Kirjoittaessani tätä tekstiä minua vituttaa. Siis suorastaan raivostuttaa. Tarkoitan nyt sellaista hitusen itsesääliin ja katkeruuteen taipuvaa vitutusta; suorasta raivosta ei sentään ole kyse. Vaikka en voi väittää että tuntisin oloani mukavaksi, niin suoraan sanottuna haluan rypeä ahdistuksessani vielä hetkisen. Tunnistaako joku olevan altis tälle tunteelle (tai hetkittäiselle asennevammalle, miten vain)? Taustamusiikiksi murjotukselle suosittelen skottilaisen The Twilight Sadin uusinta levyä. Se on yhtyeen kolmas, ja laajentaa kitaravetoista rock-musiikkia hieman industrialimpaan suuntaan. Siis kyllä, masentavampaan ja ahdistavampaan suuntaan.
Itselleni The Twilight Sadin nahanluonti tuo väistämättä mieleen Portisheadin - jotain hyvin samanlaista on kummankin uusimmassa levyssä. Kyllä, myös Portisheadin Third loi yhtyeelle aivan uuden äänimaailman, joka ammensi kolkoista huoneista ja epätoivosta. Analogiset syntesitaattorit ja rumpukoneet ulisevat taustalla ja luovat kaikuvan pohjan niiden päällä soiville kitaroille, jotka eivät nekään elämäniloa hehku. Jos One One Can Ever Known soittaa yhtyeen ensimmäisen levyn, Fourteen Autumns & Fifteen Wintersin kanssa päällekkäin, on vaikeaa kuvitella molempien taakse samoja soittajia. Ja aivan kuin Thirdia, niin myös tätä levyä on määrittämässä äärimmäisen persoonallinen lauluääni. James Grahamin lauluääni on kuitenkin täysin eri planeetalta kuin Beth Gibbonsin enkelimäinen tulkinta - hän ilmaisee tunteensa vahvalla miehisellä skottiaksentilla, joka viimeistään antaa bändille omalaatuisen leiman. Ja loppujen lopuksi juuri skottiaksentti tekeekin vaikeista salaisuuksista ja elämäntuskasta niin todentuntuista.
No One Can Ever Know on eräänlainen teemalevy. Lähes jokainen kappale käsittelee jollain tasolla salaisuuksia, ja hyvin monessa kappaleessa jopa kierrätetään "no one can ever know"-lauseenpartta. Nyt ei kuitenkaan ole kyse vain tavallisista, arkisista salaisuuksista. "No one ever knows where she has gone", Graham toteaa Not Sleeping -kappaleen lopussa, jäädessään äänivyöryn alle unettomana. Aloituskappale Alphabet toimii hyvänä käyntikorttibiisinä levylle, sillä se johdattaa kuulijan nopeasti sisälle uudistuneeseen musiikkiin; syntikat pauhaavat taustalla, kun bändi maalaailee jääkylmän melodiaa. "She's lying on the road… and I was hoping on a good day that you would be fine" Graham jylisee keuhkojensa pohjasta.
Jo nopea vilkaisu biisilistaan antaa kattavan kuvan levyn sisällöstä; Dead City, Sick, Kill It In The Morning sekä kieltomuotoiset Don't Move ja Don't Look At Me eivät kuulosta nimiensä puolesta uimarannat täyttäviltä kesähiteiltä. Levyn teoreettiset "tanssibiisitkin" jäävät niitä varjostavien sanoitusten alle. Singleksi irrotettu Another Bed alkaa aikamoisella elektrovyörytyksellä ja olisi omiaan pompututtamaan vaikkapa festariyleisöä, vaikka sen "I'll find you"-koukussa onkin jotain selkäpiitä karmivaa. Kaikki hyytävyys työntää helposti tavallisen musadiggarin kauemmas, mutta The Twilight Sad ei ole menettänyt sävellystaitoaan ollenkaan, ja sen kappalemateriaaliin kannattaa syventyä.
Melkoisen rohkea teko bändiltä oli julkaista Sick ensimmäisenä singlenä. Kaikista levyn kappaleista se on kenties kauimpana vanhasta materiaalista. Kitara näppäilee taustalla vain melodiaa, joka kuulostaa olevansa kaukaa vuosikymmenten takaa. Rumpukone hakkaa sairaalloista biittiä, ja Graham pistää peliin övereimmän ääntämyksensä. Kappale vaatii rauhallisessa toteavuudessaan täyden keskittymisen, sillä se ei käytä energiaansa lainkaan saadakseen kuulijan innostumaan siitä. Lopulta se kuitenkin paljastuu yhdeksi hienostuneimmista asioista, joita yhtye on koskaan tehnyt; sävellykseensä nojaavaksi kappaleeksi, joka ei tingi tunnelmastaan. Toisesta ääripäästä löytyy Dead City, joka on yli kuuden minuutin mitassaan täydellistä singlemateriaalia sekin. Hetkeäkään se ei jumita paikallaan, vaan nostaa tempoa alituiseen ja ottaa kaiken irti koskettimista. Tämä on nyt sitä post-punkia, suoraan 70-luvulta. Grahamin lopuksi hokema "no one can ever know"-mantra ei kuulosta teennäiseltä, vaan mielenkiintoiselta lopetukselta kappaleelle. Se, kuulostaako se tunnustukselta vai uhkaukselta, jää kuulijan päätettäväksi.
Raskaampaa ääripäätä edustavat Nil ja Kill It In The Morning, jotka ammentavat siitä rajusta kitaroinnista, josta yhtye on aikaisemmin tullut tutuksi. "I remember that day - it was her last", Graham tunnustaa ennen kuin Nil nousee täyteen mittaansa. Siinä soivat oikeat, orgaaniset rummut, jotka luovat paljon uhkaavampaa tunnelmaa kuin useimpien kappaleiden rumpukoneet. Kun kappale yltyy, Graham korottaa äänensä huutoon: "And I will write your requiem the day you're dead." Ehkä kyseessä on juuri se. One One Will Ever Know saa ansaitsemansa lopetuksen, kun Kill It In The Morningin riipivä kitara hakee paikkaansa neljä minuuttia ja nousee sitten aikaisempien levyjen veroiseen raivoon. Graham kuulostaa myös pelottavan vihaiselta - kyllä, levy loppuu juuri siihen suoranaiseen raivoon, joka tämän kirjoituksen aloituskappaleesta puuttui. Tämä levy on omiaan nostattamaan tunteita uudelle tasolle.
The Twilight Sadin uusin levy on yhtä kylmä kuin sen sisällään pitämät salaisuudetkin. Kolkkous pelästyttää helposti kuulijan kauemmas, sillä yhtye ei tosiaan käsittele vaikeita aiheita erityisen lohduttavasta näkökulmasta. Myös Grahamin aksentti vaikuttaa kuunteluelämykseen hurjasti - siihen on aluksi totuteltava. Hänen äänessään ei ole rahtuakaan huumorintajua, ja soittokin on alusta loppuun yhtä kuolemanvakavaa suorittamista. Taakse ovat jääneet vuoren kokoiset kitaravallit ja irrottelu, mutta bändin omin sanoin: Kukaan ei halua tehdä samaa levyä aina uudestaan. Nyt yhtye on kasvanut ja kypsynyt joksikin, mistä edelliset albumit antoivat vain häivähdyksiä. Kaivan tämän levyn esille aina, kun en kaipaa lohdutusta, vaan jonkun, joka ymmärtää suuria tunteitani. Jonkun, joka muuntaa ne skottiaksentiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti