Vastaus on, että tuskin olen. Vai miksi muuten minusta tuntuu siltä, että A Weekend In The City on ollut olemassa aina? Sen ilmestymisestä on kuitenkin vain viisi vuotta. Minä olin silloin 14. Suhteellisuudentaju on asia, jonka jokainen saavuttaa varmasti vasta lähempänä keski-ikää. Siitä kertonee myös se, että vaikka A Weekend In The City on jonkinlainen tutkielma Lontoosta, niin minulle se toimittaa Jyväskylä-teemalevyn paikkaa. Itse asiassa monikin kappale muistuttaa minua lähinnä Tikkakoskesta, vanhasta kotikylästäni, jota kauemmas Lontoosta ei kyllä pääse.
Kele Okereke ja muut bändiläiset olivat kaksivitosia nuoria miehiä kirjoittaessaan tämän levyn, mutta onnistuivat silti mielestäni kiitettävästi nuoren sielunelämän tavoittamisessa. Kappaleiden kertoja on usein hämmentynyt sukupolvensa lapsi, mutta joskus myös heitä tarkkaileva aikuinen. Musiikillisesti levy on monipuolinen ja vaihteleva, sen kitaravalleihin on helppo takertua nuoruuden sietämättömässä keveydessä. Bloc Party osaa säilyttää mielenkiinnon erilaisten koukkujen avulla, ja tällä levyllä kokeilevuus on vielä omassa hillityssä huipussaan. Heti A Weekend In The Cityn ensimmäinen kappale, Song For Clay (Disappear Here), osoittaa yhtyeen vetovoiman, jolla teini-ikäinen Juuso oli niin helposti vietävissä muutamia vuosia sitten. "I am trying to be heroic in an age of modernity", Okereke aloittaa lähes ilman säestystä ja korottaa pian äänensä falsettiin - ja sitten kitarat ja rummut alkavatkin pauhata, joskin paljon hallitummin kuin ensimmäisellä levyllä Silent Alarmilla. Mikään ei tunnu miltään, vaikka kertosäe pauhaa uljaana kuin mikä ja kokaiinia kuluu tiuhaa tahtia. "When we kiss I feel nothing" uhoaa kertoja ja vajoaa takaisin itsesääliin, tylsyyteen ja muihin niihin musertaviin tunteisiin, jotka määrittelevät nuoruuden. Tervetuloa Lontooseen.
Mutta on levyllä toinenkin puoli - palopommit räjähtelevät Lontoossa mystisesti, ihmiset huutavat paranoiassaan. Näitä tunnelmia esittelee heti toinen kappale, Hunting For Witches, joka alkaa sekoavaa radiota muistuttavalla äänimassalla ja paljastuu yhtyeen yhdeksi tanssittavimmista kappaleista koskaan. Aggressiiviset sanoitukset ovat kuitenkin saaneet innoituksensa Lontoon terrori-iskuista. Perheenisä päivystää aseen kanssa katolla, kun bussit räjähtelevät tienposkessa. Samoja maisemia tähystää Waiting For The 7.18, joka alkaa talvisesta kilkutuksesta, mutta jonka kertosäe kasvaa kitaran avulla erittäin mahtipontisiin mittoihin. "Just give me moments, not hours or days" Okereke toteaa maltillisesti, ottaen huomioon, että sekä musiikki hänen ympärillään että sanoitukset räjähtävät sydänlihaa koskettavasti. Jousilla varustettu Where Is Home yllättää hyvin yksiselitteisillä sanoituksilla: "We all read what they did to the black boy." Harmi, että katkeran vihaiset sanoitukset hukkuvat ärsyttävän sävellyksen alle. Nykivä melodia muistuttaa eräästä toisesta Bloc Partyn kappaleesta, Mercurysta, mitä en ihan tosi pitäisi kauhean hyvänä asiana.
Okereke osaa vaivatta sanoittaa myös ihmissuhteisiin liittyviä tekstejä. Tietysti, sillä näin levy saa huomattavasti enemmän kosketuspintaa (ja nuoria faneja). On ehkä helppo veto puhua siitä, mikä kohdeyleisöä eniten kiinnostaa, ja kirjoittaa sanoituksia seksuaalisuudesta, mutta näkökulma on nyt hieman erilainen. Kepein ja aurinkoisin, ärsyttävän rallattavalla kitarariffillä varustettu I Still Remember on lomabiisi vailla vertaa. "Every park bench screams your name"-tyyliset säkeet olivat omiaan nostattamaan omaakin orastavaa romanttisuuttani. Vielä 17-vuotiaanakin hienovaraiseksi vihjeeksi heitetty "I kept your tie" kuulosti rohkealta, vuonna 2012 vain söpöltä. (Ihan btw, kuuntelin biisin muutama päivä sitten työmatkalla, varmaankin ensimmäistä kertaa vuoteen, ja hymyilin ihan hirmuisen leveästi.)
Jos I Still Remember käsitteli suhdehuolia aika särmättömästi ja ruusuisasti, niin ei myöskään Flux kuulosta niin vakuuttavan tunnepitoiselta kuin lyriikkansa. Valtaisalla diskojytkeellä eteenpäin jumputtava kappale ottaa pesäeron kaikkeen, mitä bändi on aikaisemmin säveltänyt. "We were hoping for some romance, all we found was more despair" - varmasti traagista, mutta minä tanssin nyt, suu kiinni. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi erobiisit pitää varustaa elefantin kokoisilla jytäbiiteillä. Nyt sanoitukset jäävät typeriksi ja ilmaan roikkuviksi. Musiikkivideo näyttää, millaiset tunnelmat tukevat musiikkia paremmin kuin turha märehtiminen ja entisten rakastajien parjaaminen:
Juhliminen jatkuu, joskin siirtyy tanssilattialta nurkkapöytään ja vaihtuu punaisiksi silmiksi. The Prayer ja On ottavat asiakseen pureutua mieleen vaikuttaviin aineisiin, ja ne tekevät sen oivasti. Edellä mainitun pop-kertosäe tavoittelee suuria ja kuulostaa juuri siltä, millaiseksi kokapäissään riehuva nuorukainen itsensä kuvittelee. Kenties sama tarina jatkuu Onissa - "I've been bitten by a vampire!" huudahtaa kertoja WC:n lattialta. Nämä kaksi kappaletta osoittavat Bloc Partyn opetelleen tarttuvien, mutta ei silti aivan tavanomaisten kertosäkeiden taitamisen, mutta levyn paras kappale on silti Uniform, joka pistää kaikenlaiset rakenteet palasiksi ja jyrää kitaratyöskentelyllä korvakäytäviin. Yli sadalla lauluraidallaan kappale on mahtipontinen manifesti nuorisoa vastaan. Rauhassa kasvava kappale johdattaa mukanaan kuin Like Eating Glass ikään, kunnes kunnes monet Okereke-kopiot huutavat "we have nothing at all to say" ja kitarasoolo rämähtää soimaan. Katsoessaan nuorisoa ylhäältä päin yhtye ottaa oudon roolin, kun se vasta on nostalgisoinut aikaa, jolloin kaikki käyttivät Converseja ja ryhtyivät marttyyreiksi hetken mielijohteesta.
Bloc Party muistaa yhtäkkiä aikuisuutensa Sunday-kappaleella, jossa kertoja katsoo lasten jalkapallopeliä pitkän illan jälkeen ja yksinkertaisesti tekee parhaansa. "I love you in the morning when you're still hung over"-kertosäe olisi ollut mainio lopetus A Weekend In The Citylle, sopivan keveä ja humoristinenkin, mutta silti vakavan rakastunut. Tunnelma on suorastaan sitoutunut. Kunnes.
Kun kaikki tuska terrorismista ihmissuhdeongelmiin on vihdoin käyty läpi, kun tanssijalka ei enää vipata ja krapulakin taltutettu, on aika hukuttautua. SRXT lopettaa monipuolisen levyn kärjistämällä nuoruuden ehdottomuuden karuimmalla esimerkillä, mitä saattaa keksiä. "I called up Eugene, told him I was drowning", Okereke paljastaa ja tulkitsee vielä kertojan äidilleen osoittamat viimeiset sanat. Tuuli on pysähtynyt, julisteet revitty seiniltä, kamppailu ei lopu - en koskaan pitänyt tästä lopetuksesta. En halunnut kuulla tarinaa, joka päättyy näin. Kertoja ei sitä paitsi koskaan vakuuttanut minua. Olen varma, että kaiken dramaattisen valmistelun jälkeen hän vain kahlasi vedessä ja palasi sitten kotiin nostamaan julisteet takaisin seinälle. Ainakin toivoin niin. Minä kielsin asian ajattelun itseltäni, enkä yhä edelleenkään pysty palauttamaan kappaleen melodiaa täysin päähäni. Masennuslääkkeestä nimensä saanut kappale tosin summaa hyvin ne syyt, joiden vuoksi juuri tämä levy muodostui oman nuoruuteni suosikiksi: Se käsittelee suuria ja vakavia aiheita, mutta muodostuu niin yksinkertaisista ja kutkuttavan jännittävistä säkeistä, että teini-ikäinen suorastaan janoaa saada tietää lisää aiheesta. Ja siinä sivussa elämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti