LIVE: Zola Jesus @ Tavastia 1.4.2012

Harvoin olen odottanut minkään suosikkiyhtyeeni keikkaa niin analyyttisin mielin kuin Zola Jesuksen Tavastian vierailua. Pohdin niin paljon sitä, miltä teatraalinen goottipop kuulostaisi livetilanteessa, että unohdin odottaa fanityttömäisesti koko tapahtumaa. Miten kaikki se massiivinen synavyörytys ja oopperamainen laulu pääsisivät oikeuksiinsa Tavastialla? Keikalla musiikin voima tiivistyikin alle 160-senttiseen, paljasvarpaiseen Nika Roza Danilovaan, eli taiteilijanimi Zola Jesukseen, joka korvasi pituutensa alkukantaisella energialla - ja tietysti myös hyökyaallon kokoisella äänellään.

Parhaat hetket Zola Jesuksen Stridulum II - ja Conatus-levyillä muodostuvat vuoristojen kokoisista tunteista. Nyt ei kuitenkaan puhuta mistään tavallisista sydänsuruista; oopperaopintonsa jonkin aikaa sitten keskeyttänyt Danilova kun tarjoilee tunteet äärimmäisen dramatisoituina, aivan kuin esiintyisi katsomon edessä. Siitä oli kyse myös Tavastialla. Kun hän karjuu eturiviin "oh it hurts, oh it hurts", on tunteeseen vaikea samaistua. Niin rutinoituneesti ja kepeästi hän sen tekee, kuin jaksamatta eläytyä täysillä. Jollain tapaa Zola Jesuksen keikka tuntuukin oopperaesitykseltä; eiväthän oopperankaan esiintyjät koeta esittää tunteita täysin realistisesti. Danilova ulvoo ja karjuu, eikä pysy hetkeäkään paikallaan.

Jylhää lauluääntä säestävät kahdet koskettimet, raivokkaana takovat rummut, sekä hento viulu. Näistä elementeistä musiikki koostuu levyilläkin, mutta nyt ääripäät kuuluvat selvemmin. Vihainen rytmi on entistä enemmän pääalalla, se hukuttaa laulun ja saa minut kiroamaan korvatulppien kotiin jäämistä. Viulu taistelee näkyvyydestään. Sitä soittaa surumielinen, mustiin pukeutunut nainen, joka ei kertaakaan katso yleisöön. Ensimmäisistä hetkistä alkaen on selvää, kuka esittää illan pääosan; kun Zola Jesus astuu lavalle valkoisessa kaavussaan Swords-insrumentaalin säestämänä, on vaikea olla liikuttumatta. Hän ei tänään juuri esittele soittotaitojaan (joita muuten löytyy), vaan keskittyy yleisön villitsemiseen.

Heti intron jälkeen pamahtaa soimaan Avalanche. Tämä alleviivaa uuden Conatus-levyn tärkeyttä, ja siihen setin pääpaino kallistuukin. Conatuksen kappaleet soivat uskomattoman jylhänä, Danilovan äänen kasvaessa paljon Tavastian salia suuremmaksi. Miten on mahdollista, että niin pienestä naisesta lähtee niin julmetun paljon volyymia? Livebändi tukee sitä tyylikkään rosoisesti, minkä todistaa esimerkiksi In Your Naturen paljon levyversiota raivoisampi soitanta. Hikikomori ja Ixode ovat myös keikan emotionaalisia tukipilareita; Danilova mongertaa siansaksaa korvia takovan biitin ja surumielisen viulun päälle, ja minä pidättelen itkua tanssien. Conatuksen äänimaisemat toimivat siis livenäkin, ja omat ennakkopelkoni jäivät turhiksi. Ainoastaan setin viimeinen Vessel lässähtää kasaan, mikä on harmi, sillä se lukeutuu viime vuoden hienoimpiin kappaleisiin. Sen lopun breakdownin aikana Danilova nappaa kapulat ja alkaa hakata voimiensa takaa rumpuja, mutta silti tunne ei välity läheskään niin hyvin kuin studioversiossa. Livesovitus jää ontoksi.

Danilova ei pelkää irrotella lavalla, mikä luo musiikkiin uudenlaista syvyyttä. Milloin hän käpertyy kerälle maahan ja vaikeroi, milloin hyppii lavan puolelta toiselle, milloin pysähtyy tuijottamaan eturiviläisiä silmiin ja osoittamaan karjuntansa heille. Pakko myös mainita, että hänen mahtailevat tanssimuuvinsa voisivat sopia Onnelan parketeille, mutta toimivat kummalla tavalla myös nyt. Seekir-kappaleen aikana Danilova loikkaa yleisön sekaan ja aloittaa raivokkaan reivauksen. Yleisö jää valitettavasti vain tuijottamaan eteensä, kun Danilovan valkoinen päälaki pomppii ympäri tanssilattiaa.

Conatus II –levyltä poimitut vanhat suosikit herättävät salia eloon. Sea Talk on ainoita kappaleita, jotka saavat kirvoitettua pienen yhteislaulutuokion. Niihin lukeutuu myös Night, jota allekirjoittaneen oli ensin vaikea tunnistaa melun ja rumpujen alta. Nämä kuulostavat hiotuilta ja harjoitelluilta, ja etenkin Night on tyylipuhdas esitys ilman sen kummempia kommervenkkeja. Kliinisyys kuitenkin vältetään. Encoreen jätetty Skin on kauneudessaan jotain aivan ainutlaatuista; Danilova siirtyy ensimmäistä kertaa itse koskettimien taakse ja esittää viulun avustamana yhden hienoimmista kappaleistaan. ”Skin come off, I’ve had enough, skin come off” hän laulaa, eikä saa hillittyä kasvavaa ääntään. Tämän jälkeen pienoisena yllätyksenä soitettu Poor Animal lämmittää yleisön vielä kerran, ennen kuin sen on siirryttävä ulos takatalven lumipyryyn. Vielä Rautatieasemallakaan en osaa täysin eritellä, mitä juuri kuulin; ainakin tanssittavaa pop-musiikkia, goottivivahteita ja dramatiikkaa tarpeeksi täyttämään kaikki Kansallisteatterin näyttämöt.