Lauri Tähkä - Polte (2011)

Joskus omaa suvaitsevaisuuttaan hehkuttavankin on syytä kokeilla omia rajojaan. Jokainen saa kuunnella juuri sitä musiikkia mitä haluaakin, ja minä ainakin kuuntelen - niinpä niin. Moni on kuitenkin valmis tyrmäämään levyn ja artistin kuuntelematta musiikkia ollenkaan. Minä aion todistaa omaa rohkeuttani ja kirjoittaa Lauri Tähkän viime vuonna ilmestyneestä soololevystä, joka onnistuu loistavasti päivittämään Tähkän sävellykset nykyaikaan ja uusimpiin trendeihin.

Lauri Tähkä tuo useimmille ensimmäisenä mieleen Pohjanmaan, viulut ja murtaen lauletut rakkauslaulut. Elonkerjuu-yhtyeen jäädessä kokonaan pois Tähkä saa kuitenkin laajentaa omaa osaamistaan vapaasti. Tämä näkyy täysin uutena, mutta silti aikuisen kypsänä suuntana - nyt unohdetaan maalaisidylli ja pysytään visusti kaupungin hehkuvissa valoissa. Tähkän uuden musiikin esikuvana voisi pitää Björkiä, Radioheadia ja jopa sellaista legendaa kuin Joy Division. Kokeilevuus ja Tähkän uusi rakkaus elektronisia vaikutteita kohtaan kuuluvat kautta linjan. Myös triangelilla on oma, tarkkaan määrätty osansa. Polte-levyn lähtökohdat tavoittelevat suuria. Se onkin ensimmäinen suomalainen (ja suomenkielinen) levy, joka on julkaistu brittiläisen 4AD-levy-yhtiön kautta. Tähkän ansiot on huomattu ulkomailla vasta nyt, vaikka hän on jo vuosia liikkunut nimekkäässä artistijoukossa ja muodostanut kontakteja.

Polte alkaa massiivisella instrumentaalisella äänivyöryllä Syyskuun kyy. Se lyö heti jalat alta ja näyttää Tähkän kyvyt kitaristina ja triangelistina. Kappale alkaa hiljaisesta huminasta ja kasvaa siitä pikkuhiljaa hyökyaalloksi, jonka päälle Tähkä huutaa kuin Jónsi konsanaan. Samainen vyöry jatkuu nimibiisille, joka on kenties kauimpana Tähkän vanhasta tyylistä. Rumpukoneet pauhaavat ja Tähkä keskittyy triangeliinsa, samalla kun vokaalit tarjoaa ei kukaan muu kuin M.I.A. Erään haastattelun mukaan häneltä kesti viikkoja opetella suomenkieliset lyriikkansa, mutta loppujenlopuksi ne vaihdettiin englanninkielisiin myynnin edistämiseksi. Polte-kappale on varsinainen genrejen sekasotku, mikä pysyy kasassa vain juuri ja juuri. M.I.A.:n rap-osuudet osuvat täydellisesti siihen kokeilevan rockin saumaan, jonka Tähkä hänelle tarjoaa. Kappaleessa on selvää hittimateriaalia. "You know who we are, we run this fucking club", laulaa M.I.A. kappaleen musiikkivideolla, joka on kuvattu tietenkin Korpilahden Ohrantähkässä.

Sinun täytyy minun luokseni tulla, Pieni ihminen ja Päästin sinut irti muodostavat kolmiosaisen, yhteen miksatun sinfonian, jota Tähkä valotti jo taannoisissa haastatteluissa. Tavanomainen rakkaustarina saa uutta potkua Helsingin kaupunginorkesterista, eikä taatusti jätä yllätyksineen ketään kylmäksi.

Levyn toinen puoli tarjoaa paljon alkupuolta helpompaa materiaalia. Rakastuin taas vedonnee Elonkerjuun perinteiseen yleisöön, vaikka muuten levy hamuaakin kautta linjan nuorempaa yleisöä. Lavatanssi-idylliä tavoitteleva Rakastuin taas on valittu myös tämän vuoden Helsinki Priden tunnuskappaleeksi. Poltteella ei vältytä myöskään dubstep-vaikutteilta, mikä tuntuu ehkä jopa turhankin laskelmoidulta myyntikikalta. Kokonaan sun on varustettu kaikuvalla bassolla ja hälyllä. Tämän päälle Tähkän "olen kokonaan sun"-huuto kuulostaa aidon hyytävältä. Riittää meille päiviä samplaa vanhaa Elonkerjuuta, ja on 26 minuutin mitassaan jonkinlainen elämäkerta, joka kattaa niin Elonkerjuun suosion kuin karmivan lopunkin.

Lauri Tähkä on selvästi päättänyt toteuttaa itseään saatuaan täyden taiteellisen vapauden siihen. Vaikka hän ottaa vaikutteita nuorisomusiikista, osaa hän näyttää todellisen ikänsä ja kypsyytensä. Sen osoittavat lyriikat, joiden rakkausteemaisissa teksteissä ei koskaan sorruta kliseisiin. Jonkinlaisen suuremman, punaisen langan hän olisi silti voinut levylleen ottaa. Nyt musiikkityylit sotivat liikaa toisiaan vastaan. M.I.A.:n rap on täysin eri levyltä kuin vaikkapa kauns triangeliballadi Myrsky. Mitä Tähkä tällä kaikella haluaa? Vastauksen tietää vain hän itse, sillä hän on onnistunut kasaamaan erittäin massiivisen mutta intiimin albumin, joka on ehkä turhankin täynnä ideoita, mutta kaaos tuntuu etukäteen tarkasti tiedostetulta. Polte on uusi moderni klassikko, eikä sorru missään vaiheessa muodostamaan helppoa kosketuspintaa.