Kotikutoisissa bändeissä on aina jotain söpöä. Niistä on puhuttava nimenomaan bändeinä, eikä missään tapauksessa esimerkiksi vaikkapa ”yhtyeinä”. Sellaisia oli omassa lukiossanikin useita. Kun Spotify-mainos ja maailman suurimmat levy-yhtiöt koettavat saada minut kuuntelemaan musiikkia, epäröin. Mutta kun pieni berliiniläinen indiepoppoo pistää viestiä Last.fm-sivustolla, niin kuinka voisin kieltäytyä? Ja jos jokin on söpömpää kuin koiranpennut, niin sähköpostiin tipahtanut kirje, jossa bändi etsii levynkansien tekijää, koska haluaisivat painaa albumiaan ihan fyysiseenkin muotoon.
Berliiniläisen Alphacloudin musiikissa kuuluu nuoruus ja tietynlainen päämäärättömyys; se poukkoilee, vaihtaa tyylilajia, ei pysy paikallaan. Yleiskuvan määrittäminen on hankalaa, mutta onneksi kaiken voi heittää vaikkapa rock-käsitteen alle. Indierock? Indie-pop-rock? Nojoo. Itse bändi määrittelee musiikkiaan (vapaasti suomennettuna) ”meduusan ensimmäisiksi hengenvedoiksi”. Ei ehkä aivan se ensimmäinen asia, jonka edellisvuonna julkaistu Past Forward kirvoitti mieleeni, mutta ehkä tästä jotain merenelävää pystyy aistimaan. Parhaimmillaan pieniä haikaloja, pahimmillaan muutaman lahnan.
Muutama ensimmäinen kappale antaa Past Forwardista hieman väärähkön kuvan. Paper Monsters ja Modern Days esittelevät tummasävyisempää, jopa hieman progeilevaa Alphacloudia. Paper Monsters avaa levyn rapinalla ja koneiden äänillä, kasvaen siitä hiljalleen kitaran ja ujohkon mieslaulun muodostamaksi hallituksi kaaokseksi, kun Modern Days taas luottaa kieroon, akustisen kitaran luomaan tunnelmaan. Niin ikään akustinen leirinuotiobiisi Elephant In The Room kuulostaa näiden jälkeen simppeliltä ja riisutulta kaikessa yhteislaulutunnelmassaan.
Varsinaisia rimanalituksia löytyy albumilta vain yksi. Muka-hauska, bassosta ja laulajan puheäänestä rakennettu baarikertomus ei naurata vaan vaivaannuttaa. Se erottuu muista kappaleista typeränä ja lapsellisena - äh, raivostuttavaa! Kontrasti sen ja sen jälkeisen, jälleen kerran syvissä vesissä uivan Snake Gamen välillä on huimaava. Snake Game voisi olla napattu Riversiden B-puolelta - niin hypnoottinen sen "all in your head"-mantra on. Taustalla hiljaa pulputtava elektroninen biitti vain syventää tunnelmaa. Samoista aineksista muodostuu myös Give In, joka on yksi laulaja William Bessonin parhaista laulusuorituksista.
Levyn loppupuoli on hitikäs. The Usual Friendsin "there's no common ground I wish I had found"-koukku jää päähän, kuten muutkin sen ihmissuhdelyriikat, jotka eivät kerrankin kuulosta kornilta. Varsinainen helmi on kuitenkin albumin viimeinen biisi, A New City, joka on erittäin tunnelmallinen, elektroninen taidonnäyte. Se on kaunis lopetus epätasaiselle levylle, ja jättää toivomaan, että hitsivie, Past Forwardilta olisi voinut löytyä muutama muukin samantapainen biisi.
Loppupeleissä Past Forward tuntuu lähinnä kokoelmalta bändin tähän mennessä valmiita kappaleita, eikä niinkään selväksi pohditulta albumikokonaisuudelta. Sellaisena ajateltuna siinä ei periaatteessa ole sen suurempaa vikaa - materiaali kun on rikkonaisuudestaan huolimatta oikein lupaavaa. Oli luontevaa kirjoittaa levystä juuri tällä tavalla, biisit esitellen, vaikka se kenties tylsältä ja helpolta vaihtoehdolta näyttääkin. Seuraavaa albumiaan varten yhtyeen on kuitenkin valittava selkeämpi linja. Nyt Past Forwardin osaset sotivat liikaa toisiaan vastaan, eikä kuulija oikein ole varma, että pitäisikö tässä nyt tanssia vai ei. Taitoa näiltä sympaattisilta nuorukaisilta kuitenkin löytyy, ja mielestäni paljon enemmän elektronisvivahteisen rock-musiikin saralla kuin bileiden piristäjänä.
Palkintona niille, jotka jaksoivat lukea loppuun asti, voin paljastaa, että Past Forwardin voi ladata ilmaiseksi Alphacloudin nettisivuilta! Jei!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti