Tiedän olevani hitosti myöhässä – Dominant Legsin debyyttialbumin ilmestymisestä on kulunut jo melkein puoli vuotta, ja blogimaailmassa aika vastaa noin kahdeksaa elinikää. Tunnelmaltaan levy kuitenkin sopii luontevammin kevääseen kuin kolkkoon syksyyn, johon se ilmestyi.
Invitation on juuri niitä tanssittavia indiepop-levyjä, joita putkahtelee maasta kuin kärpässieniä ikään. Tässä kisassa voittaja on aina se omaperäisin, se, joka saa vanhoista aineksista kasaan jotain edes hieman persoonallista. Tämä musiikki on nyt indien ytimessä; tuon vaikeasti määriteltävän sanan, joka taidetaan nykyään määritellä sen mukaan, mitä Pitchfork arvostelee. Söpöt mies- ja naislaulajan duetot – check. Kivat mutta ei liian rajut kitarariffit – check. Erittäin tarttuvat melodiat – check. Dominant Legs onnistuu kuitenkin levyllään (toisin kuin sitä edeltäneellä EP:llään) kuulostamaan tuoreelta. Sen valtti on pieni muovisuus, jota käytetään taidokkaasti hyväksi. Ja tietysti se söpöys.
Biisimateriaali on niin helppoa ja luontevaa, että tanssijalan vispaamista ei voi välttää. Levyn alkupuoli on yhtä hittitykitystä: Take a Bow potkaisee albumin käyntiin ehtana käyntikorttibiisinä, Where We Trip the Light tanssittaa karibialaisrytmeillään ja Already Know That It's Nice saa laulamaan mukana aina, kuunteli sitä sitten yksin pimeässä huoneessa tai ruuhkabussissa. Kaikki muistuttaa vähän jostakin, vaikka melodiat huokuvatkin jotain täysin Dominant Legsille tyypillistä. Pienenä mietteenä voisi heittää, että Nuorgam vertasi yhden kappaleen mittaisessa arvostelussaan Invitationia kuuden eri bändin aikaansaannoksiin. No joo, voisin itsekin mainita muutamankin mieleeni juolahtavan bändin, jonka tavaramerkki on miehen ja naisen päällekkäinen laulu synataustoilla. Kuitenkin Ryan William Lynchin ja Hannah Huntin yhteislaulu kuulostaa relevantilta eikä vain turhalta lisämausteelta - tämä näkyy mielestäni parhaiten juuri levyn alkupään kappaleissa.
Vaikka selviä heikkoja lenkkejä ei Invitationilta löydykään, niin puolivälin - tai ehkä tarkemmin ottaen kierroksia lisäävän singlen Hoop Of Loven - jälkeen sitä alkaa uhmata pieni kliinisyys. Ainoastaan The One That You're With uskaltaa erottua selvästi säröllään ja asenteellaan. Lähes jokainen albumin kappaleista on tietyllä tapaa ontto ja muovinen. Make Time for the Boy esittelee saksofonisoolon, okei, ja muissakin kappaleissa leikitellään silloin tällöin orgaanisuudella. Musiikista ei kuitenkaan irtoa minkäänlaista oikeaa tunnetta. Tuotannossa on pelattu liian paljon varman päälle - bändi taitaa irrottelunkin, joten sitä olisi tosiaankin toivonut lisää!
Ei ole yhtään tapaistani lopettaa blogikirjoitusta "ihan kiva"-loppukaneettiin. Invitation on kuitenkin juuri sitä suurimman osan ajasta; onneksi se osaa myös viehättää ja ylittää omaperäisyyden raja-aitoja useinkin. Siihen on erittäin helppo ihastua, mutta vaikea rakastua, jos saan lainata sananpartta demi.fi-sivustolta. Keväällä tällainen musiikki on kuitenkin enemmän kuin paikallaan. Saati sitten kesällä. Hittoon liian suuret tunteet ja kaikki mikä kutsuu itseään taiteeksi! Minä haluan tanssia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti