Soap&Skinista kirjoittaminen musiikkiblogiin on vaikeaa - kyseessä on yksi henkilökohtaisimmista artisteista, joita tiedän. En ole ollenkaan varma, tarvitsisiko siitä edes kirjoittaa. Artistin ensimmäinen levy Lovetune For Vacuum on juuri sellaista musiikkia, josta ei pitäisi lukea. Sitä pitäisi kuunnella. Yksin, ja joko pitää tai ei.
Erityisesti tämän musiikin minkään tasoinen arvostelu on minulle jokseenkin mahdotonta. Soap&Skinin musiikki ei jätä minulle vaihtoehtoja sen suhteen, pidänkö siitä vai en; se on vain juuri sitä mitä satun tarvitsemaan aina silloin tällöin. Kysymys "miksi Cry Wolf on saamerin hyvä biisi" on, no, saamerin vaikea. Lähde siinä sitten argumentoimaan, no tää piano on jumalainen ja Anja Plaschg käyttää ääntään muodikkaan muunnellusti, tunne välittyy. Soap&Skin on kuitenkin ehdottomasti enemmän kuin osiensa summa, jos jälleen uusi klisee sallitaan.
Juuri ilmestynyt Narrow on Plaschgin uusi EP - varsinaista toista levyä saadaan siis vielä odotella. Se jatkaa siitä mihin Lovetune For Vacuum jäi. Pääosassa ovat edelleen rauhallinen, pahaenteinen piano sekä sitä täysin luonnollisesti tukevat elektroniset elementit. Nyt mielipuolisesti takovat elektrotaustat ovat kuitenkin suuremmassa osassa, ja Plaschgin uniikki lauluääni jää entistä enemmän sen alle. Hän on todellakin luonut musiikistaan itselleen seinät, jotka määrittelevät ja luovat itseään koko ajan. On vaikea käsittää, että hän on säveltänyt musiikkinsa, sillä se tuntuu luonnolliselta kuin olisi itse säveltänyt itsensä. Plaschg vain laulaa musiikin päälle, pakotettuna.
Narrow alkaa rauhallisesti kauniilla pianolla. Vater on saksankielinen, kaipausta täynnä oleva kappale, joka on omistettu artistin kuolleelle isälle. ”Um alles in der Welt, das dich ein Leben hält, zerschlag Ich auch mein Himmelszelt auf dass es unter dir zusammenfält” vaikeroi Plaschg ja jo jonkin aikaa kasvanut, uhkaava piano räjähtää hänen äänensä tuhoavaksi biitiksi. Aloituksena kappale lyö jalat alta. Maailma on kirottu eikä kerran menetettyä isää saa enää takaisin, ei edes tuhoamalla taivaan.
Voyage Voyage muuntaa Desirelessin europop-hitistä hyytävän kauniin pianoballadin, jonka taustalla jouset alleviivaavat menetystä. Ihan tosissaan, onko tämän pelottavampaa cover-biisiä mahdollista tehdä? Seuraavaksi kylmät väreet pystyyn nostava versio Abbasta? Deathmentalissa piano saa väistyä, ja Plaschg toteaa luomansa maailman päälle katkerampana kuin kukaan: ”stop faking suffering like a child”.
EP:n keskivaiheen kappaleet huokuvat jo jonkin asteista toivoa paremmasta. Ne pidättäytyvät rauhallisessa äänimaisemassa ja antavat entistä enemmän tilaa pianolle. ”Don’t forget to pray to keep it away every day”, värisee Plaschgin ääni Wonderissa. Hän toistaa sen yhä uudelleen ja uudelleen. Ja kun valoa pilkistää jo hieman, onkin jo viimeisen kappale Big Hand Nails Downin aika. Se lopettaa kaiken siihen mistä alkoikin – jyrisevään äänimassaan ja sen päälle huutavaan Plaschgiin. ”Sydän murtuu” on aivan liian heiveröinen kielikuva siitä tunteesta, mikä syntyy kun EP loppuu ja jättää kuulijansa tyhjyyteen.
Pimeys on elementti, joka Soap&Skinin musiikissa on alati läsnä. Pimeys on yksinäistä ja tunkkaista, eikä siitä ole ulospääsyä. Pimeys on lopullista. Tästä syystä tätä musiikkia on vaikea suositella. Voi vain kysyä: haluatko astua sen maailmaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti