murder muuttavat minun helmikuustani vähän enemmän toukokuun, ensimmäinen sympaattisilla huiluillaan ja jälkimmäinen koukuttavalla rummuttelullaan, ovat levyn viimeiset mammuttikappaleet selkeää talvilinjaa.
Vaikka vastustankin turhaa vertailua musiikista puhuttaessa (kuinka monta uutta Radioheadia maailmaan mahtuukaan?), niin Wintered Debts voisi melkeimpä olla napattu Kate Bushin uusimmalta talvilevyltä. Se on tummansävyinen balladi ihmisyyden vaikeudesta. Synkkyys ja pimeys lisääntyy sitä seuraavalla musiikillisella kokeilulla Exorcismic Breeding Knife, joka kuulostaa mielipuoliselta Disneylandilta. Kaksi viimeistä kappaletta kestävät yhteensä yli 20 minuuttia. Sellainen määrä taidekokeilua on… no, positiiviselta kantilta katsottuna, mielenkiintoista. Mutta huonompina päivinä nämä kappaleet eivät edusta minulle sitä, mitä Paralytic Stalks edustaa.
Sanoitukset ovat aina olleet minulle tärkeitä musiikissa, ja niinpä onkin yllättävää, että Paralytic Stalks soi pitkään työmatkojeni jammausmusiikkina niin etten kiinnittänyt lyriikoihin juuri mitään huomiota. Mitä nyt huudahdan "boy you let your brothers down!" aina oikeassa kohdassa. Alusta loppuun lyriikat käsittelevät synkkiä aiheita yksinäisyydestä yleiseen ihmisyyden tuskaan. "Slipping on my own vomit", Barnes voivottelee. On hämmästyttävää, että pidän levyä silti iloisen aurinkoisena. Aion jatkossakin tanssia sen tahtiin metrossa, hyräillä melodioita ja muistaa masentuneet sanoitukset vasta illemmalla, auringon laskettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti