Joskus musiikissa ei ole mitään muuta kuin tunne. Loistavat kappalerakenteet ja uudet, vallankumoukselliset ideat hittoon – kaunis ambientmusiikki tavoittaa silloin tällöin juuri minun olotilani, ja sillä siisti. Hauskuus alkaa, kun tällaista musiikkia lähtee analysoimaan. Mitään tarvettahan sille ei ole, nyt puhutaan tunteista eikä järjestä, kuten vanha kahtiajako kuuluu. Tällä kertaa ihmisen tunnekirjosta analysoinnin kohteena on yksi säie: viha. Tai ehkä enemmänkin rage. Se hirveä tunne kun herää väärällä jalalla, väsyneenä, ja joku maalaistollo seisoo metron liukuportaissa vasemmalla puolella. Maailma on juuri minua vastaan ja varsinkin sinä ja sinä ja sinä! Antakaa minulle nyrkkeilysäkki niin tuhoan rystyseni! Enemmän kuin vitutus, mutta vähemmän kuin viha. Juuri sitä on rage!
Kuuntelin Nü Sensaen vuonna 2010 ilmestyneen TV, Death And The Devil –levyn läpi ainakin kymmenen kertaa, ennen kuin aloin kiinnittää mitään huomiota yksittäisiin kappaleisiin. En olisi varmasti osannut nimetä niistä yhtään, saati sitten muistanut levyn nimeä. Tietysti muutama koukku oli tarttunut korvaani, mutta niidenkään alkulähdettä en osannut hahmottaa. Silti se oli muodostunut hyvin tärkeäksi levyksi – käytin sitä juuri rage-hetkieni purkamiseen (ja myönnetään, työmatkoilla hereillä pysymiseen). Vaikka kyseessä onkin aika rääväsuista punkkia soittava orkesteri, niin mitähän bändin jäsenet olisivat asennoitumisestani tuumanneet? ”Juu ei minua teidän säveltämät kappaleet juuri kiinnosta, mutta tykkään kun laulajanne rääkyy kovaa ja kitarat paukkuu, kerran lähijunassa teki mieli potkia kaikkia jonkin biisin rumpujen tahtiin, se oli ehkä teidän biisi.”
Kyseessä on kuitenkin oikeasti hyvä levy, jonka kappaleista löytyy muutama varsinainen noise-helmi. Vain kahden hengen bändi koostuu vain rummuista, bassosta ja juuri siitä tunteesta. Laulusta on vaikeaa erottaa sukupuolta, sillä se kuulostaa lähinnä ulvomisen ja karjumisen aggressiiviselta välimuodolta. Ja kyllä, tästä on helppo joko pitää tai ei. Samanlaista musiikkia on tietysti julkaistu aivan hirveästi, mutta TV, Death and the Devilissä on uudenlaista nuorta uhoa. Se kuulostaa urbaanilta ja aidolta. Ja no, ei naislaulaja Andrea Lukićin omalaatuinen, lapsenomainen ääni ainakaan syö mielenkiintoa.
TV, Death and the Devil on aikamoinen sekasotku. Tai sanotaanko, tasainen sekasotku. Siihen on erittäin vaikea kiinnittyä, sillä mikään kappaleista ei nouse toisen yläpuolelle. Ehkä oikea tapa lähteä kuuntelemaan levyä on vain turtua sen kaaosmaisuuteen, ja alkaa sitten poimia yksityiskohtia ja lauseenpätkiä ympäri sitä. Tai sitten vaan leijuu tunteen tasolla, mikä toimii myös hyvin!
New Lies aloittaa levyn esittelemällä tulevat kaksitoista biisiä - ne nimittäin kuulostavat aikalailla samalta. (Hardholio) rokkaa hieman raskaammin ja päästää Lukićin ulvomaan keuhkojensa pohjalta asti, ja Disappearing Actin "why did you bury your heart" on levyn ainoita korvamatoja. "You disappear, you're here, you disappear", Lukić huutaa niin katkerana ja vihaisena että vähäiset käsikarvani nousevat välittömästi pystyyn. Miksen minä pysty vastaavanlaiseen voimaan huonoina päivinäni? Born Zero lopettaa levyn siihen mistä se oikeastaan alkoikin, eli suoraan huutoon.
Tarvitaanko tällaista musiikkia? Se on varmasti toiminut tekijöilleen samanlaisena terapiana kuin se on toiminut minullekin. Tai sitten ei, ehkä he vain pitävät riehumisesta. Yhtä kaikki, itse käsittelen tummasävyisiä tunteitani jatkossakin mieluummin musiikin kuin nyrkkeilyhanskojen kanssa. Laiska kun olen.
Onko teillä hyväksi havaittuja ragelevyjä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti