Olen usein julistanut vihaani genreluokituksia kohtaan - tylsä lokerointi nyt yleensäkin on vain ihmismielen laiska taipumus yksinkertaistaa asioita, joiden yksinkertaistamisen kuuluisi olla luokiteltavissa rikokseksi. Yksi hupaisimmista genrenimistä on Chromaticsiin liitetty "italodisko". Italodisko. Yhdyssana kertoo musiikin tulevan Italiasta ja kuulostavan diskomusiikilta. No, ainakin toinen puoli tästä pitää paikkaansa.
Chromaticsia on aina tungettu liikaa omien genrerajojensa sisään. Se on joka tapauksessa alkanut uudella vanhalla kokoonpanollaan vakiinnuttaa paikkaansa raukean, elektronisen musiikin saralla. Edellinen levy, Night Drive, oli ensimmäinen, jolla uudelleen muodostettu yhtye esitteli tämän soundin. Nuhjuisen kitaranoisen syrjäyttivät kuulaat, öiset elektrobiitit ja sitä kauniisti tukevat kitarat. Laulajaksi pestattu Ruth Radelet tulkitsi kappaleita kotikutoisen kauniilla, hennolla äänellään. Kesti kuitenkin neljä vuotta, ennen kuin musiikki löysi suuret yleisöt - tästä piti huolen Drive-elokuva, jota allekirjoittanut ei vieläkään ole päässyt katsomaan. Uutta albumia odottivat nyt siis niin vannoutunut fanijoukko kuin Tick Of The Clockia diggaavat Driven ystävätkin.
Kill For Loven ilmestyminen ei ollut mikään helppo juttu; milloin sen julkaisu viivästyi masteroinnin, milloin pakkauksen vuoksi. Singlejä ehdittiin julkaista viisi, mutta lopulta valmis tuotos saatiin ulos. Yhtäkkiä jokainen ymmärsi, miksi sen synnyttäminen oli tuskaisa ja aikaavievä prosessi. Kill For Love on nimittäin 17 biisin ja puolentoista tunnin mitassaan melkoinen järkäle. Sen heikkoudet voi luetella kuuntelematta levyä kertaakaan, vain pieni vilkaisu biisilistaan riittää: Kappaleet ovat pitkiä, ja jotkut niistä toimittanevat fillerin virkaa. Jaksaako kuulijan mielenkiinto mammutin alusta loppuun?
Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin vakuuttunut siitä, että suuressa eeppisyydessään Kill For Love on kaikenlaisen järkipuheen ja kritiikin tavoittamattomissa.
Night Drive loi ympärilleen rinnakkaisulottuvuuden, joka näytti erehdyttävästi pimeältä ajotieltä. Se heijasteli yöhön oransseja valopilkkuja ja kadonneita puolisoita. Kill For Love ei ole yhtä selvä teemalevy kuin edeltäjänsä, mutta on musiikillisesti paljon kehittyneempi. Kun Neil Young -cover Into The Black aloittaa levyn tyylipuhtaasti, ei tajuntaa räjäyttävästi mutta kauniisti, on selvää, että viidessä vuodessa Chromatics on saanut aikaan jotain, jonka paukkuja se ei halua näyttää heti ensi seisomalta. Samalla kaavalla rakennetun tumman kitaracoverin yhtye olisi tosin voinut tehdä lähes mistä tahansa klassikosta. "Hey hey, my my, rock'n'roll can never die" Ruth Radelet henkii ja muistuttaa olevansa uuden, ajan saatossa muuttuneen rock-musiikin edustajia. Cover-biisi istuu levyn aloituspaikalle kuin nakutettu (yksi lempisanontojani) ja antaa mainion suunnan uudelle levylle.
Nimibiisi edustaa jotain uutta yhtyeelle - kyseessä on koko Chromaticsin katalogin tanssittavin pop-helmi. "I drank the water and I felt all right, I took the pill almost every night" rakkaudenkipeä kertoja paljastaa. Yksitellen hän luettelee helppoja toteemipaaluja, joihin on elämänsä aikana voinut ripustautua; pullo sängyn jalkopäässä, tyyny kasvoilla, kymmeneen laskeminen. Hän kuitenkin jättää mainitsematta, onko hän tappanut rakkauden vuoksi kuvainnoillisesti vai kirjaimellisesti. Tästä Kill For Lovella on pitkälti kysymys. Edellislevyn yltiömystiset lyriikat ovat jääneet suurimmaksi osaksi taakse, mutta niiden kelmeä varjo lankeaa Kill For Loven päälle.
Jos vain levyn ensimmäinen puoli muodostaisi julkaistun levyn, sille olisi kai pakko ajatella täysiä pisteitä millä tahansa arvosteluasteikolla mitattuna. Se yhdistää täydellisen hittimateriaalin tekstien koskettavuuteen ja uskottavaan kokonaisuuteen. Back From The Grave ja The Page ovat täydellisesti päivittyneitä versioita yhtyeen vanhoista kappaleista. Sama, tumma sielu on mukana, mutta nyt astetta varmemmin. Kitaralla on entistä kuuluvampi ja lämpimämpi osa ja Radelet ottaa kappaleita haltuunsa eikä enää kuulosta siltä kuin laulaisi kahden metrin päässä mikrofonista. Pulahdus vanhaan, astetta kolkompaan maailmaan tehdään Lady-kappaleen aikana. Sen korvamatomelodia on kuin suoraan Night Driven ajoilta, kuten myös sitä tukevat taustat, jotka lupaavat neljän minuutin ajan nousua jota ei koskaan tule. Kahdeksan minuutin mittainen These Streets Will Never Look The Same nousi nopeasti yhdeksi henkilökohtaisista suosikeistani. Se esittelee ensimmäisen miehen laulaman osuuden sitten Plaster Houndsin, joskin vahvasti muunneltuna. Kappale kuljettaa surumielisyydessään kuulijaa ympäri naapurustoja, jotka jotka vielä hetki sitten olivat niin kovin paljon suurempia.
Ensimmäinen levyn kuuntelukertani oli verrattavissa jonkinlaiseen trippiin. Sen jälkeen olin täydellisen varmistunut siitä, etten ollut hetkeen kuullut mitään kauniimpaa. Voi, miten haluaisin palata tuohon kristallinkirkkaaseen hetkeen, jonka vain viiden vuoden odotus voi aiheuttaa! Ongelmat nimittäin alkavat, kun kappalemateriaalia alkaa tutkia tarkemmin. Kokonaisuushan on, kuten jo mainittu, eeppinen. Se vaatii kuitenkin täyttä keskittymistä ja suljettua ympäristöä. Vaikka sellaiset instrumentaalit kuin The Eleventh Hour (dramaattisilla jousilla nopeasti kasvava kummitteluraita, joka kuitenkin käpertyy itseensä nopeasti) ja Broken Mirros (kiihtyneen sydämen lailla lyövä tiheä rytmi toimii hetken, ei kuutta minuuttia) löytävät paikkansa Kill For Loven kieroutuneesta maailmasta, ovat ne yksittäin kuunneltuna mitäänsanomattomia ja, no - tylsiä. Ja minä pidän sanaa "tylsä" yhtenä vaarallisimmista sanoista, joilla musiikkia ylipäätään voi kuvata.
Keskivaiheen pienimuotoinen lösähtämisen jälkeen herkkä Birds Of Paradise näyttää, että minimaalisen elektron ja tunnelmallisen taustamusiikin taitajat ovat vertaansa vailla myös kauniiden melodioiden loihtimisessa. Kappale ei tyydy vaan pulputtamaan pinnan alla vaan luo surullisen ja mystisen ilmapiirin niin kitaran kuin Radeletin laulunkin avulla. "What if life is a memory and death just a possibility" hän kysyy tummalta virralta, joka hänen ympärillään velloo. At Your Love säksättää unisen popmaisesti ja Radelet laulaa "time is stretching on and it keeps on repeating as the beat goes on". Perinteiset ainesosat synnyttävät kivan ja tekijänsä näköisen biisin, joka ei kylläkään yllätä millään tavalla.
Kill For Love hiljenee pikkuhiljaa, aivan kuten edeltäjänsäkin. Se ei tosiaankaan päästä kuulijaa helposti pakoon luomiensa seinien sisältä. Toisiksi viimeinen River alkaa hiljaisesta rumpukompista ja luo sitten tunnelmakuvan maisemasta, jota kertoja katselee. Juuri ennen loppua se kuitenkin nousee vielä tasaiseksi elektromatoksi, joka voisi jopa tanssittaa. Yhtäkkiä se hiljenee pimeyteen, minkä katkaisee juuri ja juuri No Escape (osuvasti nimetty, heh). Kuulijalla on edessään neljäntoista minuutin matka ulos todellisuuteen, ja hän on totaalisen yksin. Välillä ainoa asia, mikä erottaa kappaleen täydestä hiljaisuudesta, on kaukaisen ukkosen lailla jyrisevä ääni.
Yksittäisten kappaleiden kuvaileminen ei juurikaan anna oikeutta Kill For Loven kaltaiselle teokselle, joka suorastaan pakottaa kuulijan tulkitsemaan sitä kokonaisuutena ja muodostamaan jonkinlaisen värimaailman kuvaamaan sitä. Aina on mahdollista jättää tämä levy taustalle, unohtaa sanoitukset ja keskittyä tenttikirjaan. Silloin Kill For Love on kuitenkin armoton, eikä paljasta itsestään mitään.
Kaikesta näkyy läpi uudenlainen varmuus; Chromatics tekee nyt juuri sitä, mitä haluaakin. Sävellystyö on rohkeaa, eikä minkäänlaisia oikopolkuja käytetä. Yhtye on niin rohkea, että sen linjavedot saavat tosifaninkin tärisemään; ihanko oikeasti puolitoista tuntia? Ja ihanko oikeasti neljäntoista minuutin lopetus, johon verrattuna Tick Of The Clock on vauhdikas ja energinen? Vaikka en enää uskalla hehkuttaa levyä täysin varauksetta, olen äärimmäisen iloinen, että Chromatics jatkaa genrerajojen venyttämistä omien tarpeidensa mukaiseksi ja on pop-musiikin maailmassa oma itsensä tavalla, josta kaikenlaiset Lady Gagat saisivat olla kateellisia. Viiden vuoden musiikillinen kypsyttely sai aikaan kauniin hirviön, pala palalta, hitaasti ja rauhassa. Deadlinet ovat nössöille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti