Nyt täytyy pysyä varovaisena. Nyt jos koskaan on nimittäin vaara, että ajaudun asiallisen kirjoituksen sijaan hehkuttamaan musiikkia vailla kritiikin häivää. Kaikkien yhteiseksi parhaaksi voisin purkaa tämän osion heti alta pois:
AAAAAAA jejejejejejei jumalauta rakastan Choir Of Young Believersia aaaa! Kyllä tätäkin sai odottaa jes täydellisintä musiikkia pitkään aikaan, jes jes jes! Tanska, tuo ihana musiikkimaa, rakastan tätä ja olen onnellinen aaaAAAAaaAAAAA!
Kiitos. Nyt voitaneen keskittyä oleelliseen eli juuri ilmestyneen Rhine Goldin musiikillisten ansioiden analysointiin. Kyseessä on siis tanskalaisen yhden miehen projektista bändiksi kasvaneen, Choir Of Young Believersin toinen albumi, joka muuttaa rajustikin suuntaa ensimmäisen levyn äänimaailmasta. Siinä missä sitä edeltävä This Is For The White In Your Eyes keskittyi toiveikkaaseen jousivetoiseen pop-musiikkiin, on Rhine Gold paljon bändivetoisempi levy. Tässä asia pähkinänkuoressa ensi kertaa sitä kuuntelevan näkökulmasta; sama ajatus oli itsellänikin päällimmäisenä, kun levyn lopettava nimibiisi loppui. Myöhemmin Rhine Gold kuitenkin paljasti olevansa jotain paljon enemmän. On totta, että normaalit bändisoittimet ovat paljon aikaisempaa suuremmassa roolissa, mutta muodonmuutos ei vähennä musiikin intiimiyttä pätkääkään. Mies yhtyeen takana, Jannis Makrigiannis, pitää ohjia entistä tiukemmin käsissään. Nahan luominen ja jopa perinteisten COYB-elementtien, kuten Makrigiannisin laulutavan, hylkääminen tuntuu nyt ainoastaan luonnolliselta ja oikealta.
Jousia käytetään nyt varovaisena lisämausteena, ja paljon entistä hyytävämmin. Takana ovat Hollow Talk –tyyliset, haaleat kappaleet, sillä nyt jouset luovat usein tunnelmaa suoraan kummitusjunasta. Tämän todistaa jo aloituskappale The Third Time, joka alkaa hiljaisesta huminasta eikä oikeastaan koskaan kasva itsestään ulos. Sitä seuraava Patricia’s Thirst on levyn hitikkäintä kärkeä ja siksi luonteva valinta ensisingleksi (myös pituutensa puolesta; se on levyn kappaleista ainoa, joka pysyy kolmen minuutin mitassa). Jo kahden ensimmäisen kappaleen jälkeen käy selväksi, että aikaisemman levyn muotista halutaan kiireellä ulos; Makrigiannis laulaa paljon uhoavampaan sävyyn, saaden ääneensä luonnollisen särön. Viimeistään Paralyse tekee täydellisen pesäeron This Is For The White In Your Eyesiin - se kasvaa kymmenen minuutin pituudessaan aikamoiseksi kraut-kilkatukseksi, mutta ennen sitä huipentuu jo puolivälissään lentokoneen nousua muistuttavaan jyrinään.
Rhine Goldin emotionaalisessa keskiössä sijaitsee Have I Ever Truly Been Here, joka on yhtyeen kauneinta antia koskaan. Hauras melodia muistuttaa minua monesta, tavoittamattomissa olevasta kappaleesta; pieni ripaus Sound Teamia siinä ainakin on. Alun akustinen kitara karmivan jousimaton päälle ja sitten varovainen lipeäminen kertosäkeen puolelle - edellislevyn toivo on parhaiten näkyvissä juuri tämän kappaleen hiljaisessa voimassa. Nye Nummer Et ja Paint New Horrors ovat yllättävän suoraviivaisia voimapop-kappaleita, ja varsinkin jälkimmäinen jää mieleen todella hienolla pianotunnelmoinnillaan. Sanat kertovat hallitsemattomasta rakkaudesta ja fiilis muistuttaa baarin hämystä ja tupakansavusta - jälleen jotain aivan uutta tältä orkesterilta.
Missään vaiheessa levy ei anna kuulijan mielenkiinnon herpaantua. Rauhallisempaa melodiaa seuraa yhtäkkiä jousien äänivyöry. Vasta loppua kohden Rhine Gold rauhoittuu - ja nimibiisi onkin loistavan raukea lopetus yllätyksiä täynnä olevalle levylle. Simppeliys ei aina ole parasta, mitä musiikille voi tapahtua, mutta tällä kertaa aikaisempaa yksinkertaisemmat ideat tekevät Rhine Goldista lähes mestariteoksen. This Is For The White In Your Eyes tuntui lähinnä lämmittelyltä verrattuna Rhine Goldin täydellisen hallittuun kokonaisuuteen. Se on suunnanmuuttos musiikillisesti, mutta ehdottomasti myös tunnelmansa puolesta; nyt liikutaan paljon aikaista syvemmällä, piilossa auringolta.
Choir Of Young Believersin nimi alkaa olla jo vähän väljähtänyt; on vaikeaa ajatella tätä minkäänmoisena kuorona, sillä kyseessä on mitä eristäytyneintä musiikkia. Vaikka musiikki kasvaakin nyt aikaisempaa suurempiin mittakaavoihin, koskettaa se silti myös iholle. Kun Makrigiannis vaikeroi "oh how I long fo something different", hän puhuu myös minun äänelläni - bändin muodostama pieni taustakuoro myötäilee. Yhtye on todella onnistunut laajentamaan omaa, täysin persoonallista ulosantiaan juuri oikeaan suuntaan. "Isolation and dreams, sedated and free" kuuluu levyn kaunein koukku ja summaa kaikki sen osat yhteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti