Sleigh Bells - Reign Of Terror (2012)

Vahvin muistoni Sleigh Bellsiin liittyen on kuva itsestäni sairaskohtauksen kourissa kuuntelemassa Treats-biisiä uudestaan ja uudestaan. Istuin koulun käytävällä ja ajattelin että saameri, tästähän selvitään. Okei, kyse ei ollut mistään ihan hirveän vakavasta, mutta uskon, että aggressiiviset sähkökitarat ja päälle jyräävät äänivyöryt edesauttoivat tilanteen paranemista ratkaisevasti. Sillä sitä ne ovat tehneet paljon muulloinkin - Sleigh Bells on aina ollut metallimaisine riffeineen, rumpukoneineen ja helposti mieleenpainuvine melodoineen niin ylitsepursuavaa voimamusiikkia että huhhuh. Kun jostakin asiasta pitää selvitä, niin volyymi kaakkoon ja sähkökitaran tykitys siivittää voittoon.



Ja sitten julkaistiin ensimmäinen single uudelta Reign Of Terror -levyltä ja asetelma käännettiin ylösalaisin. Musiikillisesti Born To Lose oli loistava, päivitetty versio Treatsiin nähden, mutta mitä sille voimalle oikein tapahtui? "Will you hang like the moon from a rope in your room, oh you long for it, you were born to lose" laulaa Alexis Krauss korvaani ja on ihan hiton väärässä. Minähän synnyin voittamaan ja ajattelin käyttää teidän musiikkianne apuna siinä! Mitä tämä masistelu ja lyttääminen oikein on! Seuraava single, Comeback Kid, näytti Sleigh Bellsin tutun biletyspuolen ja sai minut puolelleen jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Odotin siis albumia äärimmäisen ristiriitaisin tuntein.

Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen en suinkaan ollut tyrmistynyt, en suuntaan tai toiseen. Päinvastoin, levy ei tuntunut oikein miltään. Mitä kummaa, pitääkö Sleigh Bellsin levyä sulatella? Aikaisempi Treats-levyhän upposi täysillä heti ensimmäisellä kuuntelukerralla! Reign Of Terrorin biisimateriaali kuulosti paikoittain jopa vaisulta. Viimeiset neljä kappalettakin olivat Sleigh Bellsin mittapuulla slovareita. Vähitellen levy kuitenkin paljasti hiotun kauneutensa. Tämä kuitenkin vei aikaa, joten siitä johtuen saatte lukea levystä tästä blogista vasta nyt kun joka ikinen muu musiikkiblogi on aiheen jo moneen kertaan käsitellyt. No.

Alexis Krauss tuimana

True Shred Guitar on levyn todella kummallinen, livenä äänitetty aloituskappale. Se lietsoo aggressiivista tunnelmaa ja muistuttaa aikaisemman levyn päättömästä riehumisesta. Siis juuri siitä, mitä bändi koettaa ilmeisesti nyt jättää taakseen. Se rakentuu tuttuun tapaan yhden koukun varaan ja on keikalla varmasti nostattanut yleisön ennennäkemättömään hurmokseen. Nyt sen olemassaolo ja erityisesti levyn täysin irrallisena aloitusbiisinä toimiminen jää mysteeriksi.

Selkeää hittimateriaalia sisältävät kappaleet löytyvät helposti levyn alkupäästä. Crush on perinteinen, kuntosalillekin hyvin sopiva uhobiisi. End of the Line on keveä ja vaaleanpunainen, mutta tietysti sopivan meluisilla taustoilla ja katkerilla ihmissuhdesanoituksilla kuorrutettu. Alexis Krauss on jättänyt kaikki ensimmäisen levyn maneerinsa taakseen, ja laulaa nyt ohuella äänellään aivan oikeasti. Tämä on kuultavissa myös Comeback Kidin hitaassa väliosassa - "you'll go away but you'll come back some day" - mikä kuulostaa aivan Johanna Tukiaista varten sävelletyltä. Krauss ei kuitenkaan kadota katu-uskottavuuttaan ollenkaan aikaisemman, uhoavan huutolaulun jäätyä taka-alalle, päinvastoin. Kukaan muu hänen lisäkseen ei saisi äsken mainittua Tuksu-kohtaa kuulostamaan coolilta…

Demons on kitaristi Derek Millerin ja Kraussin yhteistyön huipentuma. Raskas kappale viljelee kitaroita sekä kielikuvia suoraan metallimusiikista. "Burn the orphanage!" huutaa Krauss ja manailee demoneita vielä kuolemansa jälkeenkin. Uskomattoman tumman nostatuksen jälkeen Road to Hell kuulostaa tylsältä. Sen yksinkertaiset säkeistöt kuulostavat kuitenkin tosilta vakavasti lausuttuna. Hitaahkon kappaleen kertosäe nojaa jälleen kerran muutamaan sanaan ja yhteen selvään koukkuun, mikä alkaa jo hieman kyllästyttää. Sanoitusten suhteen liikutaan syvissä vesissä, ja valitettavasti sieltä ei nousta ennen levyn loppua.

Mitä lähemmäs loppuaan Reign Of Terror etenee, sitä enemmän se menettää otettaan. You Lost Me on laiska täytekappale, jonka sanoituksissa olisi ollut voimaa enempäänkin - "face down in the dirt in a mini skirt, teeth touch the tracks". Never Say Die toimii lähinnä jonkinlaisena tunnepalana. D.O.A. olisi sinäänsä mielenkiintoinen lopetus Sleigh Bells -levylle, jos se olisi ainoa laatuaan. Nyt se on neljäs hitaampi kappale putkeen, mikä syö sen voimaa.

Yhtye on laajentanut repertuaariaan huimasti, eikä sitä tosiaankaan voida enää laskea minkäänlaiseksi bilebändiksi. Noise-elementit eivät enää ole jokaisen biisin lähtökohta, vaan hieno höyste, jota käytetään juuri oikeissa kohdissa. Sanoituksetkin ovat ottaneet loikan kohti aikuisempaa suuntaa. Ja niin, Krauss on kehittynyt sekä kirjoittajana että laulajana. Paperilla kyseessä on siis liki täydellinen kakkoslevy. Valitettavasti biisimateriaali ei vain riitä vakuuttamaan aivan loppuun asti.

Mielipiteeni sekä levykokonaisuudesta että yksittäisistä kappaleista on kuitenkin vaihdellut vuoristoradan lailla kuin tunteeni 15-vuotiaana. Jopa Born To Lose on alkanut kuulostaa aika hyvältä oikealla paikallaan. Lopullisen varmaa taitaa olla siis vain se, että luvattua ”heavy metal”-levyä saadaan vielä odottaa. Tyylitajuaan Sleigh Bells ei ole kadottanut, sillä Reign Of Terror on mainio askel kohti tunnepitoisempaa ja ihmisläheisempää ilmaisua. Treatsin paikkaa Voimalevyjen Ykkösenä se ei kuitenkaan varasta.