Robin - Koodi (2012)

Mikä mahtaa olla viime viikkojeni kuunnelluin albumi? Julia Holterin kummitteleva Ekstasis? Son Luxin We Are Rising? Fanfarlon Rooms Filled With Light? Vai kenties jotain sellaista, mitä ei last.fm:ään kehtaa noin vain scrobblailla? Jotain, mitä on mahdollista ostaa myös Hesburgerista?

Sanon harvoin, että musiikki on huonoa. Musiikki voi olla tylsää, musiikki voi olla ärsyttävää, musiikki voi olla raivostuttavaa. Mutta että absoluuttisesti huonoa? Siis, että eri asia kuin se, että minä en tykkää. Se, että kenenkään ei pitäisi tykätä. Paljon sanottu, mutta yhdessä suhteessa aiheellista: Minä suorastaan vihaan yltiökaupallista musiikkia, jonka ainoa tavoite on tuottaa laskelmoidusti rahaa tuottajilleen. Siinä ei ole kyse musiikista. Tietysti artistit voivat elää vain musiikkinsa avulla ja täten säveltää myös elantonsa vuoksi, mutta puhun nyt jostain hieman raadollisemmasta. Siitä, kun ei tarvitse edes yrittää, ja siitä, kun isot pahat levy-yhtiön sedät käyttävät häikäilemättä pikkutyttöjen kasvuvaihetta rahantekovälineenä.

Noniin, kumpikin edellä olevista kappaleista viittasi tietysti 13-vuotiaan Robinin Koodi-levyyn. Se on totisesti sidottu aikaansa ja paikkaansa; Frontside Ollie tarvitsee Youtubea yhtä paljon kuin Youtube sen kaltaisia, suosittuja videoita. Se julkaistiin juuri oikeaan aikaan, nyt, kun Rebecca Black ja kumppanit ovat viitoittaneet lapsien laulamien nettihittien tietä. Saako tällaista musiikkia arvioida samalla tavalla kuin muita blogissani arvioimiani levyjä? Olenko vähän liian kyyninen ja itseni tosissaan ottava, jos lyttään levyn jo tässä vaiheessa? Ihan vaikka senkin takia, että jokaisen kappaleen takaa löytyy Maki ”Väinämöisen jalanjäljissä” Kolehmainen?

No, en lyttää. Lukekaas vielä uudestaan tämän kirjoituksen ensimmäinen, vihjaileva lause.

Omassa tyylilajissaan Robinin ensilevy onnistuu nimittäin ihan näppärästi. On totta, että sävellyksissä ja varsinkin sanoituksissa on usein menty siitä kuuluisasta aidan matalimmasta kohdasta, joka on itsellenikin entisenä lukiolaisena oikein tuttu oikopolku. Mutta ei nyt mitään mullistavaa haetakaan, vaan tarttuvia kertosäkeitä ja kivaa fiilistä. Ja sävellykset toimivatkin! Frontside Ollie on ihan kivaa kitarapoppia, Räjäytät mun pään valloittaa iloisella euroviisumaisella energisyydellään ja taivaita tavoittelevalla, kaksiosaisella kertosäkeellään. Rauhallisemmatkin kappaleet ovat toimivia. Harmi että moni kappale hukuttaa Robinin ääntä turhaan ylituotantoon. Karmeana esimerkkinä tätä mainittakoon vaikkapa Faija skitsoo.

Sanoitukset syväluotaavat 13-vuotiaan tunne-elämää. Niistä vastaavat tietysti neljäkymppiset ammattimuusikot, mutta Robin vetää silti tulkinnoista pisteet kotiin. Voi sitä ihastumisen määrää! Juuri se tietty tyttö räjäyttää pään, aina yhtenään. "Ollaan samanlaisia, aivan liian ujoja" Robin tunnustaa Hiljaisessa tytössä (joka kuulostaa tietysti vähän laskelmoidulta kyynisiin aikuisen korviini). Muutkin tärkeät ihmiset saavat kuulla, mitä Robinilla on sanottavaa. "Jos sä myöhästyt se pistää konees kii, etkä viikkoon saa taas käyttää läppärii" hän tilittää isälleen.

Pakkohan sitä on nostaa hattua, kun 13-vuotias poika laulaa vilpittömästi "vaikken koskaan sanokaan, mä sun neuvos talteen paan, sä oot ihan helmi äiti kuitenkin". Muutenkin Koodi viljelee kauniita arvoja; hiljainen ja ujo tyttö kiinnostaa, jokainen saa olla omanlaisensa eikä tarvitse esittää, aina kannattaa elää hetkessä. Toivon todella, että Robin toimii esikuvana edes jollekin yläasteen aloittaneelle… Mutta onko Robin vain tuote, jolla iskettiin markkinarakoon oikealla hetkellä? Onko söpöys ja kiltteys juuri sitä, mitä levy-yhtiö tiukasti havittelikin?

No, ainakin jotain oikeasti raadollista on siinä, että Robin laulaa ”rahat meni taas Hesburgeriin” samalla kun kyseinen lafka kauppaa suurella mainoskampanjalla hänen levyään. Toisaalta, olivathan omankin lapsuuteni suosikit aikamoisen turhia rahasampoja. Vai mitä voi sanoa esimerkiksi Smurffi-levyistä? Robinin tapauksessa jostain sieltä bisneksen välistä löytyy sentään elävä ja aidosti sympaattinen laulaja. Tunnustan: Olen tanssinut Frontside Ollien tahtiin, olen kuunnellut Otan aurinkoo –kappaletta aurinkotuolissa. Olen kuunnellut koko levyä Dark Soulsin pelottavimmissa kohdissa, joita en muuten olisi uskaltanut pelata. Hrrrr.

Eikä kukaan voi väittää, etteikö Robin olisi saanut jo jotain suurta aikaiseksi. Onko mikään muu biisi soinut kollektiivisesti joka ikisen suomalaisen päässä niin paljon kuin Frontside Ollie? Wooo-ooo-ooo!

Räjäytät mun pään, aina kun sut nään