Enpä olisi uskonut koskaan asettuvani pitkän jonon hännille Stupidon oven eteen. Siis jono, levykaupan edessä! On vain yksi asia, mikä saa minut raahautumaan baari-illan jälkeisenä aamuna (ja vielä Huoratronin keikka oli kyseessä!) ulos ihmisten ilmoille, ja se on Record Store Day. Tai, tarkemmin sanottuna yksi suurimmista suosikkiartisteistani koskaan, St. Vincent. Etsin katseellani vaaleansinistä levynkantta ja olin valmis taistelemaan siitä harjaantunein kyynärpäin, mutta onneksi sellaiseen ei tarvinnut turvautua. Hitsi vie, kaupassa kävi aikamoinen kuhina! Innostukseni kahdesta uudesta St. Vincentin kappaleesta kulminoitui kauniin tärisevään hetkeen, kun kaivoin lompakkoani kassalla, pudotin kassini ja sitten vielä muutaman esitteen myyjän nenän edestä ja sitten huomasinkin pankkikorttini kadonneen. Jep jep, en meinannut pysyä housuissani!
Seiskatuumaisen helakanpunainen väri on omiaan kuvaamaan St. Vincentin musiikin syvintä olemusta. Nainen taiteilijanimen takana, Annie Clark, on kolmella levyllään rakentanut itselleen mitä mielenkiintoisimman imagon. Kyllä, hän näyttää kiharapäiseltä pikku söpöläiseltä, ja laulaa kuin enkeli. Hän rakentaa pop-kappaleensa kuitenkin pitkälti jumalaisten kitarointitaitojensa ja kierojen sanoitustensa varaan, eikä koskaan käytä sitä kuuluisaa aidan matalinta kohtaa. Edellisvuonna ilmestynyt Strange Mercy -levy vei ilmaisua entistä enemmän kohti kitaran johdattamaa taiderockia; jousi- ja puhallinsoittimet saivat suurimmaksi osaksi väistyä tavallisten bändisoittimien tieltä. Ja vaikka jo aikaisemmat Marry Me - ja Actor -levyt osoittivat Clarkin kyvyt kitaran raiskaamisessa, niin vasta uusimmat kappaleet Krokodil ja Grot vievät tämän vihaisuuden aivan omiin ulottuvuuksiinsa. Annie Clark on pukeutunut juhlapukuun ja huulipunaan, mutta ei silti epäröi karjua kirosanoja valtaisan punk-vyöryn päälle.
KROKODIL alkaa sellaisella kitaravyörytyksellä, että Northern Lightskin kalpenee. Tempo ei ole aikaisemmin ollut näin korkea, eikä Clark tosiaankaan edes yritä tähdätä uransa parhaaseen laulusuoritukseen. Sanoista ei ole saada mitään selvää - ainoastaan "FUCKING"- ja "KROKODIL"-sanat erottuvat jostakin melun joukosta. Yhden koukun kappaleeksi Krokodil toimii loistavasti, ja siinä on tarpeeksi vihaista energiaa selättämään muutamankin viikon työpäivät. Se on helppo ajatella jonkinlaisena pikku välityönä, "aa katos Record Store Day on kohta, rustaanpa nopsaa biisin", mutta kyllä se sisältää ihan oikean sävellyksenkin. Aivan omiaan kappale olisi varmasti keikoilla. Naama vihreänä olen katsellut Coachellan live-videoita - Clark esitti Krokodilin alusta loppuun yleisön seassa daivaten ja toivon todella että seuraava video antaa jonkinlaista osviittaa Flowstakin…
Toiselta puolelta löytyvä GROT olisi sen sijaan voinut istua jopa Strange Mercylle, ja olisi ehkä jopa voinut elävöittää sitä. Kauniista lauluäänestä koottu tausta toimii alustana, jolle Clark maalaa raa'an masentunutta kitaraansa, ja paljon aikaisempaa matalampaa lauluääntään. GROT ei oikeastaan koskaan nouse alkuaan korkeammalle, ja jättää yleiskuvaltaankin kovin keskeneräisen kuvan. Se kuulostaa hieman demolta, josta voisi hioutua hienompikin timantti. Sanoista ei taaskaan ole mitään mahdollisuutta saada selvää, mikä on sääli. Kun St. Vincent on sanonut sanottavansa, kitaramelu vaikenee, ja jäljelle jää enää tausta, joka muistuttaa jälleen kerran kauneuden ja rumuuden leikkauspisteestä, jossa Clark on aina työskennellyt. Tällainen raakuus toimi mainiona välipalana - kiitos, kiitos, kiitos Record Store Day! Vaikkei mitään johtopäätöksiä kahden spessubiisin perusteella voikaan tehdä, niin meikä ainakin odottaa innolla, mihin suuntaan St. Vincent nyt lähtee musiikkiaan viemään. Valtaako Clarkin pimeä puoli hänen musiikkinsa kokonaan, kuten KROKODILIN ja GROTIN tapauksessa?
(kuuntele GROT täältä)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti